maanantai 23. lokakuuta 2017

Antti Heikkinen: Mummo

Naisten voimin Suomea on rakennettu siinä missä miestenkin, ja kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle Heikkinen sanoo kirjan kirjoittaneensa. Etenkin oman mummonsa muistoksi, joka 1920-luvulla syntyneenä ehti elää sodat ja rauhat, sisälliset ja ulkoiset kahakat niin maassa, kylässä kuin omassa perheessään, aina  uudelle vuosituhannelle ja EU:hun asti. Sotahistoria ei kuitenkaan ole kirjan aihe, vaan muutaman naissukupolven tarina.

Kirjan mummo on nimeltään Maija. Maija kasvoi isosiskonsa Esterin ja isoveljensä Anton kanssa maaseudulla pikkukylässä, jossa aikuisia kuuntelemalla ja tarkkailemalla oppi paljon maailmasta, vaikkei kirjaviisautta ole tarjolla. Elävän elämän dramatiikkaa ei tarinasta puutu, kun Heikkinen kuvailee herkullisesti henkilöitään: Maijan vanhempia, sukulaisia ja naapureita, vierailevia romaneita, kauppamiehiä ja kylähulluja.

Politiikasta lapset eivät mitään ymmärrä, mutta kuulevat kaikenlaista. Kuten sen, että kylän opettaja kävi kehottamassa Maijan isää liittymään joukkoon, jonka avulla "Suomesta tulee lopultakin hangenvalkoinen valtio." Isä ei halunnut lähteä.

"- Olisit lähtenyt, sanoi äiti. - Mene ite jos mieles tekee. Kipase jo, perkele. - Äläkä noidu pyhäpäivänä. - Ai pyhänä saapi toisten tappamista suunnitella, vaan noitua ei?"

Saamme lukea, miten Maija kasvoi aikuiseksi ja millainen nainen hänestä kaiken keskellä tuli. Luulen, että moni näkee Maijassa tuttuja ja tunnistettavia piirteitä, omia isovanhempiaan muistellessaan, ja tunnistaa ehkä tapahtumissakin tai ainakin ilmapiirissä jotain tuttua. Tarinassa on kaksi aikatasoa: Mummon eli Maijan ja tämän tyttären, kirjassa ÄidinMaijan oma äiti kuoli varhain, isä huolehti lapsista parhaansa mukaan.

"Ei teidän oo tarvinnu mennä nälkäsinä maata eikä tiedetty mitään koko pula-ajan olemassaolosta. on ollu tiinuissa suolalihoja ja potun kanssa aina jonkunlaista höystettä. Oonhan ollu ihan hyvä isä teille? Oonhan?"

Esteri-sisko sai yllättäen kosijan, vaikka hän itsekin arveli jäävänsä naimattomaksi, kun naisellinen viehätysvoima oli perheessä kasaantunut Maijalle. Eero kihlasi Esterin ja vei tämän Helsinkiin, jonne perhe pääsi visiteeraamaan. Nähtiin presidentti Kyösti Kalliokin! Joka tuupertui Rautatieasemalla ja kuoli! Esterin tapaukseen ja koko perheen kokemuksiin noina aikoina liittyy muutenkin suorastaan trillerimäisiä piirteitä, joita ei voi tässä paljastaa - ovelasti Heikkinen kertomusta kieputtaa!

Pientä Marja-Liisaa hoidellessaan Maija alkaa taas kuunnella sotauutisia.

"Marja-Liisaa katsellessaan Maija alkoi tuntea uudenlaista pelkoa koko Suomen puolesta. ... - Oot sinä pieneksi ihmiseksi saanut kokea kaikenlaista, vaanneks sitä et sitä ymmärrä. On kaikella tarkoituksensa, on. On ollu surua, vaan eipä meillä ilman surua olis sinua. Kun saisit hyvän elämän elää, mitään muuta äiti sinulle toivo."

Maija hoitaa Esterin lähdön ja isänsä kuoleman jälkeen kotitalossaan sekä emännyyttä että isännyyttä. Santtu tarjoutui Maijalle heinäjätkäksi, ja siitäkös juorut liikkeelle - Maija katkaisee ne jämerällä tavallaan. 

Marja-Liisa tietää, ettei äidin mies Santtu ole hänen biologinen isänsä. Yksinäisenä, isää kaipaavana lapsena hän ihastuu ensin opettajaansa, myöhemmin tulee uusia miehiä ja perheessä välienselvittely, joka lopulta johtaa monen salaisuuden paljastumiseen. Tarkemmin ei juonta uskalla julkistaa, mutta sanon sen verran, että yllättävän kierteen Heikkinen on kirjaansa ujuttanut. Niin yllättävän, että tipuin hetkeksi kärryiltä, piti palata selailemaan taaksepäin, ennen kuin asia aukeni.

"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa."

Kirja tarjoaa värikkään verevää kieltä ja paljon dialogia Heikkisen tapaan, aitoja ihmisiä ja todenmakuisia kohtaloita. Osa perustuu tositarinoihin, joita kirjailija mummoltaan vielä tämän eläessä kuuli ja tuli onnekseen nauhoittaneeksi, osa on sepitettä - mutta mikä on mitäkin, en tiedä eikä ole väliäkään. Tärkeintä on vetävyys, tiivis tunnelma ja dramatiikka, ja niitä kirjassa riittää. Siteeraan vielä Maijaa:

"Ei se kuulu yhden mummon ääni muun maailman melussa."  

Kyllä se tässä aika hyvin kuuluu.

Aiempia juttuja Antti Heikkisestä ja kirjoista:
Pihkatappi
Risainen elämä - Juice Leskisen elämäkerta
Kuulumisia Kuopiosta, jossa bloggarit tapasivat kirjailijan virtuaalisesti

Kenelle: Maalaistaustaisille, sukuaan häpeäville tai siitä ylpeileville, suomalaisten juurien tutkijalle.

Antti Heikkinen: Mummo. WSOY 2017. Päällys Martti Ruokonen. Kansipaperi on raidoituksineen hauskasti vanha ajan paketointipaperia muistuttava. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 39: Ikääntymisestä kertova kirja. Kun ehdin jo käyttää aiemmin kohdan 45, suomalaisesta naisesta kertova kirja.

2 kommenttia:

  1. Tämä vaikuttaa siltä, että pitää ehdottomasti lukea. Sukupolvitarinat, kasvukertomukset ja suomalaisista juurista kertovat kirjat kiinnostavat. Joskos vaikka kirjamessuilta tarttuisi mukaan? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sieltähän niitä kovin helposti tarttuu mukaan... Nähdään siellä!

      Poista