Torstaina 26.10. aloitin komeasti kuuntelemalla Erika Vikiä KirjaKallion lavalla. Lava on yksi suosituimmista, epävirallisesti arvioiden: laadukasta ohjelmaa ja yleisöä riittää. Kallion lukiolaiset haastattelijoina ovat paneutuneet asiaansa ja esittävät teräviä kysymyksiä ja tuoreita näkökulmia, esiintyjät on valittu parhaasta päästä - samaan tapaan kuin Turussa äidinkielenopettajien osastolla oli. Erika Vik on luonut fantasiakirjoihinsa maailman, johon minäkin vanhempana lukijana uskon: ikärajoja ei genrelukemisessa ole. Ihailen tarkkaa työtä ja tarinanluontia ja Vik (oik.) kertoi tehneensä tarinoistaan monikanavaiset: seleesien ja ihmisten maailmaan voi tutustua myös verkossa. Enkä ollut aiemmin tiennyt, että fennekkejä on oikeasti olemassa! Sivistyin.Osa esikoiskirjailijoista sai messuilla esittää kolmen minuutin hissipuheen. Esikoisia esitellään pitkin tapahtumaa eri paikoissa: tähän osallistuivat muun muassa Pauliina Lindholm hienolla näytelmällisellä osuudellaan, Terhi Törmälehtö, Satu Lepistö ja Mikko Kamula (kuvassa).
Kamula kertoi, ettei Leppävirta ollut hänelle aiemmin tuttu, mutta kuusiosaisen kirjasarjan myötä siellä tulee vierailtua. Toinen osa ilmestyy maaliskuussa. Hissipuheen pinnallisuutta on kritisoitu, mutta tässä se mielestäni toimii hyvin. Se antaa käsityksen niin kirjailijasta kuin kirjasta, ja jos lukija kiinnostuu, lisää tietoa on löydettävissä, esimerkiksi kirjablogeista, jos ei tie vie suoraan kustantajan osastolle kirjaa nimmareilla varustettuna ostamaan. Messuilla esitellään esikoisia myös suljettujen ovien takana, mutta se vaatii osallistujalta jo enemmän viitseliäisyyttä ja kiinnostusta kuin avoin lavaesiintyminen, jota voi katsoa vain osittain niin halutessaan.
Mitä muuta tein torstaina? Juttelin kymmenien tuttujen kanssa. Nautiskelin tunnelmasta. Hiplasin kirjoja. Seurasin Botnia-palkinnon myöntämistä. Kiitos Lempi-kirjasta Minna Rytisalolle, jonka seuraava on jo työn alla. Kiinnostavimpia keskusteluja oli suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta: HS:n Jukka Petäjä haastatteli Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta, jonka uutuus Jatkosota-extra on poliittinen satiiri ja jos oikein ymmärsin, vaihtoehtoinen, myös ilmaisultaan. (Neuromaania en saanut luettua loppuun, sotkeuduin alaviitteiden kanssa pahanpäiväisesti.) Halusin nähdä, miten kirjallisuuden uudistajat ja perinteisen kirjallisuuden liputtajana pitämäni Petäjä keskenään pärjäävät. Jos odotin rähäkkää tai edes pientä sanaharkkaa, petyin: Petäjä on aidosti innostunut uusista kirjallisuuden ilmaisutavoista ja kuvasi haastateltujaan hienoiksi kirjailijoiksi. Kokemus puhuu, ja erottaa aidon. Oli kirjamakumme muuten mikä hyvänsä. Haastateltavat vastasivat aidosti, vastaansanomattomasti. Hyvä te! Vasemmalta: Miki Liukkonen, Jaakko Yli-Juonikas, Jukka Petäjä.
Päiväni kohokohta oli Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri. Upea kirja, jota suosittelen kaikille. Sen jälkeen olin jo aika voipunut, mutta jaksoin vielä raahautua kuuntelemaan kutkuttavan kiinnostavaa keskustelua kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta.
Keskustelijoina olivat kirjailija-kustiparit Antti Tuomainen - Jaakko Launimaa, Anni Kytömäki - Salla Pulli ja Max Seeck - Petra Maisonen. Kaikki rautaisia tekijöitä, vaikka kokemusaika vaihtelee. Hyvä kustannustoimittaja näkee, mitä kirjailija haluaa tehdä eli millainen kirjasta voi tulla, todettiin yhteistuumin. Tuomaisen mukaan kirjoittajan oma perspektiivi ei ole objektiivinen, mutta kusti palauttaa kokonaiskuvan ja antaa ehdotuksia siitä, miten teksti tukisi paremmin kirjan viestiä.
Max Seeck ei ollut varma, ovatko kustannustoimittajan ehdottamat muutokset pakollisia: kuulemma eivät ole, mutta hyvässä työsuhteessa syntyvän luottamuksen perusteella ne kannattaa tehdä, jos haluaa kirjasta paremman. Salla Pullin mielestä kustannustoimittaja toimii toisina silminä ja rooli vaihtelee kirjailijan myötä: joku kaipaa patistamista, joku ehdotuksia rakenneratkaisuista tai kertojaäänien eriyttämisestä. Kustin tehtävä on myös katsoa, kulkevatko eri juonilinjat tasaisesti ja miten säännöstellään lukijan johdattelua ja yllätyksiä. Anni Kytömäki piilottaa tarinoihinsa jujuja, joiden oivaltamisessa kustannustoimittaja on testilukija. Kuvassa vasemmalta parit alkaen Launimaa-Tuomainen, Kytömäki-Pulli, Seeck-Maisonen ja keskustelun vetäjä Katja Leino.
Yhteistyössä on monia tapoja: Tuomainen lähettää jo alkuunsa pienen tiivisteen tekstistä ja ideasta kysyäkseen, toimiiko tämä. Kytömäki kirjoittaa niin valmista tekstiä kuin pystyy, mutta on toisen kirjan myötä oppinut antamaan köyttä sen verran, että käsikirjoitus on vain 74-prosenttisesti valmis ennen kuin kustannustoimittaja saa sen lukea (ja edelleen kuulemma hävettää). Seeckin yllätti se, että hänen mielestään valmiiseen kässäriin tulee punakynää joka sivulle, mutta hän tietää jo, ettei se tarkoita kirjan huonoutta, vaan kustannustoimittajan ammattitaitoa. Kustannussopimuksen tekemisestä kirjan viilaus vasta alkaa, yllätys! Epäloogisuudet etsitään, detaljit laitetaan kuntoon. Tärkeintä on yhteinen näkemys kirjan valmiista olomuodosta, mikä edellyttää rehellistä palautetta - puolin ja toisin. Ehdotetut poistot kirpaisevat, "nerouden vallassa" luodut tekstikohdat saavat mennä, mutta kaikkien kirjailijoiden mielestä kirja on kustannustoimittajan kanssa työstettynä parempi kuin se muuten olisi. Tai sitä ei olisi ollenkaan olemassa, jos rohkaisua ja palautetta ei olisi saatu. Anni Kytömäki lanseerasi myös käsitteen "antihenkselit": kusti voi sanoa, mitä asiaa kannattaa syventää tai tuoda lisää tekstiin. Palaute on osattava antaa oikealla tavalla - mutta se on myös osattava ottaa vastaan. Aika paljon vaatimuksia! Kuten haastattelijana toiminut Gummeruksen Katja Leino viisaasti totesi, kaikissa työsuhteissa on sama laki, mutta taiteellisessa työssä on omat piirteensä. Kirjailija antaa niin paljon itsestään.
Voiko yhteistyö mennä pieleen? Totta kai: jos luottamusta ja yhteistä näkemystä ei synny, kirjailija saattaa haluta vaihtaa kustannustoimittajaa. Nämä tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Luottamuksen syntyminen ei tapahdu vielä välttämättä ensimmäisen kirjan kanssa. Virpi Hämeen-Anttila kuvasi jossain jutussa kustisuhdetta puolisosuhteen kaltaiseksi: siihen eivät keskustelijamme yhtyneet. Kyseessä on selkeä työsuhde; molemmat tekevät omaa työtään ja ovat ammattilaisia omalla alallaan. Innostus ja kiitos motivoivat kirjailijaa autiomaan yli, sanoi Anni Kytömäki: autiomaalla tarkoitetaan tavallista ja joka kirjan kanssa toistuvaa hetkeä, jossa kirjailijan mielestä kirja on kelvoton ja työ turhaa.
Kustannustoimittaja on kirjailijan tuki myös julkaisemisen jälkeen. Arvioita ja kritiikkejä luetaan yhtä suurella kiinostuksella - jopa niin eläytyen, kuten eräs kusti minulle kertoi, ettei hän uskalla lukea nettijuttuja, vaan pyytää oikolukijan tekemään sen.
Mitä muuta näin? Keskustelun suomalaisesta kirjaviennistä, josta kerron erikseen. Jaana Torninoja-Latolan kertovan kirjastaan Elvi Sinervosta (alla). Harry Potter -bussin. Pukstaavin - tuon kirjanrakastajan ja lukemisen edistäjän tahon, jossa on muuten taas saatavana kirjallista ristisanakirjaa, hittituote, jonka painos loppui välillä kesken.
Tapasin myös yhden ahkerimmista ja monitaitoisimmista kirjailijoistamme, JP Koskisen (kuva alla). Miten hän pystyy tuottamaan niin paljon, että meno alkaa olla anttituurimaista? Kuulemma genrehyppelyn avulla: hän kirjoittaa niin dekkareita, romaaneita kuin lastenkirjojakin, muun muassa. Energiaa riittää, kun voi vaihtaa lajia. Hurjaa suorittamista, hyvin lopputuloksin.
Pakko on mainita myös kirja, joka sai kunnian nousta kirjamessujen avajaispuheeseen. Sen piti oivaltavan riemastuttavaan tapaansa Sinikka Nopola, joka esitti vision sadan vuoden päähän. Suomi 200. Tampereesta pääkaupunki! Emme ole huvittuneita. Mutta käy kirjamessuilla - takaan että et kadu. Kirjabloggarit päivystävät Boknäsin osastolla 6m48 klo 14 alkaen la - su noin kuuteen saakka.
On ilo lukea messuvisiitistäsi, sillä näin pääsi noihinkin tuokioihin mukaan, vaikken ollut paikanpäällä. Esimerkiksi JP Koskisen vastaukset kiinnostivat, koska kuuntelin juuri äänikirjana Ystäväni Rasputin -romaanin, josta pidin kovasti.
VastaaPoistaYstäväni Rasputin on hieno! Ja jo makulointiin mennyt Kuinka sydän pysäytetään. Tykkäsin myös Luciferin oppipojista, noin muutama Koskisen laajasta tuotannosta mainitakseni. Jos messuilla olo on parasta, toiseksi parasta on lukea toisten messujuttuja, kiitos omistasi!
PoistaOli mielenkiintoista lukea 'kusti'-keskustelua - kusti on minulle, joka olen kustinakin useita vuosia toiminut, uusi termi, hauska uusi tuttavuus.
VastaaPoistaHyvin kiteytettty tuo kustannustoimittajan tehtävä iloinen ja haasteineen. Olen kirjaelämässäni kokenut molemmat puolet ja allekirjoitan päännyökkäyksin pohdinnat todeksi. Henkilökohtaisesti minulle on ollut suuri etu pienkustantajana(=kustannustoimittajana siinä samalla), että omaa testiäni oli kustannustoimitettu ja tiesin, miten kusti toimii - hyvä ja ei-niin-hyvä kusti. Ja kirjoittajana tunnistan kustin sanoman kohdistuvan tuotokseeni ei persoonaani. Usein korjaavan palautteen saaja kokee, että 'aijaasanotettämäoonpaska', kun yrittää kertoa, että tekstille pitää tehdä jotain.
Mielenkiintoinen teema, harmi, että en päässyt kuuntelemaan.
Keskustelussa tuli erittäin selkeäksi kustin rooli - ja myös se, miten valtavaa osaamista tältä vaaditaan. Paitsi kirjan kanssa, myös yhteistyökyvyssä hyvinkin erilaisten kirjailijoiden kanssa. Luovassa työssä palaute on annettava ymmärtävästi ja huomaavaisesti, sillä se menee niin tekijän ihon alle, minkä ymmärrän hyvin. En tiedä, onko tietokirjapuolella sama, oletettavasti on?
PoistaTietokirjapuolella substanssiosaaminen nousee erittäin tärkeäksi -molemmilla puolilla. Tein 2000-luvun alussa tietokirjan, jossa kustilla ei ollut hajuakaan (paitsi oma oppilaana olo kokemus) teatterista ja sen tekemisestä koulussa. Ja halu hämmentää - teatterinäkemyksemme ja varsinkin pedagogiset ajatuksemme eivät juurikaan kohdanneet. Hän yritti jopa saada meitä kirjoittajia "väittelemään" keskenämme toteamalla, että tästähän saadaan hyvä vääntö aikaan. Ja kustina - asian & kohderyhmän tunetevana - voin tehdä tarkentavia lisäkysymyksiä oppikirjailijalle. Haasteellisinta lienee kyetä sanomaan sanottavansa yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi. Onni on hyvä kusti, toden totta. Onneksi mm. Otavalta löytyi sellainen. Tietokirjapuolella kirjoittaja tukeutuu pääosin faktatietoon - sanoisin tällä kokemuksella, ettei mene ihan niin ihon alle kuin fiktiivistä tekstiä kirjoitettaessa...mutta silti vaikeaa on ottaa palautetta vastaan ja muistaa, että teksti on eri asia kuin minä/kirjoittaja. Taiteenlajinsa tämäkin.
PoistaTietokirjan teossa kustilla on tosiaan varmaan hieman eri rooli kuin fiktiossa: eihän kukaan voi olla kaikkien alojen sisältöasiantuntija, siinä on luotettava enemmän tekijään ja keskityttävä esitystapaan ja muotoon, kirjanteon "teknisiin" ominaisuuksiin ymmärrettävyyden ja luettavuuden kannalta. Kiva kuulla, että löysit hyvän kustin!
PoistaHuomasin sinut Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta kuuntelemassa ja yritin heilutella, mutta et tainnut minua tunnistaa. :) Olin positiivisesti yllättynyt keskustelusta minäkin ja yllätyksekseni kiinnostuin molemmista kirjoista. Nuorissa miehissä oli jotain vilpitöntä: Miki Liukkonen luo taiteilijaimagoa jo pelkällä olemuksellaan ("onko tukka hyvin"), mutta on hänellä myös hienoja lauseita ja ajatuksia taiteesta, ja Jaakko Yli-Juonikas on selvästikin vähän hämmentynyt uudistajan maineestaan.
VastaaPoistaVoi Elina, harmi, en huomannut, siinä hässäkässä on niin täpinässä että huomiokyky on normaaliakin kehnompi! Oli kiinnostava keskustelu ja ihailen näitä kirjailijoita kovin, vaikken Yli-Juonikasta ole onnistunut loppuun lukemaan vielä kertaakaan. Hänellä on kuitenkin selkeä oma linja ja määrätietoinen ote tekemiseensä. Liukkonen on taitava ja fiksu, ja on ollut hauska seurata hänen kehitystään esiintyjänä kirjan räjäyttämän suosion myötä. Joka kerran parempi ja avoimempi.
Poista