Kerttu ja Kertun koti ovat aina kunnossa: puhtaat verhot hulmuavat, pöydällä on tuoreita kukkia, sauvakävely ja jumppa kerran viikossa kuuluvat rutiiniin. Hän on ihminen, joka ottaa mukaan sateenvarjon, jos taivaalla on pilviä."Työn tekeminen ja sillä ansaittu raha ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Ne merkitsevät itsenäisyyttä, omaa asuntoa helsinkiläisessä lähiössä. Ennen eläkeikää laina olisi maksettu ja hän velaton."
Kertusta pidetään, hän on harmiton ja myönteinen. Mutta hänellä on menneisyys. Sen nimi oli ensin Silja, nyt Emilia, sillä lapsi adoptoitiin heti synnyttyään.
Aila ja Lasse, uudet vanhemmat, tekivät kaiken "oikein". Lapsi puettiin, syötettiin, varjeltiin vaaroilta, koulutettiin asianmukaisesti. Kunnon perhe. Silti kaiken yllä leijuu pettymyksen ikävä häive. Pettymys itseen, toisiin, elämään. Tällaistako se onkin? Suurin tyrmistys on Emilian, kun hän saa sattumalta tietää olevansa adoptiolapsi.
"- Tajuutsä, tää muuttaa kaiken! - Minkä kaiken? - Mun elämän!"
Aikuisena tyttö haluaa tavata biologisen äitinsä. Mitä Emilia oikein odottaa? Lukijaa pelottaa hänen puolestaan. Hakeeko hän Kerttua korvaamaan pettymystä, kuulumattomuuden tunnetta, rakkauden puutetta? Vai onko hän vain utelias? Tai vain vielä liian kypsymätön käsittelemään asiaa?
Liisa Rinteen esikoiskirja on kiinnostava tutkielma perheen sisäisistä suhteista ja ihmisistä, jotka ovat läheisilleenkin vieraita. Elämään voi pettyä monella tavalla, mutta adoptio ei varmasti ole niistä pahin - itse en usko, että fyysinen jatkumo tuo automaattisesti onnen.
Ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu teksti on helppolukuinen, mutta ulkoasuaan painavampi, vahvoine ja uskottavine tunnelmineen. Henkilöiden kuvaus on herkullisen lupaavaa ja rehellistä, mutta jää silti arvoitukselliseksi: kukaan ei oikein nouse. Kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan, Ailan, Kertun vai Emilian? Lasse jää kulissiin vapaaehtoisesti.
Kenelle: Perhesuhteita pohtiville, adoptiosta kiinnostuneille, kaunista kieltä kaipaaville, esikoisia ahmiville.
Muualla: Kaunista ja omaperäistä kieltä, toteaa Sinisen linnan kirjaston Maria, vaikka häntä häiritsikin voimakas tuttuuden tuntu (onko se huono asia?). Rinteellä on oma äänensä kertoa tarina, sanoo Ulla. Mai sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi.
Liisa Rinne: Odotus. Atena 2015.
Kustantajan lukukappale.
Tällainen teos on väistämättä kiinnostava ja kirjoitat vielä niin, että aloin oikein kiinnostua ensin Kertusta eli mikä mätti ja sitten adoptiovanhemmista, sillä adotiolasta hakevien motiivit vaihtelevat ja mikä oli se heidän pettymyksensä. Ja sitten jää vielä se, että mitä Emilia odottaa biologisen äitinsä löytymiseltä ja mitä hän saa siitä? Ei mikään pieni tarina.
VastaaPoista<3
Leena, ei ole pieni tarina, ja jää häiritsemään, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Uskottavasti siis kerrottu, vaikka tosiaan olisin toivonut jonkinlaista kärjistämistä, kenestä puhutaan (koska olen laiska lukija). Tästä voisi tulla vaikka sarja. Kertulla mättää jokin juu, mutta enemmän mättää Emilialla. Lukija saa itse valita, ketä seuraa ja symppaa eniten. Esikoiseksi jälleen hyvin taitava teos.
PoistaMinäkin tykkäsin kirjan kerrontatyylistä ja kerroksellisuudesta. Adoptioteema tuli katsottua monelta kantilta.
VastaaPoistaHienosti katsoit itsekin kirjaa isolla perspektiivillä, Mai. Olen niin iloinen näistä loistavista esikoisista, joitten kanssa ei tarvitse myötähäpeää tuntea - meidän kirjaperinteemme voi niin hyvin.
PoistaKirja on hyvin monitahoinen. Emilia jää askarruttamaan. Sanot tosi hyvin tuon lauseen Elämään voi pettyä ... Onhan tällaista tarinaa kirjoitettu ja luettu, mutta Rinne tuo uusia näkökulmia. Tunsin tuon sinun lauseen niin todeksi. Minua jäi kaivertamaan Emilian kohtuuttomuus. Upea esikoisteos.
VastaaPoistaKiitos Ulla! Emilia on kirjassa jo aikuinen, mutta silti kuin lapsi - tuo kohtuuttomuus. Kiinnostava ihmistutkielma, tämä. Lukija saa itse päätellä paljon.
Poista