torstai 5. lokakuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kaarnan ja hänen äitinsä Alicen suhde on ongelmallinen: pojan onnellisen varhaislapsuuden jälkeen äiti tuntui ottavan etäisyyttä lapseensa, etenkin tämän pitkän sairausjakson päätteeksi, joka ilmeisesti imi äidillisyyden kaikki rippeet, poika arvelee aikuisena.

Nyt psykologi-äiti on dementikkojen hoitokodissa, tai pitäisi olla: Kaarna saa kuulla, että Alice on kuollut ja sittemmin häipynyt omille teilleen. Kuolema oli ehkä liioiteltu määre. Pojan on jätettävä oma perheensä ja velvollisuutensa kaiken kiireen keskellä ja lähdettävä etsimään äitiään. Kaupungissa on juuri meneillään juhlapäivä: ..."juuri vuoden sinä päivänä, jona Marrasvirran lauantaihin olisi ollut helppo kadottaa Moskovan suuri sirkus."

Kaarna saa etsinnän aikana kuulla, että Aliceen on kokeiltu uutta dementialääkettä, joka palauttaa hoidettavan mieleen vuosia menneisyydestä, jakson kerrallaan. Mutta jotta hoito onnistuisi ja palauttaisi muistot tähän päivään saakka, edelleen mitä ilmeisimmin elossa oleva äiti on löydettävä pian, uuden ruiskeen antamiseksi ja uuden muistijakson palauttamiseksi. Tehtävä on selkeä, muttei ongelmaton.

"Seitsemänkymppisen dementikon sijasta minulla oli vastassa poikaansa etsivä psykologian tohtori, joka oli minua puolta päätä pitempi, monin verroin älykkäämpi ja tällä hetkellä - oman päänsä sisällä - kaksikymmentä vuotta minua nuorempi."

Kaarnan vaimo Minerva oli miehen yllätykseksi käynyt tapaamassa Alicea hoitokodissa. Hän tutkii Itä-Saksaa ja Stasia, ja Alice tunsi noita asioita. Ehkä hän nousi esiin Minervan tutkimuksissa? Vai kiinnostiko hän Minervaa aviomiehen äitinä?

"Voiko toista ihmistä koskaan kunnolla tuntea? ---- Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan."

Kaarna tapaa äitinsä tämän eri muistivaiheissa. He keskustelevat tärkeistä asioista, nopeina väläyksinä ruiskeiden välissä. Mies saa silti oppia äidiltään, kuten kuuluukin. Kunhan hän saa vakuutettua äidilleen, ettei tämä elä tässä ajassa. Mutta kumpi lopulta opettaa kumpaa?

"- Nykyhetki on menneisyyttä monimutkaisempi paikka. - Siltä kaikista tuntuu aina."

Tärkeisiin asioihin liittyvät Itä-Saksan Ineksen ja hänen poikansa lisäksi Arvi-jättiläinen, Kirjakadun antikvariaatti, henkilö nimeltä Zaisser sekä Elysia, joka on aina erilainen. Ja myös Miss Marrasvirta, jonka kauniiden kasvojen takaa kurkistaa kuolema. Star Trek. Ja kissat. Varoitus toistuu.

"Emme vastaa kissan katsomisen seurauksista."

Lukija viihtyy iloisen päättömässä mutta oudon loogisessa sekamelskassa, jossa kertoja on yhtä ymmällään.

"Mitä juttuuni tuli, se oli aivan omaa laatuaan. Ei ollut murhaajaa, ei epäiltyjen joukkoa, ei rikollisia motiiveja, ei rikostakaan. Alussa sentään oli ollut ruumis, kuten kunnon dekkarissa, mutta sekin oli herännyt henkiin ja karannut."

Kaarna taisi katsoa kissaa liikaa - mitäs ei uskonut varoituksia! Lukijana olen ällistynyt, niin asetelmasta, tarinasta kuin sen moneen suuntaan rönsyävistä salaisuuksista ja viittauksista, jotka saavat mielikuvituksen hyrräämään. Mutta lopulta kiitollinen, tyytyväinen ja hymyilevä. Dementia ei naurata, mutta todellisuuden rajoista piittaamaton kerronta taittaa taudin pelon mustimman kärjen. Summaan seuraavaan sitaattiin:

"Tarinat ovat lopulta tärkeämpiä kuin tapahtumat. Tarinoilla maailmaa muutetaan."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä. Atena 2017.

Kenelle: Hulvattomuutta hakeville, maagisen ystäville, muistia miettiville, selittämättömän sietäville.

Muualla: Maaginen jälkimaku, sanoo Leena Lumi, jolla on linkkejä muihin blogiarvioihin.

8 kommenttia:

  1. Tämä teos on määräänsä enemmän. Ymmärrän, että olit vaikuttunut. Minäkin olin. Väärän kissan päivä on kuin monikerroksinen kakku, josta lukijan on lupa poimia ne kerrokset, jotka häntä kiinnostavat.

    Magiaa, psykologiaa, äiti-poika -suhdetta pohtiville, selittämätöntä sietävälle eli juuri ainakin minulle.

    Hieno analyysi, Arja!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, Leena! Kakku on hyvä vertaus, täytteitä on monenlaisia, jälkimaku runsas, vaikkei oikein tiedäkään, mitä kaikkea tuli syötyä :-)

      Poista
  2. Oi joi, ihan mahtava teos, mutta varsinaisesti vasta loppuratkaisu lumosi minut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en niin paljon loppuratkaisuista piittaa, ae edeltävä on tärkeämpää. Ei sillä etteikö se olisi mainio tässä, mutta noin yleensä :)

      Poista
  3. Mietin, että onko tässä kakussa liikaa kaikkea. Pidin hurjasti Jääskeläisen kahdesta ensimmäisestä romaanista. Kahta uusinta en ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on runsaasti, toisaalta se sopii tuohon iloittelevan rönsyävään tyyliin, kokonaisuus ei silti tunnu tungetulta. Olen aiemmin postannut kirjasta Sielut kulkevat sateessa, samaa tyyliä kuin tämä. Lumikon lukaisin silloin aikanaan, mutta oli sen verran genreltään outo, etten osannut sanoa siitä mitään ja varmaan kävin sen liian nopeasti läpi, miettimättä, pitäisikin palata nyt siihen - Harjukaupungin salakäytäviä en ole lukenut. Jotenkin silloin tökki kaikki se hehkutus, eikä aihekaan oikein iskenyt.

      Poista
  4. Valitset kyllä mojovasti viimeisen sitaatin! Ihmeen kaupalla Jääskeläinen saa pidettyä kakki ainekset kasassa ja yllätettyä lukijan. Sen hengen jutussasi mainiosti välität.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, kiitos. Tuo sitaatti kuvaa niin hyvin koko kirjaa - ja kaikkien kirjojen ideaa :-) Minustakin ainekset olivat yllättävän hallittavissa, vaikka niitä paljon onkin. Ja tarvitseeko kaikkea aina hallitakaan... Sitä Jääskeläinen kuvaa mainiosti.

      Poista