Kaksi naista, vanha, erakoitunut Astrid ja nuori Veronika, asuvat naapureina sattumalta, kun Veronika muuttaa eronsa jälkeen paikkakunnalle. Kumpikaan ei ole parhaassa mielentilassa tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta pikkuhiljaa, varovaisesti he ystävystyvät ja pian jo tukeutuvat toisiinsa. Molemmat nuolevat haavojaan ja kantavat isoja suruja, ja toisissaan he kohtaavat ihmisen, jonka kanssa niitä voi käsitellä, eheytyä.
Alussa en innostunut, ajattelin, että tekstissä on aivan liikaa kuvailua ja säätiedotusta. Mutta kävi niin, että vahva tunnelma piti otteensa ja tiheni loppua kohti. Eikä kaikista pilvenhattaroiden ja ruohonkorsien asentojen kuvailuista huolimatta tarina tuntunut lällyltä, vaikka sitä uumoilin. Tapahtumat ystävysten menneisyydessä olivat siihen liian rankkoja. Tunteikas kuvailu kuitenkin pehmensi pahoja asioita, joten kokonaisuudesta muodostuikin tasapainoinen ja tehoava.
Ystävyys nousi pääasiaksi, ja inhimillisyys. Koskaan ei voi tietää, millaisia taakkoja toiset kantavat. Ja jokainen tarvitsee apua omiensa kantamiseen. Kaunis ja koskettava tarina, rauhallisten tunnelmapalojen ystäville.
Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2009.
Hauska sattuma lukea tästä kaksi blgiarviota samana aamuna (toinen oli Minnan/eriqoun)!
VastaaPoistaToistan saman, eli minulle tämä oli hyvin kokonaisvaltainen kokemus viime kesän lopulla, mutta siihen liittyi itse kirjan lisäksi Seela Sellan lukeminen (kuuntelin tämän siis äänikirjana) ja ihanat kävelyretket luonnossa.
Pidin kirjasta joka tapauksessa paljon: naisten välisestä, sukupolvien väliset rajat ylittävästä ystävyydestä, kaikesta siitä kauniista kuvailusta (luonto, ruoka, juoma) ja ruotsalaisuudesta. Taalainmaa on jostain syystä sydäntäni lähellä, vaikken ole siellä koskaan käynyt.
Loppua kohden tarina minusta vähän hiipui.