Tammen Keltaisten lukemisessa on aina yllätysmomentti mukana: koskaan ei voi olla varma, mitä sieltä tulee. Yleensä hyvää, tai ainakin loisteliaan viihdyttävää. Huijareiden paraati on sarjaan erinomaisen sopiva, koska siitäkään ei voi olla ihan varma.
Ainakaan alun perusteella. Ekman on kuulemma suosittu Ruotsissa naisten suosimien viihderomaanien kirjoittajana, joten odotukset ovat korkealla. Ristiriitaisin tuntein silti luen kirjaa: haluan pitää tästä, mutta pystynkö?
Asetelma on herkullinen ja kirjanystäviä kiinnostava: on kaunis ja edustava Lillemor ja vähemmän kaunis Babba, joka kirjoittaa kirjoja, mutta tietää, ettei ulkoiselta habitukseltaan koskaan pääse esille kirjailijana. Kylmä totuus: se ei ratkaise, mitä teet, vaan se, miltä näytät ja minkä vaikutuksen teet. Siksi Lillemor saa toimia kirjan kasvoina julkisuudessa. Babba kirjoittaa, Lillemor edustaa.
Paitsi ettei asia ole noin yksinkertainen. Olisiko Babba saanut kirjoitettua tarinaansa ilman Lillemorin kertomuksia ja kokemuksia? Kumpi oikeastaan on päätekijä? Ja mitä tapahtuu, kun kirjat menestyvät?
Molemmat joutuvat miettimään ohjaavia tekijöitään. Molemmilla on omat henkilökohtaiset motiivinsa, mutta myös ne ilmeiset; yleisölle näkyvät tai salatut; vain lukijan tiedossa tai aavistettavissa olevat. Ja molemmat henkilöt kehittyvät tarinan myötä. Välillä tarina karkaa sivupoluille. Kirja on kuin laajennettu naistenlehtiartikkeli; osa siitä kiinnostaa, huvittaa ja liikuttaa, osa ei palvele tarinaa lainkaan, vaan on mukana lähinnä koristeena. Sanoo funkkiksen ystävä.
Kirja haastaa lukijan miettimään kirjan syntyä. Miten paljon kirjailija voi lainata toisen elämää? Kenen työ loppujen lopuksi on? Ja onko sillä lukijan kannalta mitään väliä? Onko kustannus- ja julkisuuskoneisto vain väline, joka ei ota moraalista kantaa - ja pitäisikö sen? Tämä pohdinta on kirjan suurin anti, viihdyttävyyden ja kiltin pirullisuuden ohella. En voi sanoa asiaa mustavalkoiseksi, kuten tämäkin tarina osoittaa. Mieleen tulee väistämättä koti-Suomesta tapaus Sarkola - Sariola.
Lukukokemus ei ollut ihan niin vetävä kuin toivoin, mutta lopulta kallistun myönteiseen, sen verran kiinnostavia asioita tuodaan lukijan ruodittavaksi, viihteen tärkeyttä unohtamatta. Kirjailijan nasevat iskut naurattivat, mutta välillä jutustelu epäolennaisen tuntuisista yksityiskohdista tylsistytti. (Toisaalta, en jaksa lukea naistenlehtiäkään). Hauskana ja osin oivaltavana kirjana tätä pidän, mutta hieman väsyttävänä ja epätasaisena, vaikka tarkoitus varmasti on ironisestikin kuvata erilaisia luovuuden ja epäluovuuden muotoja. Ja on se kumma, ettei Keltaisen kirjaston tasoinen sarja saa oikolukua kuntoon, kuten olemme nähneet jo monessa kirjassa. Mutta jos heittäydytään filosofisiksi, virheet kuuluvat elämään, samoin kuin tylsät ja väsyttävät jaksot, joten ehkä teos onkin nerokas peilaus elämästä itsestään? Suomennos on kaunista ja kekseliästä. Pisteitä myös nokkelasta lopusta. Kirjan nimi antaa käsityksen suuremmastakin paraatista kuin kaksi huijaria käsittävästä.
Kenelle: Naistenlehtiä lukeville, pitkää polveilevaa tekstiä sietäville, kirjojen synnystä ja markkinoinnista kiinnostuneille, aikalaisromaanin ystäville.
Asetelma on herkullinen ja kirjanystäviä kiinnostava: on kaunis ja edustava Lillemor ja vähemmän kaunis Babba, joka kirjoittaa kirjoja, mutta tietää, ettei ulkoiselta habitukseltaan koskaan pääse esille kirjailijana. Kylmä totuus: se ei ratkaise, mitä teet, vaan se, miltä näytät ja minkä vaikutuksen teet. Siksi Lillemor saa toimia kirjan kasvoina julkisuudessa. Babba kirjoittaa, Lillemor edustaa.
Paitsi ettei asia ole noin yksinkertainen. Olisiko Babba saanut kirjoitettua tarinaansa ilman Lillemorin kertomuksia ja kokemuksia? Kumpi oikeastaan on päätekijä? Ja mitä tapahtuu, kun kirjat menestyvät?
Molemmat joutuvat miettimään ohjaavia tekijöitään. Molemmilla on omat henkilökohtaiset motiivinsa, mutta myös ne ilmeiset; yleisölle näkyvät tai salatut; vain lukijan tiedossa tai aavistettavissa olevat. Ja molemmat henkilöt kehittyvät tarinan myötä. Välillä tarina karkaa sivupoluille. Kirja on kuin laajennettu naistenlehtiartikkeli; osa siitä kiinnostaa, huvittaa ja liikuttaa, osa ei palvele tarinaa lainkaan, vaan on mukana lähinnä koristeena. Sanoo funkkiksen ystävä.
Kirja haastaa lukijan miettimään kirjan syntyä. Miten paljon kirjailija voi lainata toisen elämää? Kenen työ loppujen lopuksi on? Ja onko sillä lukijan kannalta mitään väliä? Onko kustannus- ja julkisuuskoneisto vain väline, joka ei ota moraalista kantaa - ja pitäisikö sen? Tämä pohdinta on kirjan suurin anti, viihdyttävyyden ja kiltin pirullisuuden ohella. En voi sanoa asiaa mustavalkoiseksi, kuten tämäkin tarina osoittaa. Mieleen tulee väistämättä koti-Suomesta tapaus Sarkola - Sariola.
Lukukokemus ei ollut ihan niin vetävä kuin toivoin, mutta lopulta kallistun myönteiseen, sen verran kiinnostavia asioita tuodaan lukijan ruodittavaksi, viihteen tärkeyttä unohtamatta. Kirjailijan nasevat iskut naurattivat, mutta välillä jutustelu epäolennaisen tuntuisista yksityiskohdista tylsistytti. (Toisaalta, en jaksa lukea naistenlehtiäkään). Hauskana ja osin oivaltavana kirjana tätä pidän, mutta hieman väsyttävänä ja epätasaisena, vaikka tarkoitus varmasti on ironisestikin kuvata erilaisia luovuuden ja epäluovuuden muotoja. Ja on se kumma, ettei Keltaisen kirjaston tasoinen sarja saa oikolukua kuntoon, kuten olemme nähneet jo monessa kirjassa. Mutta jos heittäydytään filosofisiksi, virheet kuuluvat elämään, samoin kuin tylsät ja väsyttävät jaksot, joten ehkä teos onkin nerokas peilaus elämästä itsestään? Suomennos on kaunista ja kekseliästä. Pisteitä myös nokkelasta lopusta. Kirjan nimi antaa käsityksen suuremmastakin paraatista kuin kaksi huijaria käsittävästä.
Kenelle: Naistenlehtiä lukeville, pitkää polveilevaa tekstiä sietäville, kirjojen synnystä ja markkinoinnista kiinnostuneille, aikalaisromaanin ystäville.
Muualla: Anna minun lukea enemmän -blogin Annami sanoo kirjailijaa taitavaksi sanataituriksi ja kehuu suomennosta. Veijarimainen ja koukuttava, sanoo Opuscolo. Ulla kuvaa kirjan kieltä vangitsevaksi ja ainutlaatuisen kauniiksi. Tyylilaji (parodia) ei iske Sinisen linnan kirjaston Mariaan. Vetävä kirja, sanoo Marissa, vaikka kirjoitusvirheet ärsyttivät ja kokonaisuus jäi väljähtyneeksi.
Kerstin Ekman: Huijareiden paraati. Tammi 2014. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti