Eletään aikaa kymmenisen vuotta sisällissodan jälkeen. Nylander on herkkävaistoinen ja menestynyt liikemies pikkukaupungissa, jonka suurimmat yritykset hän omistaa. Tähän pisteeseen hän ei olisi päässyt moraalin sopivissa kohtaa joustamatta, kuten hän kertoo Aulis Haatamalle, jonka palkkaa palvelukseensa. Miehiä yhdistää palava tahto ja omistamisen vimma. Mihin he vielä yltävätkään?
Kaupunginviskaalin virasta eläköitynyt Kivirinta näkee ihmissuvun olevan "matkalla kohti lopullista rappiotaan", mutta häntä kiinnostavat tarkkailijana ilmiöt, kuten liikemiesten rooli tässä matkassa.
"Hän soi mielellään ihmisten iloksi ja lohduksi kuvitelman, että he elivät omaa elämäänsä. Tosiasiassa he elivät toisten elämää tai osallistuivat siihen yhteiseen erehdykseen, harhaan, pitkälliseen ja vaikeaan sairauteen, jota he kutsuivat elämäksi. Yhdentekevää. Riitti hyvin, että he kuvittelivat elävänsä. Ja sellaisten miesten kuin Nylander ja luultavasti myös Haatama velvollisuuksiin kuului nähtävästi luoda lume sellaisesta elämästä, joka oli tavoittelemisen arvoinen."
Naiset eivät jää passiivisiksi, vaikka miesten suunnitelmat ja taloudellinen menestys heitä ajan lakien ja käytäntöjen mukaan toimiin ajavatkin, milloin perintöjen, milloin itseluotujen suhteiden kautta. Nylanderin sisar Martta päättää edetä oman kiinnostuksensa mukaan, vaikkei se yhteisön hyväksyntää saisikaan, keittäjä Sylvi ei aavista, miten hintelän harmaa Haatama mullistaisi hänen elämänsä. Romukauppias Koposen tytärtä Amaliaa siivittää itsepäinen rakkaus ja laskentataito, apteekkarin vaimoa Edithiä turvallisuuden tunteen varmistaminen. Henkilöitä on runsaasti, mutta ei niin paljon, etteikö heidän matkassaan pysyisi.
Pankinjohtaja Palmgren tiivistää kirjan sanomaa mietteissään ihmisistä, joita hän katselee ylimmän kerroksen työhuoneestaan. "Nuo päivittäisten rutiiniensa liikuttamat hahmot muodostivat pohjan sille pitkälle prosessille, jota oli tapana kutsua ihmiskunnan tai miksei yhteiskunnan ja myös kulttuurin kehitykseksi, ja Palmgren tiesi täsmälleen, mistä oli kysymys: haluamisesta, himoamisesta, hankkimisesta - ja mikä oli auttamatta oleellisinta - lainaamisesta."
Sahlbergin kielimaailmassa torin ylle kohoava kirkko näyttää suuruudenhulluna lankeavalta varjolta, lattioilla makailevat uupuneet matot ja kuun valo hätistelee varjoja huonekalujen alle. Ihmiset ovat pieniä ja pimeään eksyneitä, vaikka pyrkivät tekemään itsestään isoja hulluine haaveineen omaisuuksista ja vallasta, tulkitsen. Tosin jotkut pysyvät pieninä silkkaa taitamattomuuttaan tai pelokkuuttaan. Ja ehkä jotkut onnistuvat ponnistamaan pimeästä valoon, edes hetkellisesti?
Kirjasta tulee mieleen vahvasti Eeva Joenpellon Lohja-sarja. Eletään samaa kiihkeän kehityksen aikaa, ilmiöissä ja ihmisissä on paljon tuttua. Nylander ei ole yhtä hellämielinen eikä toisaalta niin suoraviivainen omaisuutensa vartija kuin Joenpellon Julin, Haatamassa näen kosolti Matti Reimaa. Sylvin ja Martan yhdistelmä voisi olla Salme, ja niin edelleen. Kuin Lohja-sarja tyylitellympänä, näytelmällisempänä ja mustanpuhuvampana.
Toinen mielleyhtymä on uudempi. Siinä missä Antti Tuomainen pitää jatkuvan virneen silmäkulmassa ja tuo tummuutta värittämään hauskuutta, Sahlberg tekee juuri päinvastoin. Hänen huumorinsa reunustaa sinänsä melko masentavaa mutta inhimillistä maailmankuvaa kuin varovainen tuuli, joka "sormeili kauhtuneen lauta-aidan takaa lehdettöminä käpertyviä syreeninoksia."
"- Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on. - Miten niin myöhäistä? - Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi. - Sinä se osaat piristää toista. - Minulla on se lahja."
Ajan armoton voima ratkaisee monta kysymystä ja kohtaloa, sikäli tarinan lopusta ei tarvitse huolehtia. Selviää jotain salattuakin, ja kerronta saa aivan uutta vauhtia. Nautin kirjan lukemisesta yhtä paljon kuin Sahlbergin aiempienkin, joita löytyy listana vaikka tästä. Samaa mieltä kirjailijan kerronnasta edelleen. Marraskuun mies on luja ja runsas romaani, joka lähestyy enemmän Pimeys-trilogiaa tai Tammilehtoa (myös tapahtumien ajankohta!) kuin Sahlbergin lukuisia pienoisromaaneja. Kirja on kirjailijan 18. romaani.
Kenelle: Ison tarinan ystäville, komeista kielikuvista hurmaantuville, pimeydestä pitäville.
Sahlberg on vielä kokematta. Voisi ollakin minun juttuni mustine huumoreineen. :)
VastaaPoistaJos siteeratun tekstin tyyli ilahduttaa, olisi kyllä.
PoistaJoitakin Sahlbergin kirjoja olen lukenut, Amandan maailmat oli hyvä kirja. Marraskuun mies vaikuttaa jotenkin sellaiselta kertomukselta, kuin sadepäivä, jolloin pilvet roikkuvat taivaan reunoilta. Harkitaan ja ehkä lainataan kirja.
VastaaPoistaSahlbergin kirja on juuri se päivä, kun pilvet roikkuvat raskaina, mutta ihminen kestää painavuuden, kun on pakko.
PoistaKuuntelemalla näyttelijän 'rasvaista ääntä' olen saanut tästä kehutusta Asko Sahöbergin uutuudesta melko vastenmielisen tunnun.
VastaaPoistaEn ole tämän genren ystävä. Vertailu käy Reijo Mäkeen ja Arto Paasilinnaan, karkean kielen taitajiin. Melkoisen alatyylistä on tämäkin.
Toisaalta myönnyn kirjailijan taitoon kirjoittaa runsaasti, väkevästi väritellen.
Toisaalta harmittaa muutamat virheet: Ollaan muka sisämaan kaupungissa, mutta silti meren rannalla josta pääsee kätevästi pirtulastin hakuun Viroon.
Painovirheitäkö, kun nimet välillä sotketaan. Amaliasta tulee Amanda ja päivastoin. On muutakin.
Ajan kulumista vuodesta 1918 vuoteen 1939 ei huomaa mistään ympäröivästä. Vain Kyösti Kallion sydänsairaus sijoitti tarinan 30-luvun loppupuolelle.
Kirjalijan pessimistinen ote on vahva, lähes kaikessa. Vain koran kohtelu Haataman taholta luo hiukan lämpöä.
Olen Joel Haahtelan, Olli Jalosen , Jukka Viikilän uskollinen lukija. Ero tavoissa kirjoittaa on sama kuin oluessa ja shamppanjassa.
Oluenjuojia on enemmän.
Pessimismin tunnistan, karkeaa kieltä en. Oma tyylinsä on Sahlbergillä. Tunnelma vie niin mennessään, etten virheisiin kiinnittänyt huomiota, harmillista jos ja kun niitä on! Ja kyllä, pidän oluesta enemmän kuin shamppanjasta, vaikken Mäkeä tai Paasilinnaa nautiskele, vaan mieluummin noita mainitsemiasi kirjailijanimiä. Kiitos kun kommentoit, Riitta.
PoistaTässä iässä ( liki 80 v. ) ja nykyisessä maailmantilanteessa luen mieluummin toivorikkaampaa tekstiä.
VastaaPoistaJa, kirja aiheena mainittu a h n e u s, käsitellään Marraskuun miehessä oudon kepeästi, lähes huvittavasti.
Ahneus on paljon suurempi ja pahempi asia. Se on ihmismieltä syövyttävä ja läheisiä ihmetyttävä ominaisuus.
Sahlberg tekee siitä lähes 'kepposmaisen', ja kunnioitusta osoittavan keinon . Kiristämällä ja rikoksia tekemällä tämä ahne ihminen on säälittävä rikollinen luonne.
Tosin ahneuttakin on monenlaista. Tässä on kysymuksessä kosto tms.
Tyylilaji on kuin seikkailu- ja poikakirjan, runsaasti mielikuvituksella siivitettynä. Rehvastelevaa meininkiä !
Minusta kirja kuvaa hyvin aikaansa, jolloin maata rakennettiin ja hyvinvointia alettiin tavoitella - ahneus tosiaan iski, omaisuus toi turvaa ja valtaa eikä haalimisen ja enemmän saamisen huonoja puolia tiedetty, toisin kuin nyt tiedämme. Sahlberg kuvaa ilmiötä hyvin, saaden sen tosiaan näyttämään melkoisen naurettavalta, mutta ei mielestäni kunnioitettavalta. Kirjassa henkilöt ajattelevat toisin.
PoistaKirjoitin kirjasta joka ei kaltaiselleni lukijalle mieleinen.Toisentyyppiselle se saattaa olla toista. Puolisoni ei myöskään pitänyt tästä. Hän lukee kyllä tämänkin tyyppistä. Tämä on kovin keksimällä keksityn oloinen, sirpaleinen ja monia epäoleellisuuksia pullollaan.
VastaaPoistaKirjailija heittää mitä hullumpia ihmiskohtaloita mukaan ja niillä ei ole mitään sen suurempaa vaikutusta yhteisösöön.