V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Fantasia, joka upotti tehokkaasti: kirjaa lukiessa kihelmöi, eikä lukemista olisi millään malttanut keskeyttää tylsien arkiasioiden tieltä. Miten käy Addien, joka solmii pimeyden kanssa sopimuksen päästäkseen eroon ahdistavista ympäristön rajoituksista nuoren naisen elämään, etenkin pakollisesta avioliitosta? 

Tarina tuo mieleen niin Woolfin Orlandon kuin Goethen Faustin, mutta modernilla twistillä. Tutustumme Adeleen 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa ranskalaisessa Villonin kylässä. Lyhyen johdannon jälkeen ollaan kuitenkin New Yorkissa vuonna 2014! Voiko kirjaa siis sanoa historialliseksi fantasiaksi... Vaikka aikajänne on kolmisensataa vuotta, ennemmin sitä kuvaisin ajattomana tarinana ihmisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden vietistä ja siitä, millaisen jäljen haluamme jättää maailmaan. Ainakin tulla muistetuksi jollain tavalla, jonkun mielessä? 

Kun Addie saavuttaa vapauden, seuraukset yllättävät. Kun ajan kahleita ja kuolemaa ei ole, hän muuttuu ihmisille näkymättömäksi: hänet voi tavata, mutta muistijälkeä hänestä ei jää. Kymmeneskin tapaaminen on aina kuin ensimmäinen, Addie haihtuu mielestä välittömästi, kun hän ei ole näköetäisyydellä. Pimeys ei hevin, ehkä ei lainkaan, päästä otteestaan. Se odottaa omaa osuuttaan sopimuksesta, saalistaan. 

Mutta Addie oppii tulemaan sen kanssa toimeen. Jopa kokemaan onnea, rakkauden ja ilon hetkiä, ruumiin nautintoja syömisestä seksiin. Ja keinon jättää jälkensä maailmaan. Mikä olisi ikiaikaisempi tapa siihen kuin taide? Mutta ongelma on se, että kaikki Addien tekemä haihtuu saman tien. Hän oivaltaa kiertotien kuin sattumalta. Vaikkei mikään tässä tilanteessa oikeastaan voi olla sattumaa, vaan osa loogista maailmanjärjestystä valon ja pimeyden, tai ennalta määrätyn ja yksilön vapauden, kesken, kun tarkemmin ajattelee. (Kaikenlaista kirja sai pohtimaan!)  

Kaupunkien ystävää ilahduttavat kuvaukset New Yorkista nykyaikana, ja myös muissa kaupungeissa käydään, niin Euroopassa kuin Amerikassa, Addien liikkeiden myötä. Addie oppii paljon, näkee sotia ja teknologian kehitystä, ehtii opetella lukuisia kieliä ja:

"Kun elää tarpeeksi pitkään, oppii lukemaan ihmisiä. Raottamaan heitä kuin kirjoja, joista jotkin kohdat on alleviivattu ja toiset taas kätketty rivien väliin."

Ihmissuhteita - niitä näköetäisyyden mittaisia - ehtii kolmessasadassa vuodessa olla monia, ennen kuin hän tapaa erään hyvin erityisen, pysyvämmän (kirjakaupassa!). Kaikessa on kuitenkin kalmansynkkä tuntu, sillä tiedämme sopimuksesta, vaikkemme sitä, mihin se johtaa. Arvailin erilaisia loppuja, mutta en sitä, mikä toteutui. Se on oudosti sekä julman pelottava että lohdullinen.

"Niin monien vuosien jälkeen Addie luuli jo päässeensä ajan kanssa sinuiksi. 
Hän luuli solmineensa sen kanssa sovinnon - ainakin löytäneensä keinon elää sen kanssa rinnakkain - ei sentään ystävinä, mutta ei ainakaan enää vihollisina."

Hienosti vetävä, mielikuvitusta kiihottava ja omaperäisen yllättävä kirja, jonka suomennos on erinomaisen rikasta ja nautinnollista kieltä. 

Kenelle: Ihmisen valinnanvapautta pohtiville, fantasiaa vieroksumattomille, uppoutumista etsiville, synkkyyttä sietäville, taiteen merkityksen tunnustaville. 

V. E: Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä. (The Invisible Life of Addie LaRue.) WSOY 2025. Suomennos Maria Lyytinen. 

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

Katica on seurapiirien arvostama ja seuraama. Tanssiaisissa hän loisti muodin johtotähtenä, muttei ollut mukana uusimmassa hullutuksessa, siipivaljaiden käytössä. Sillä Katica edustaa lajia, jolla tosiaan on siivet, vaikkeivat ne enää kelpaa lentämiseen. Katican veli Aingeru yrittää keksiä tekniikan, jonka avulla lentäminen onnistuisi, lentokoneen siis. 

Homo arborikset viettävät yönsä keuhkopuissaan, joista ne saavat siitepölyä elääkseen ja virkistyäkseen. Katica on kuullut lajitovereistaan, jotka ovat täysin kiinni puissaan, juurtuneiksi heitä sanotaan. Toisaalta on keksitty keinoja, joilla riippuvuus puusta vähenee, kuten eräs juoma. Nuoren ihmisen tavoin Katica pohtii: Mihin tämä kaikki johtaa? Kuka ja mikä hän itse oikein on?

"Lätäkkö raksahti säröille jalan alla. Katica käveli eri reittiä joka yö, mikään muu ei rauhoittanut, lentääkään ei voinut, ei surkastuneilla siivillä eikä varsinkaan ilman siipiä. Kuulemma hänen isovanhempansa olivat vielä pystyneet lentämään lyhyitä pyrähdyksiä.
Katica oli yksin erilaisella tavalla kuin koskaan ennen. Varsinkin silloin, kun hän kulki kauas suurista kartanoista, oli mahdollista kuvitella, että hän oli lajinsa ainoa hereillä oleva edustaja koko maailmassa. 
Jos Katica enää oli Homo arboris."

Ja mesenaatti Seraphina sitten: hän oli niin hurmaava ja älykäs, hän oli nostanut kuuluisuuteen ja kukoistukseen useita ennennäkemättömiä lahjakkuuksia. Vaan miksi hänen taidenäyttelynsä tätä nykyä olivat yhä häiritsevämpiä? "Miksi kuvata tauluissa nuhruista, kaoottista luontoa, kun seurapiirien kunnioitetut jäsenet niin hiljattain olivat onnistuneet saavuttamaan ylemmän harmonian?" Sera haluaisi osata lentää. 

"Miksei kukaan muu tehnyt kaikkea mitä tehtävissä oli, jotta voisi lentää siivillään? Eiväthän ne rutto vie olleet mitkäät koristeet! 

Seran ja Katican suhde alkaa, kehittyy ja kasvaa kiinnostavasti. Seurapiirien arvostama tohtorimarkiisi on aatelinen, joka osoittautuu toisenlaiseksi kuin luultiin, ja hänen ja Katican välit ovat tulenarat. Mitä tohtorimarkiisi oikein tahtoo? Tarina on fantasiaa, mutta samalla yllättävän todellista: se kuvaa niin itsensä etsimistä kuin jonkin suuren väistämättömän muutoksen äärellä olemista, evoluutiota ja monimuotoisuuden merkitystä elämälle. 

Kirjan maailma on uskottava, eikä lukija notkahda kertaakaan tunnelmasta, joka on välillä lepattavan kaunis, välillä seikkailullisen jännittävä ja pahaa enteilevä, välillä hävyttömän rietas. Pidin etenkin luontevista, hienotunteisista rakkauskuvauksista ja upeasta kielestä, jota Enoranta käyttää - aivan huippua! Enorannan kirjat on tähän saakka luokiteltu nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta tämä on suunnattu aikuisille, joista monen toivon kirjan lukevan.  

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. Gummerus 2025. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Naistenviikkohaaste.

Vuosi 2865 ihmisen aikaa. Huima hyppäys ajassa, vähintään yhtä huima mielikuvituksessa. Erika Vik vie lukijan tehokkaasti maailmaan, jossa ihmisten rinnalla - enemmän tai vähemmän sopuisasti - elävät seleesit ja jossa vaikuttavat voimat, joista me emme vielä tiedä mitään.

Kartografi Corildon löytää pihaltaan tytön, joka sanoo nimekseen Aleia mutta joka ei muista menneisyydestään muuta kuin kylmyyden ja epätoivoisen matkanteon. Mies päättää auttaa tyttöä, kuten herrasmiehen (herrasseleesin?) kuuluu, mutta siihen hän tarvitsee Seuran apua, ja alkaa yhteinen matka kohti Seleesiaa. Tarina muuttuu road movieksi, jonka varrella Corildon ja Aleia tutustuvat toisiinsa, joutuvat moneen vaaraan mutta kokevat myös hetkiä, jolloin heitä autetaan.

Corildonin kokemus ja ikä toimii hyvänä vastapainona Aleian nuoruudelle: heidän suhteensa ei ole romanttinen, vaan enemmän vanhemman ja lapsen. Tosin Corildon alkaa epäillä, että Aleiassa on paljon enemmän kuin miltä ulospäin näyttää.

"Kaikki tässä maailmassa vaeltavat eivät tienneet keitä todella olivat. Ehkä he olivat onnekkaita."

Höyrykoneet, ratsut ja taiat ovat kertomuksen maisemaa. Fantasiamaailma on outo, mutta ehjä, samoin tarina itse: tähän on helppo mennä mukaan, uskoa siihen, mitä kirjailija kertoo. Pidin paljon ja yllätyin itsekin - en ole fantasiaihmisiä, en jaksa perehtyä monimutkaisiin vieraisiin maailmoihin, kymmeniin hahmoihin tai kummiin taikoihin, jotka tuntuvat usein lapsellisilta tai pelkästään tylsiltä. Ehkä tämä on riittävän yksinkertainen, jos Taru Sormusten herrasta tai vastaavat megaluomukset eivät kiehdo? Ainakin juoni on riittävän vetävä.

Kokonaisuus on kiehtova, viisas ja täynnä kiihottavia täkyjä. Mikä on sininen valo, joka leiskuu Aleian lähettyvillä? Mistä seleesit ovat tulleet ja miksi heillä on ominaisuuksia, joita ihmisillä ei ole? Miksi aurinkoja on kaksi? Kysymyksiä nousee nopeammin kuin kirja ehtii antaa vastauksia, mutta kyseessä on vasta ensimmäinen osa Kaksosauringot-trilogiasta. Toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ihan kohta, elokuussa 2017.

Vikin teksti on rikasta. Lukija saa nauttia paitsi tarinan jännittävyydestä ja mielikuvituksellisuudesta myös suomen kielen moninaisuudesta ja sen taitavasta käytöstä. Esikoiskirja - hieno avaus! Aion seurata jatkoa, nythän tarina pääsi vasta alkuun.

Kenelle: Fantasian ystäville, magian kiehtomille, tulevaisuuteen kurkkaaville.

Muualla: Myös Kirjaluotsi odottaa jatkoa innolla. Maagisen hieno esikoinen, sanoo Oksan hyllyltä. Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty, sanoo Kirjojen keskellä. Kirja piti Dysphoria-kirjablogin pitäjän mielenkiinnon tasaisen varmasti otteessaan. Monella tapaa hämmästyttävä, tuumii Pauline von Dahl, ja arvelee tämän sopivan myös aikuisempaan makuun kuin fantasiat yleensä. M.O.T.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot 1. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuvitus kirjailijan itsensä.

Tässä kohtaa haluan mainita fantasia- ja spefi-kirjallisuuteen keskittyvän Worldcon-tapahtuman: kansainvälinen kokoontuminen on saatu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen! Iso juttu  - asiantuntijaystäväni sanoi, ettei tämä hänen elinaikanaan toistu, joten nyt kannattaa kaikkien kiinnostuneiden suunnata Helsingin Messukeskukseen 9. - 13.8.2017. Mukana ovat genren huippunimet meiltä ja maailmalta.

Helmet-haasteessa kohta 42 esikoisteos. Ja sopii hyvin naistenviikolle, ovathan niin kirjailija kuin päähenkilö naisia, joilla selvästi on poikkeuksellisia kykyjä.