He eivät tiedä mitä tekevät

Hetken blogihiljaisuus selittyy messuväsymyksellä, työkiireillä, perheellä ja - paksuilla kirjoilla. Tämä vuosi on oikea tiiliskivivuosi! Kultarinnat, Valontuojat ja Tiklit; Asko Sahlbergin ja Jani Saxellin uusimmat, kaikki yli 500-sivuisia, jotkut lähes tuplasti. Ei lopu lukijalta tekeminen.

Myös Jussi Valtosella on asiaa lähes 600 sivun verran. Odotin kirjaa kieli pitkällä, jos koiramainen sanonta sallitaan, ja koiramaista hännänheilutusta ja ihailua kirjailijaa kohtaan on ilmassa. Hänen älykkäät, ajankohtaiset ja häkellyttävän suoran rehelliset romaaninsa ovat ihastuttaneet. Jostain syystä olen blogannut vain yhdestä, Siipienkantamista, ehkä siksi, että sen kautta Valtosen löysin. 

He eivät tiedä mitä tekevät on hyppäys kotimaisista ympyröistä globaalille tai ainakin mannertenväliselle tasolle: päähenkilö Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, joka rakastuu suomalaiseen Alinaan. Huippuasiantuntija muuttaa Suomeen vaimon toiveen mukaisesti, eikä viihdy. Jos on tottunut MIT-tason resursseihin ja ympäristöön, komero Helsingin yliopiston pölyisessä nurkassa ei ihan täytä odotuksia. Eikä sää. Eivätkä ihmiset. Eikä vaimo.

Harmi, ettei Joe tullut kertoneeksi tarkemmin odotuksistaan Alinalle, tai Alina hänelle, jo aikaisemmassa vaiheessa. Mutta onko nuorena, rakastuneena ja maailman auki näkevänä siihen mahdollisuuksia? Molemmat ovat niin hyvin käyttäytyviä, sivistyneitä ja itsekeskeisiä, että vaikeat asiat vaietaan tai niistä viestitään vain pienin elein ja merkitsevin katsein, joita toisen odotetaan ymmärtävän. Niin toimi amerikan-avoin Joe, mutta myös suomalainen Alina.

Valtonen valottaa liiton alun ja kulun molempien osapuolten silmin. Lukija saa tilaisuuden ymmärtää molempia. Kun Joe muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, yksin, tapahtuu raju leikkaus ajassa eteenpäin. 

"Oli ihanaa päästä takaisin maahan, jossa huumori ei ollut hämmentävä, pelottava asia. Suomessa huumori rajattiin suunniteltuihin virallisiin karsinoihin kuten kesäteatteriin. Arki-Suomessa joutui tottumaan kivikasvoisiin ihmisiin, jotka välttivät tarpeetonta tuttavallisuutta ja säikähtivät, jos vaikkapa bussilippua ostaessa poikkesi protokollasta. Stand-up-klubeja ei Suomessa ollut, televisiosta tuli ohjelmia joiden nimi oli Tukiranka kuntoon."

Suomeen jää Alinan lisäksi poika, Samuel. Hän joutuu lapsen tapaan kärsimään isättömyydestä, vaikkei voi itse tilanteeseen vaikuttaa. Olemassaolo ei riitä: Joe säntää "oikeaan" elämäänsä lasta muistamatta. Ja tällä on seurauksia, kun Samuel kasvaa ja alkaa aikuistua.

"Mitä hän oli mennyt tekemään. Hyvä Luoja, mitä hän oli mennyt tekemään. Ja mikä pahinta: kuinka helposti se oli käynyt. Kumpikaan ei uskaltanut liikahtaa. Tämä oli hänen isänsä."

Trillerin piirteitä saavan tarinan juoni ei ole hätkähdyttävän yllättävä, mutta kiinnostava se on. Valtonen ruotii henkilöidensä psyykeä tarkkaan. Pienistä asioista muodostuu iso kuva. Samalla hän yhdistää tarinaan ajankohtaisia tapahtumia ja ilmiöitä. Aivoja tutkiva professori käyttää eläinkokeita: mikä tunteita herättävä juonenkäänne. Alkaa ajojahti, jossa ei säästellä keinoja, voimankäyttöäkään.

Joe ajetaan nurkkaan, hänen identiteettinsä asiantuntijana on vaakalaudalla, hänen (uuden) perheensä turvallisuus on uhattuna. Onko tämä oikein, tuntuu kirjailija kysyvän. Joe on ****pää ja itsekeskeinen hyväosainen, joten hän on oiva vihan kohde. Saako paha palkkansa? Kuvaako Joe sitä omaan napaan tuijottamista ja kapeaa näkemystä, joka herkästi amerikkalaisiin yhdistetään? Vai vain yksittäisen ihmisen rajoittuneisuutta, huippututkijan älystä huolimatta? Mutta onko Alinalla tai Samuelilla sen laajempi näkemys - ajaako perheen oikeus työn/tieteentekemisen ohi? Olisiko onnellisuus älyä tärkeämpää - eihän fiksu Alinakaan ollut liitossa onnellinen: 

"Avioero oli pohjimmiltaan Joen syytä. Hän olisi tarvinnut tukea ja läheisyyttä, johon Joe ei ollut kyennyt. Mutta entä jos sinäkin olisit ollut toinen, huusi käynnistyvän kuorma-auton moottori rakennustyömaalta, jonka ohi hän ajoi: sama kuin nyt! Olisitteko edelleen yhdessä? Olisitko ollut onnellinen? Nyt, kun olet itse toinen? Mutta kun en ollut, ja kun en ollut."

Kärsivin osapuoli on, kuten aina, lapsi. Hän ei tiedä taustoja, häneltä puuttuvat tunnesiteet ja kokemus. Hän elää erilaisessa maailmassa kuin edellinen sukupolvi, somen ja maarajat ylittävien ajatusten maailmassa. Samuel jää kirjassa vajaammaksi kuin vanhempansa, hän on "seuraus", ei syy, mutta muistuttaa paljon isäänsä ja äitiään. Syyt ja asioiden alkukodot löytyvät Joesta, Alinasta ja näiden maailmasta. Silti seuraukset ovat toisenlaisia kuin vanhempi sukupolvi osaa odottaa. Spoilauksen pelossa en kerro tarkemmin. Kirjan nimi on hyvin kuvaava, ihmisen perimmäiset totuudet voivat olla kuvitelmaa. 

Valtonen on harpannut kirjassa paitsi maantieteellisesti, myös sisällöllisesti. Jos aiemmat kirjat ovat olleet psykologisia tutkielmia miehestä pienessä kotoisassa elinpiirissä, nyt mennään laajemmalle tasolle, pureudutaan useamman ihmisen psyykeen, yhdistetään juoneen globaaleja ilmiöitä. Lisäksi hän tekee aikaharppauksia: vaikka aika kulkee suht realistisesti muutaman vuosikymmenen suurinpiirtein tähän päivään, on olemassa asioita, joita oikeasti ei ole, kuten keksintö, jossa IPod ja ITab ovat synnyttäneet aivan uuden laitteen. Teknologia on kehittynyt todellisuutta nopeammin. Kaikki tämä runsaus on hämmentävää, mutta ei hätää: Valtonen on taitava tekstin tekijä ja ihmiskuvaaja. Hän ei kikkaile - vaikka on välillä yllättävän monisanainen - ja osaa tarttua juuri kihelmöiviin kohtiin niin, että lukeminen on nautittavaa. 

Tosin kirja ei olisi kärsinyt tiivistyksestä etenkin loppupuolella; samoja asioita tunnutaan toistavan, lukijaan luottaminen horjuu hieman. Valtonen ei kuitenkaan ole ennalta-arvattava, vaan virkistävän omaääninen ja massasta poikkeava. Hänellä on oma persoonallinen tulokulmansa romaanin maailmaan. Suosittelen kirjaa ajatteluttavaa, älykästä ja moniulotteista psykologista romaania kaipaaville. Juonivetoisuutta hakevalle anti ei ole suurin, vaan tärkeintä ovat ihmisen motiivien, ennakkoluulojen ja myös kulttuuristen taustaerojen vaikutukset sekä muut kysymykset, joita lukijan mielessä herää Joen, Alinan ja Samuelin valinnoista lukiessa. 

En näe tätä massojen kirjana enkä hehkutettuna palkintovoittajana, mutta kuulen tyytyväisen hyrinän tietyn jos kohta rajallisen lukijajoukon suunnalta. Ja aivan hyvin voisin kuvitella kirjan myös englanninkielisenä, rapakon takana samalla tavoin oikean lukijapiirin viihdykkeenä. 

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014.