Lintu pieni

Taas mennään ihmismielen kummiin ja pelottaviin sokkeloihin. Ja ajassa sota-aikoihin, Viipuriin, vuoteen 1944. Josta välillä seuraavan vuosikymmenen Helsinkiin. Doran lapsuudessa on ahdistavia kokemuksia, jotka alkavat piinata toden teolla hänen aikuistuttuaan ja avioiduttuaan. Näitä tapahtumia seurataan kahdessa ajassa vuorotellen. Muodikas kerrontatapa, mutta tässä ainoa oikea, sillä myös Doran mieli liikkuu monella tasolla, monessa ajassa.

Doran ja pikkusiskon äiti ei ole mieleltään terve, joten lapset syntyvät kummalliseen kotiin. Isää ei enää ole, mutta on arvovieras, herra, joka ei saa nähdä lapsia visiiteillään näiden äidin luona. Lapset pannaan piiloon.

Isona Dora, nyt Dorotea, haluaa unohtaa kaiken ja olla kuten muutkin, turvassa. Oton kanssa hän arvelee saavuttavansa rauhan ja taloudellisen varmuuden. Ainakaan enää ei tarvitsisi pelätä nälkää. Hän ei halua kertoa kenellekään taustastaan, ei edes sitä, että hän on lähtöisin Viipurista. Mutta niin helposti mennyt ei anna periksi. Häkkilintu ei osaa elää vapaudessa, eikä mieleltään kahlehdittu voi olla itsenäinen, tunteva ja toimiva ihminen. Vaikeat traumat, pelot ja syyllisyys sysivät Dorotean ajatuksia pelottavaan suuntaan. Myös Otolle avioliitto osoittautuu pettymykseksi.

Molemmilla on syviä, tiedostamattomiakin toiveita, joita he käsittelevät omalla tavallaan, löytämättä tietä toistensa luo. Molemmat ovat yksinäisiä, mutta eivät pysty auttamaan toisiaan. Surullista ja riipaisevaa sekin, mutta erityisesti riipaisee Doran lapsuuden kuvaus: melkein liian kammottavaa luettavaksi. Eikä sekään helppo osuus ole, jossa kerrotaan, miten viaton lapsi saa kokea vanhempiensa puutteet (jos nyt mielisairautta voi puutteeksi sanoa) ja maksaa niistä loppuelämänsä. Otto ei ymmärrä Dorotean hädän syvyyttä, eihän sitä ymmärrä nainen itsekään. Ja vaikka Otto ymmärtäisikin, hän ei vaikuta mieheltä, joka voisi vaimoaan tuossa tilanteessa auttaa.

Henkeä pidätellen tätä luin, ja välillä teki mieli hypätä kappaleita yli, koska oli niin rankkaa. Yritin olla hyppäämättä ja pakotin itseni lukemaan kaiken - koska muuten asiat olisivat jääneet vaivaamaan pahasti - mutta olin helpottunut, kun pääsin loppuun. Tulikin aloitettua, mietin monesti. Toden sanoakseni, kuvittelin kirjaa jotenkin runollisemmaksi tai "kirjallisemmaksi" - no, en ainakaan näin mustaksi. Kuvailua on paljon, mutta se ei silti tee kirjasta miellyttävää, vaan saa aikaan koleaa toden tuntua ja imaisee lukijan mukaan mustaan. Vahvatunnelmainen, pelottava ja koskettava tarina pieleen menneestä lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Aina eivät siivet kanna. Ja toisin kuin fraasi väittää, ihmiselle voi hyvin kertyä enemmän kuin hän pystyy kantamaan.

Jos aiheen kestää, niin sujuva teksti ja vahva tunnelma vie mukanaan, eikä kirjaa voi jättää kesken. Tärkeä juonne on sadunkerronta, tarinankerronta, joka sekin saa karmean käänteen. Ei todellakaan hyvän mielen luettavaa. Jopa kaikki henkilöt ovat jotenkin karmaisevia; kenestäkään kirjailija ei anna pitää, hän ei myönnä yhtään helpotusta tai kevennystä lukijalle. Tummaa, tarkkaa ja vaativaa kerrontaa, taitavaa esikoiskirjailijan työtä.

Kenelle? Rankkuutta kestäville, kepeyttä kaihtaville, psykologisten henkilötutkielmien ystäville, rankan lapsuuden vaikutuksia miettiville.

Muualla: Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo kerrontaa kauniiksi, kirjaa vangitsevaksi ja kirjailijaa taitavaksi luomaan jännitteitä ja kauhunsekaista tunnelmaa. Mustikkakummun Annaa kirja kosketti ja pysyi pitkään mielessä. Alakuloisuudessaan vahvan kaunis romaani, sanoo Kirjakaapin kummitus, Jonna.

Tanja Pohjola: Lintu pieni. Atena 2014.