Maggie O'Farrell: Hamnet ja muuta

Nimi hämäsi. Luulin, että kirja on mukaelma melkein samannimisestä vanhasta näytelmäklassikosta, mutta luettuani innostuneita somepostauksia tajusin, että kyse on jostain muusta. 

Tosin yhteyksiä on näiden kahden välillä. Kuten ajankohta, 1500-luvun loppu, ja Englannin Stratfordissa asuva perhe. Perheen äiti, Agnes, on viisas nainen, jonka oma äiti on kuollut tytön ollessa pieni: äiti jätti kuitenkin tytölle perintönään kiinnostuksen luonnon parantavaan voimaan, laajan näkemisen kyvyn, oman tahdon sekä villin kauneuden, joita nuori latinanopettaja ei voinut vastustaa. Sukulaisten vastustuksesta huolimatta he päättävät olla pari, ja onnistuvat, perinteisin keinoin. Pappi varataan. Sulhasen sisko kertoo:

"Ja tämä sielunpaimen meidät vihkii, Agnes iloisena selitti muutama ilta sitten äidin rukilla kehrätessään. Pappi on kuulemma aina ollut kovin ystävällinen Agnesille, joka on tuntenut hänet lapsesta asti. Agnes on joskus tehnyt papin kanssa mainiot vaihtokaupat: haukan jalkanauhoista tynnyrillinen olutta. Sellaisen papin me saamme, Agnes selitti ottaessaan käteensä uuden lepareen. Haukankasvatuksen, oluenpanemisen ja mehiläistenhoidon taitajan, joka on hänellekin suonut osasia laajasta tietämyksestään. 
Kun Agnes näitä asioitaan jutteli kehrätessään salissa tulen loisteessa, äiti meni vallan typertyneen näköiseksi ja häneltä jopa putosi kudin käsistä..."

He saavat kolme lasta, vaikka Agnes on nähnyt näyssä vain kaksi. Susannan jälkeen syntyvät vielä kaksoset, Judith ja Hamnet. Rakkautta riittää, mutta tilaa ei, henkisesti eikä fyysisesti. Perheenpää alkaa kuihtua, vaipua masennuksen pimeään töissään ja elämään sukulaisten painostavien katseiden alla, isänsä raa'ssa kurissa, äitinsä paheksumana oudon vaimon ottamisesta. 

"Aistiessaan puolison yllä riippuvan pilven tummuvan ja sen lemun sakenevan Agnes tahtoisi kurkottautua pöydän yli koskettamaan hänen käsivarttaan. Minä olen tässä, Agnes tahtoisi sanoa. Entä jos hänen lohtunsa ei riitä? Entä jos hän ei itse riitä lievittämään miehensä nimetöntä tuskaa?"

Agnes tajuaa: miehen on päästävä muualle töihin, tekemään jotain, mitä rakastaa ja kaipaa. Sillä miehen sisällä on mittaamattoman paljon, vaimo näkee, vaikkei itse osaa edes lukea. Asia saadaan järjestymään, mies muuttaa Lontooseen, perhe tulisi perästä, kun uusi koti olisi valmiina. Mutta tapahtuu asioita, joita ei edes Agnes voi kuvitella, saati järjestää mielensä mukaisiksi. Riehuu rutto, yksi lapsista kuolee. Teatteriseuruetta nykyisin ohjaava mies käy kotona yhä harvemmin, muutto viivästyy aina vain. Miten perheelle käy? Miten Agnes selviää?

Riipaisevan kaunis tarina, joka jää mieleen vaikuttavana kuvauksena perheestä, avioliitosta, menetyksestä ja rakkaudesta. Teksti on rikasta, yllättävää, ei sievistelevää. Se tarttuu yksityiskohtiin ja kuvaamiensa ihmisten ajatuksiin niin, että lukija saa henkeä pidätellen elää mukana. Kieli soinnahtaa sopivasti hitusen vanhahtavana ja sananvalinnat ovat herkullisia, kiitos hienon suomennoksen. 

Alussa mainittu yhteys tuttuun näytelmään on kirjan mittaan jo tullut selväksi, ja muutakin. Pääpiirteissään faktat henkilöistä ovat totta. Hamlet-näytelmä julkaistiin noin vuonna 1600. Isillä ja pojilla ei ole aina vaikeita välejä tai jos on, niiden selvittely ei ole kirjan pääjuoni, vaikkakin ohjaileva sivuvirta. Pääosa on naisen. Kirja on voittanut brittiläisen Women's Prize for Fiction -palkinnon. 

Kenelle: Historian ystäville, eläytyville, komeaa tekstiä arvostaville. 

Maggie O'Farrell: Hamnet (Hamnet 2020). S&S 2022. Suomennos Arja Kantele. Kansi ja ulkoasu Laura Noponen.

Samaan syssyyn ihastuksissani luin kirjailijan ensimmäisen suomennetun teoksen. Varoitus tukalasta helteestä kertoo huippukuumasta, vesisäännöstellystä kesästä vuoden 1976 Lontoossa. Tämäkin on perhetarina: vanhemmat ja nyt kolme aikuista lasta, jotka eivät erilaisempia keskenään voisi olla. 

Vanhin, Monica, on eronnut ja lapseton ja arvelee löytävänsä tyydyttävän suhteen eronneesta, kahden lapsen isästä. Michael Francis elää kiivasta lapsiperhearkea vaimonsa kanssa. Aoife, ikuinen kapinallinen, on ottanut etäisyyttä ja muuttanut New Yorkiin, jossa hän työskentelee kuuluisan valokuvaajan assistenttina ja asuu miesystävän kanssa. Lapsuudenperheeseensä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosiin. Äiti Gretta on rouvabennetmäinen hahmo, jonka elämä rakentuu aviomies Robertin tarjoamaan tukipilariin. Kun eläkkeelle jäänyt isä Robert katoaa, joutuvat lapset pitkästä aikaa kokoontumaan ja kohtaamaan toisensa ja lapsuutensa muistot.

O'Farrellin suurin vahvuus on henkilöidensä ajatuksenjuoksun ja heidän ympäristönsä tarkka ja havannointi ja kuvaus. Perheen sisäinen dynamiikka tuo suorastaan hien otsalle, kuten helteeseen kuuluu. Verisiä rikoksia tai muuta näyttävää draamaa ei tarjota eikä tarvita: tilanteisiin voi samastua jokainen perheessä kasvanut tai sellaista seurannut. Oli hauska myös pohtia, mitä piirteitä kukin lapsi on vanhemmiltaan perinyt.

Tähtiluokituksella Hamnet olisi vitonen, sillä siinä on kaikki kohdallaan: ensimmäisessä suomennoksessa, tässä hellekirjassa, ei ihan vielä oma ääni ole puhtaimmillaan, vaikka todella hyvästä kirjasta on kyse. Täytyykin tutkia, mitä muuta O'Farrellilta löytyy. The Marriage Portraitin olen lukenut englanniksi (julkaistu suomeksi vuonna 2023 nimellä Lucrezian muotokuva, S&S, suomennos Leena Ojalatva), ja pidin paljon. Historia näköjään kiehtoo tätä kirjailijaa, ja toteutus on komeaa. Myös suomentamattomia uran alkupäästä löytyy, mutta enemmän odotan tulevia: voiko näistä enää parantaa? 

Mieleen tulee Alice Munro (ehkä alan olla henkisesti riittävän kypsä pitämään myös hänen kirjoistaan), ehkä myös Anne Tyler tai Carol Shields, yksityiskohtaisesta perhesuhteiden ja etenkin naisten elämän kuvauksesta. Jane Austenin jälkeläisiä kaikki niin aiheissaan kuin osuvuudessaan sekä taidokkaassa tarinankuljetuksessaan! 

Nyt kun googlasin kirjailijan tuotantoa, löysin myös tiedon tammikuussa 2026 julkaistavasta Hamnet-leffasta, mahtavaa! 

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave 2013.) S&S 2014. Suomennos Maija Kauhanen, kansi Nina Leino.

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Millään en malttanut jättää kirjaa lukematta, vaikka kieltämättä - nimensä mukaisesti - marraskuu olisi sille juuri oikea ajankohta. Viehätyn vahvasti Sahlbergin kielestä ja kielikuvista; pimeys, komea synkkyys ja niistä välittyvä musta huumori ovat vastustamattoman kiehtovia. 

Eletään aikaa kymmenisen vuotta sisällissodan jälkeen. Nylander on herkkävaistoinen ja menestynyt liikemies pikkukaupungissa, jonka suurimmat yritykset hän omistaa. Tähän pisteeseen hän ei olisi päässyt moraalin sopivissa kohtaa joustamatta, kuten hän kertoo Aulis Haatamalle, jonka palkkaa palvelukseensa. Miehiä yhdistää palava tahto ja omistamisen vimma. Mihin he vielä yltävätkään?

Kaupunginviskaalin virasta eläköitynyt Kivirinta näkee ihmissuvun olevan "matkalla kohti lopullista rappiotaan", mutta häntä kiinnostavat tarkkailijana ilmiöt, kuten liikemiesten rooli tässä matkassa. 

"Hän soi mielellään ihmisten iloksi ja lohduksi kuvitelman, että he elivät omaa elämäänsä. Tosiasiassa he elivät toisten elämää tai osallistuivat siihen yhteiseen erehdykseen, harhaan, pitkälliseen ja vaikeaan sairauteen, jota he kutsuivat elämäksi. Yhdentekevää. Riitti hyvin, että he kuvittelivat elävänsä. Ja sellaisten miesten kuin Nylander ja luultavasti myös Haatama velvollisuuksiin kuului nähtävästi luoda lume sellaisesta elämästä, joka oli tavoittelemisen arvoinen." 

Naiset eivät jää passiivisiksi, vaikka miesten suunnitelmat ja taloudellinen menestys heitä ajan lakien ja käytäntöjen mukaan toimiin ajavatkin, milloin perintöjen, milloin itseluotujen suhteiden kautta. Nylanderin sisar Martta päättää edetä oman kiinnostuksensa mukaan, vaikkei se yhteisön hyväksyntää saisikaan, keittäjä Sylvi ei aavista, miten hintelän harmaa Haatama mullistaisi hänen elämänsä. Romukauppias Koposen tytärtä Amaliaa siivittää itsepäinen rakkaus ja laskentataito, apteekkarin vaimoa Edithiä turvallisuuden tunteen varmistaminen. Henkilöitä on runsaasti, mutta ei niin paljon, etteikö heidän matkassaan pysyisi. 

Pankinjohtaja Palmgren tiivistää kirjan sanomaa mietteissään ihmisistä, joita hän katselee ylimmän kerroksen työhuoneestaan. "Nuo päivittäisten rutiiniensa liikuttamat hahmot muodostivat pohjan sille pitkälle prosessille, jota oli tapana kutsua ihmiskunnan tai miksei yhteiskunnan ja myös kulttuurin kehitykseksi, ja Palmgren tiesi täsmälleen, mistä oli kysymys: haluamisesta, himoamisesta, hankkimisesta - ja mikä oli auttamatta oleellisinta - lainaamisesta."

Sahlbergin kielimaailmassa torin ylle kohoava kirkko näyttää suuruudenhulluna lankeavalta varjolta, lattioilla makailevat uupuneet matot ja kuun valo hätistelee varjoja huonekalujen alle. Ihmiset ovat pieniä ja pimeään eksyneitä, vaikka pyrkivät tekemään itsestään isoja hulluine haaveineen omaisuuksista ja vallasta, tulkitsen. Tosin jotkut pysyvät pieninä silkkaa taitamattomuuttaan tai pelokkuuttaan. Ja ehkä jotkut onnistuvat ponnistamaan pimeästä valoon, edes hetkellisesti?

Kirjasta tulee mieleen vahvasti Eeva Joenpellon Lohja-sarja. Eletään samaa kiihkeän kehityksen aikaa, ilmiöissä ja ihmisissä on paljon tuttua. Nylander ei ole yhtä hellämielinen eikä toisaalta niin suoraviivainen omaisuutensa vartija kuin Joenpellon Julin, Haatamassa näen kosolti Matti Reimaa. Sylvin ja Martan yhdistelmä voisi olla Salme, ja niin edelleen. Kuin Lohja-sarja tyylitellympänä, näytelmällisempänä ja mustanpuhuvampana.  

Toinen mielleyhtymä on uudempi. Siinä missä Antti Tuomainen pitää jatkuvan virneen silmäkulmassa ja tuo tummuutta värittämään hauskuutta, Sahlberg tekee juuri päinvastoin. Hänen huumorinsa reunustaa sinänsä melko masentavaa mutta inhimillistä maailmankuvaa kuin varovainen tuuli, joka "sormeili kauhtuneen lauta-aidan takaa lehdettöminä käpertyviä syreeninoksia." 

"- Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on. - Miten niin myöhäistä? - Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi. - Sinä se osaat piristää toista. - Minulla on se lahja."

Ajan armoton voima ratkaisee monta kysymystä ja kohtaloa, sikäli tarinan lopusta ei tarvitse huolehtia. Selviää jotain salattuakin, ja kerronta saa aivan uutta vauhtia. Nautin kirjan lukemisesta yhtä paljon kuin Sahlbergin aiempienkin, joita löytyy listana vaikka tästä. Samaa mieltä kirjailijan kerronnasta edelleen. Marraskuun mies on luja ja runsas romaani, joka lähestyy enemmän Pimeys-trilogiaa tai Tammilehtoa (myös tapahtumien ajankohta!) kuin Sahlbergin lukuisia pienoisromaaneja. Kirja on kirjailijan 18. romaani.

Kenelle: Ison tarinan ystäville, komeista kielikuvista hurmaantuville, pimeydestä pitäville. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen.