Kaikki on sanottu

Kaikki on sanottu on kolmen sisaruksen, Toman, Henriikan ja Samun, kasvukertomus. Tarinan sysää liikkeelle isän kuolema. Vanhemmat olivat eronneet jo aiemmin, isä on uusissa naimisissa ja lapsetkin jo isoja, mutta isän menetys on heille käännekohta. Täysi-ikäisyydestä huolimatta vasta siitä alkaa matka oikeaan aikuisuuteen.

Kukin reagoi omalla tavallaan, ja saamme lukea vuorotellen heidän näkökulmiaan ja tekemisiään. Vanhin, Toma, opiskelee jo kahdeksatta vuotta, mutta uusi yhteisö ja mielekkyys löytyvät painisalilta. Henriikka suistuu väärään seuraan ja itsetuhoisille teille, Samu lähtee armeijan kautta Afganistaniin rauhaa turvaamaan.

Aiheellisesti joku kirjaa aiemmin arvioinut mainitsi, ettei aikuisen ihmisen elämän luulisi mullistuvan vanhemman menetyksestä. Epäuskottavaa minustakin, mutta olenkin täti ja päivittelen pullamössösukupolvea. 80-luvulla syntyneet ovat pidempään vanhemmissaan kiinni kuin aiemmat sukupolvet, ja tämä välittyy kirjasta hyvin.

Mutta oikeasti, onko isän kuolema syy aikuiselle miehelle ratketa ryyppäämään ja kohdella tyttöystävää paskamaisesti? Tai naiselle jättää työnsä ja heittäytyä surkuttelemaan elämäänsä lääkkeiden väärinkäyttäjänä? Luulen että ei pelkästään se kuolema, sisarukset vain sattuvat olemaan siinä iässä ja elämänvaiheessa, jossa haetaan suuntaa ja merkitystä, tehdään isoja valintoja. Ajallisesti nämä sattuvat nyt aikaan, jolloin isä kuolee ennen aikojaan, ei vielä suinkaan vanhuuteen.

Etenkin Henriikka on varsinainen prinsessa, jonka on vaikea kestää arkea. Hänen maailmassaan kaikki pyörii hänen itsensä ympärillä. Tomaa on kuitenkin vaikein ymmärtää, kipuileva ja tempoileva nuori mies on aika eksyksissä. Hänellä on älyä ja nuoruuden kukkoilevaa itsevarmuutta liikaakin, niin että hänen on vaikea löytää paikkaansa ja ylläpitää ihmissuhteita. Vaikka Samu on nuorin, hänen otteensa tuntuu kypsimmältä, se on käytännöllisin ja selkein. Hän ei luule itsestään liikoja, mutta ymmärtää tarvitsevansa tekemistä, liikettä, kuten hän itse sanoo. Armeija tuo puitteet, joissa toimia, osana porukkaa. Sotiminen ei liene toivottavin eikä ehkä kypsinkään urahaave, mutta ymmärrettävä se on, ja ainoana kolmesta se on ratkaisu, jossa haetaan myös toisille hyvää - globaalin rauhanturvaamisen muodossa - ei vain itselle. Hän myös uskaltaa itkeä isän kuolemaa.

Äiti on mukana tarinassa, taustalla; olisi ollut mukava tuntea häntä paremmin. Hän yrittää kovasti olla hyvä äiti ja on onnistunutkin. Lapset eivät tietenkään mieti sitä, miten paljon äiti on heidän eteensä tehnyt ja miten suuri vaikutus hänellä on. Isän rakkautta pohditaan kyllä, siitä etsitään merkkejä ja todisteita. Vieraaksi isä on silti jäänyt, monellakin tavoin, kuten tarinan myötä selviää.

Kirja alkoi hankalasti, en päässyt heti mukaan ja jouduin kertaamaan alkua. Tarinan edetessä kiinnostus kasvoi, ja osuvat havainnot ja taitava teksti pääsivät oikeuksiinsa. Yksityiskohtia on paljon, joten pikalukaisulla tästä ei selviä, eikä kirja ole pelkistämisen ystävän toiveromaani. Toman osuus jäi edelleen minulle vieraimmaksi ja vaikeimmaksi ymmärtää. Kirjailija on taitava, mutta itselleni tämä ei ollut suuri elämys, vaikka kiinnosti ja avasi nuorten näkökulmaa. Sen verran vaikuttava kuitenkin, että luen jos ja kun Konstigilta ilmestyy seuraava.

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu. Gummerus 2011.