Jalonen kertoo opiskelijapojasta, joka tulee vetäistyksi mukaan vakoilutoimintaan hieman vahingossa. Helppo duuni, hyvä palkka, vaikuttajan paikka - nämä houkuttelivat. Sen enempää ideologioita tai toiminnan syvempiä tarkoituksia ja tuloksia poika ei pohdi.
"Vaikka koko juttu oli alusta asti outo ja se olisi pitänyt ymmärtää, enemmän olin vain imarreltu huomiosta. Sellainen sokaisee oli minkä ikäinen tahansa ja vielä enemmän nuorena. En kysellyt mitään, ihmettelin vain hiljaa itsekseni miksi juuri minut oli valittu."
Liikutaan Tampereella ja Helsingissä. Jalonen luo ajan ja paikan kuvaa herkullisesti, ilmeisesti omasta nuoruudestaan ammentaen ja yksityiskohtia runsaasti tarjoillen, mikä nostaa myös lukijassa muistoja tarinaa rikastamaan. Ja paljon on uutta. Tuntuu hurjalta, että 70-luvulla oikeasti oltiin huolissaan uudesta jääkaudesta ja tulevasta kylmyydestä! Se on totta, allamainitusta en tiedä:
Poika kertoo lehdessä kirjoitetun, että "neuvostotiedemiehet olivat jo ratkaisseet kyseisen tulevaisuuden ongelman. Koko valtava Neuvostoliiton alue jaettu kymmenen kilometrin kokoisiin ruutuihin, ja ilmaston ruvetessa kylmenemään niissä jokaisessa kulotettaisiin joka kuukausi aina hehtaari kerrallaan metsää tai aroa niin että ilma yläpuolelta lämpenisi ja auringon lämpö imeytyisi tehokkaammin mustaan poltettuun maahan."
Tuleviin keksintöihin viitataan viitataan myös kiinnostavasti, siis ylipäänsä, ei vain kyseisen maan. Satelliittipaikannus tai tietokoneet ja niiden yhdistäminen jonkinlaiseksi maailmanlaajuiseksi verkostoksi olivat c-kasettien aikana vielä tieteiskirjallisuuden tasolla tavallisen tallaajan näkökulmasta, vaikka niitä jo kiivaasti kehitettiin.
Leppoisan pohdiskelevaan tapaansa Jalonen ujuttaa luontevasti tarinaan paljon, myös pojan perhetaustaa. Mahtoiko äidin opeilla olla vaikutusta vakoilijan "uran" valintaan?
"Äiti myrkytti meitä toistelemalla tosiasioita, niin kuin hän sanoi. Että yhteenkään mieheen ei voi luottaa."
Nuoruuden itsevarmuudella poika käy sovitut koulutukset ja alkaa opiskelun, myöhemmin varsinaisen työn, ohessa, salaisiin hommiin, joissa pitää itseään melko hyvänä, tulkitsen, vaikka palaute työnantajapuolelta on niukkaa. Hän on älykäs, miksei pärjäisi, teknisesti ainakin, mutta miten on oman pään laita? Lukemisen edetessä alan todella huolestua hänen puolestaan. Jos elämä ja ihmissuhteet perustuvat valheille, ei siitä hyvä heilu.
"Jos alussa ei ole mitään yhteistä, ei ole mistä alkaisi rakentaa koska perustusta ei ole. On eri asia jos jokin alkaa yhteisesti ja molemmilla melkein kuin nollasta. Jos alku on muualta määrätty tehtävä ja ihmissuhde suoritusta ja työ, vaikea sen on kasvaa paremmaksi. Se on surkea yhtälö jossa ei ole ratkaisuja ollenkaan. Ei sekään ole hyvä että luulee tietävänsä toisesta paljon koska silloin ajattelee että toinen on juuri sellainen kuin hänen tietää olevan. Jos toinen ei olekaan, silloin pettyy..."
Mies alkaa itsekin ymmärtää, ettei vakoilutoiminta ole pelkkää puuhastelua, vaan siitä saattaa jopa olla hänelle haittaa, muista puhumattakaan. Irrottautuminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Ei käytännössä eikä henkisesti.
"Olin oppinut liian hyvin. Tein vain työni jonka osasin."
Tarkka ajankuva ja ilmiönkuva, ja Jalosen taidoilla kirjattuna kiinnostava, inhimillinen tarina. Kasvutarinana ja psykologisena romaanina sen voi myös lukea. Tai eri yhteiskuntamuotojen kamppailuna: mies pääsee töihin Indonesian lähetystöön, jonka myötä mukaan tulee täällä koetun kapitalismi–kommunismi-kamppailun lisäksi tiukka oikeistodiktatuuri omine piirteineen.
Teoksessa käytetyt dokumentit ovat aitoja, luen kustantajan sivulta. Se on pelottavaa, ja unohdan hetkeksi lukevani fiktiota, en faktaa. Olisi kiinnostava tietää, miten monia suomalaisia tarina saattaa omakohtaisesti koskettaa, jollain puolella ajan hengen mukaisia raja-aitoja olleina. Hyvä, että se on nyt kansien välissä, ja lukeminen palkitsee, vaikken laskisi Jalosen parhaiden teosten joukkoon, ehkä sen ajallisen rajallisuuden vuoksi. Ehkä ajattelen sen olevan mennyttä aikaa.
Toisaalta aihe on erittäin ajankohtainen: urkinta vain kasvaa maailmassa - vaikka eri keinoin - ja siitä on tarpeen puhua. Eikä ainakaan uskoa sinisilmäisesti, ettei vakoilua esiintyisi edelleen, aivan kenen tahansa lähiympäristössä. Kyberturvallisuudesta ja -uhkista puhutaan syystäkin paljon, mutta mahtavatko nykykeinot ulottua jopa tietoverkkoja pidemmälle?
Kenelle: Lähihistoriaa lukeville, vakoojatoiminnasta uteliaille, 1970-lukua fiilisteleville, nuoren miehen kasvusta kiinnostuneille.
Muualla: Jorma Mellerin blogista luen, että kirjailija Jalonen on oikeasti työskennellyt Indonesian suurlähetystössä.
Vakoiluteema nostaa mieleeni juuri luvun alla olevan Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Siinä varoitetaan mm. algoritmien suorittamasta vakoilusta yksilöä kohtaan. Pelottavaa!
VastaaPoistaKonstit on monet, ikävä kyllä. Hararia on kiinnostavaa lukea!
Poista