Tuija Takala: Korven sylissä

Opiskelin hieman romantasiaa jo Hanna Morren myötä, joten luontevaa on jatkaa: tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomalainen selkokielinen romantasia! Uteloitti, miten taipuvat seksuaalisuus ja romantiikka selkokielelle. 

Päähenkilö on nuori mies Osma, ihminen, joka rakastuu metsän neitoon - joka ei ole ihminen, vaan kuulua Tapion väkeä. Fantasia ja mytologia ovat siten vahvasti kirjan henkeä. Osma on yksinäinen ja haluaa jäädä metsään, mutta miten suhde onnistuisi, sillä kuolevaisten ei kuulu mennä metsän pyhiin paikkoihin? Eikä etenkään juoda mustan lähteen vettä, sillä seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Melkoisia vaikeuksia siis Osmalla. Mutta metsän väen, etenkin naisten, viisautta haasteiden kanssa ei sovi aliarvioida. Kirjan alussa Osma on vanha ja muistelee noita aikoja. 

Kirja on kaunista suomen kieltä ja perinteet perinpohjin tuntevaa otetta. Vahva tunnelma vie mukaansa, ja romantasiaan kuuluva erotiikka on hienovaraista, mutta tunnistettavaa. 

"Minun ihoni muuttui kuumaksi
ja vatsaani koski kipu 
kuin tuli sisälläni.
Kipu teki minut levottomaksi,
sillä se ei ollut vain pahaa kipua
vaan siinä oli paljon hyvää.
Se ei ollut nälkää ja janoa
vaan jotain muuta."

Harmitti, kun tarina päättyi, olisin mielelläni lukenut paljon enemmän! Mutta onneksi kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Korpi-kirjasarjan ensimmäinen osa eli lisää on luvassa. Metsä on loputtoman kiehtova ja ajankohtainen ympäristö ja aihe lukijalle, korpi vielä kiehtovampi - ehkä myös pelottavampi, ainakin yhdistettynä vanhoihin suomalaisiin myytteihin ja luonnonuskontoihin. Kirjassa on lisätietoa taustoista sekä tiedoksi vanhoja loitsuja tarpeen varalle.
 

Mutta jos metsä ja mystiikka eivät kiinnosta, kävisikö kaupunki ja kerrostalo? Vinkkaan saman kirjailijan selkokielistä novellikokoelmaa viime vuodelta. Aamusta yöhön kertoo nimensä mukaisesti kerrostalon asukkaiden kokemuksista eri vuorokaudenaikoina. Kokemukset vaihtelevat humoristisista jännittäviin ja ne kertovat arkisesta elämästä - no, ehkä viimeisintä novellia lukuunottamatta - johon voi hyvin samastua niin teini kuin aikuinen, lapsiperheen vanhempi, eronnut tai ikääntyvä, kuka vain. Nautinnollisia yllätyskäänteitä ja hienoa kieltä tarjoaa tämäkin teos. Miten käy, kun pyytää naapuria matkan ajaksi kastelemaan kukkia? Tai kun lapsi muuttaa kotoa omilleen? Tai kun kävely on jo vaikeaa? Entä miten saa juuri oikean syntymäpäivälahjan?

Kirjailija Tuija Takalan historiallinen romaani Sormus on valittu parhaaksi suomalaiseksi selkokirjaksi. Ykkössijan yleisöäänestyksessä jakoi Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu nuorille aikuisille siinä missä Sormus sopii joka ikään. Tuija on kirjoittanut kymmeniä selkokirjoja itse ja mukautuksina,  joissa klassikoita ja moderneja romaaneja on käännetty selkokielelle. 

Joskus vieläkin kuulee puhuttavan selkokielestä jotenkin "huonona" tai idiooteille suunnattuna kielenä. Viimeksi luin oudon kommentin Kari Heiskasen muistelmista: ilmeisesti selkokieli ei ole hänelle tuttua eikä lie asiaa miettinyt sen enempää. Samaan on joskus syyllistynyt myös esimerkiksi HS:n toimitus, mutta kaikkien ja etenkin vaikuttajien pitäisi olla tarkkana termien kanssa. Yksinkertaisesti: älä käytä, jos et ymmärrä sen sisältöä itse.

Selkokielestä saa lisätietoa vaikka Selkokeskuksen sivuilta. Siinä on omat sääntönsä, tekniikkansa ja tavoitteensa. Ja tekijänsä, joita maassamme on useita, etenkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Tarkoitus on auttaa niitä lukijoita, joille lukeminen on eri syistä vaikeaa tai vastenmielistä. Mutta hyvä selkokirja antaa myös muille lukijoille tasoja ja syvyyttä, jota ei aloitteleva lukija ehkä huomaa. Ja kunnollinen suomen kieli on perusvaatimus, eikä sitä liian moni pysty tuottamaan.

Tuijan ansiosta uskalsin muuten vihdoin lukea John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan, jota välttelin kuultuani sen olevan hyvin järkyttävä. Se olikin, myös selkokielellä, mutta lyhyempänä sen juonen ja tunnelman parissa meni vähemmän aikaa ja siten arvelin hieman vähentäväni painajaisia kuin alkuperäisen version kanssa olisi käynyt. Enpä tiedä, toimiko tuo, tarina jäi kyllä lähtemättömästi mieleen näinkin. Oliko kirja muuten se, joka käynnisti raidallisten kansien ja keskitysleiriaiheen kirjatulvan? 

Selkokirjojen ongelma on (toistaiseksi) pieni levikki ja ilmeisesti siksi korkea hinta. Valitettavasti ovat kaupoissa kalliimpia kuin normikirjat. Mutta rahalle saa ainakin kielen huolellisuuden puolesta vastineen, mikä huippumyyvien kirjojen kanssa ole ollenkaan itsestään selvää. 

Lue lisää selkokielestä ja tekijästä hänen sivultaan.

Tuija Takala:
Korven sylissä. Avain 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.
Aamusta yöhön. Avain 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Minna Canth: Agnes. Minna Canth -haaste.

Aina ilahdun Minna Canthin merkkipäivästä ja vähän turhaudun: virallisissa liputuspäivissä ei mainita henkilöitä, mutta vahva vaikuttaja 1800-luvulta on ensimmäinen nainen, jonka syntymäpäivästä saatiin vakiintunut liputuspäivä. Toiseksi on saatu Miina Sillanpään päivä lokakuun alussa, suositelluksi (eli hieman vakiintunutta heikommaksi) liputuspäiväksi Tove Janssonin päivä 9.8. Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä: en usko, etteikö yhtä fiksuja naisia historiastamme löytyisi kuin ne miehet, jotka ovat saaneet päivänsa kalenteriin. Mutta tavat ovat olleet toiset ja jättäneet ansioituneet naiset syrjään julkisuudesta monista syistä, mikä näkyy lippusaloissa vieläkin. 

Mietin kyllä Minnaa vuoden varrellakin, etenkin räikeimmissä naisten syrjimistapauksissa, kuten palkkatilastojen parissa tai kuullessani naisten loukkaavaa kohtelua työpaikoilla, mikä nostattaa vihaista ällistystä: siis, vielä tänä vuonna 2026, monet naiset kokevat alistavaa ja epäasiallista käytöstä pelkän sukupuolensa takia! Sitä on vaikea jos ei mahdoton ymmärtää. Mitä Minnakin sanoisi? 

Nyt luin novellin nimeltä Agnes, joka on loistoesimerkki Minna Canthin ajattomasta ihmismielen tuntemuksesta, tyylitajusta, huumorista ja yhteiskunnallisesta terävyydestä. Liisi kertoo tarinan koulutoveristaan, joka oli kaikkein kaunein ja ihastuttavin. Jonka huomiosta kilpailivat niin koululaiset kuin aikuiset. Joka jätti varjoonsa tavalliset tallaajat lumovoimallaan, jota ei kukaan voinut vastustaa muttei myöskään tarkalleen sanoa, mistä lumo johtui. 

"Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi [ja] riipasi mukaan vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä."

Hän oli Agnes, jota kaikki ihailivat mutta jonka lähelle kukaan ei päässyt, tuumii Liisi, joka oli Agnesin fani ja orja siinä missä muutkin. Ja pyrki näyttäytymään Agnesin silmissä niin täydellisenä kuin vajavaisuudeltaan - Agnesiin verrattuna - suinkin pystyi. 

Agnes muutti Helsinkiin muiden jatkaessa opintojaan kotikaupungissa, jossa myös aikuistuttiin, perheellistyttiin. Huhu kertoo Agnesin muuttaneen Helsingistä Pietariin, suihkuseurapiireihin. Liisi on aviossa Antin kanssa ja kolmen pikkulapsen äiti, kun hän yllättäen tapaa Agnesin heidän yhteisessä kotikaupungissaan. Lumo ja kauneus ovat ennallaan, samoin tietty etäisyyden tunne, mutta jostain (nostalgisesta?) syystä Agnes haluaa tavata Liisiä enemmänkin. Kiireinen perheenäiti tuskailee, mutta hänen miehensä Antti pitää seuraa Agnekselle. Ehkä jopa enemmän kuin kohteliaisuus vaatisi? Agnes kuvaa elämää Pietarissa:

"- Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä... Uh, minä tukehtuisin!

- No, no, kovinpa te - alkoi Antti.
- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä - ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa."

Minna Canth kuvaa herkullisesti Liisin näkökulmaa tilanteessa, jossa hänen mielikuvituksensa lähtee laukkaamaan. Antti on luotettava, sen hän tietää, mutta Agnes on tosiaan erityinen. Ehkä Antti kuitenkin on kiinnostunut? Ehkä jopa viehättynyt? Mitä tästä kaikesta seuraa? 

Tarina on niin samastuttava, että tragedian piirteistä huolimatta usein naurattaa. Mikä on varmasti tarkoituskin, sillä Canth pistää kieli poskessa överiksi Agnesin ihanuuden kuvauksen. Ja ihailuni Canthin älykkääseen ihmiskuvaukseen, psykologiseen silmään, kasvaa. Eikö vain sinunkin koulussasi tai työpaikallasi ollut joku Agnes? Ja tunnetko oikeastaan kumppaniasi tarpeeksi hyvin, kun tilanne on uusi ja outo? Ja ehkä se tärkein: miten itse reagoisit Liisinä? Mustasukkaisuus saattaa kasvaa salakavalasti, voimallaan ja kiihkollaan säikäyttää ja hävettää sen tuntijaa itseäänkin, huomaa Liisi. Ainakin opimme, että Liisi on erittäin tuntemiskykyinen ihminen järkevyytensä ohella, mistä kertoo jo hänen kuvauksensa lapsistaan ja perhearjen tuominen kaiken keskelle. 

Vanhanaikaisesta kielestä nauttiva lukija saa palkkionsa: Joku on sympaahthillinen, joku eroittui joukosta ja teki effektiä, ja sydämessä toden totta voi olla kaksi ämmää. Suomalaiset elivät (Agneksen mukaan) alkukantaista ja "vegetariaarista" elämää, ja "pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema." 

Mitä ihmettä, tekikö Agnes mielestään palveluksen Liisille saattaessaan hänet suureen epävarmuuteen? Pohjoismaiden naisten asemasta keskustellaan naisten kesken kiivaasti: onko uskollisuus ja kärsivällinen perheen palveleminen voimaa vai heikkoutta? Hurjan täysi ja viisas sisältö lyhyessä tekstissä etenkin, kun muistaa sen kirjoitusajankohdan, jolloin kaksinaismoralismi ja naisten oikeudet olivat vasta heikkoja nostoja hiljaisuudessa, jossa naisten kannalta elettiin. 

Moraalisaarnaus häivähtää, mutta uskon, että Minna Canthin viesti säilyisi samana, vaikka tästä tehtäisiin uusversio, modernilla kielellä, kuumilla seksikohtauksilla ja somella täydennettynä (Agnes olisi niin somevaikuttajamateriaalia! Kuka kirjailija tarttuisi uusversion tekoon?). Viesti olisi: naiset ovat paitsi toimivia myös vahvasti tuntevia olentoja ja tekevät virheitä, kuten miehetkin, mutta tärkeintä on valita oma polkunsa ja pysyä sillä, toisenlaisia valintoja tekeviä tuomitsematta. Mainio novelli, joka veti ja viihdytti ja sai ajatukset rullaamaan.

"- Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
- Te rupeatte runolliseksi."

Minna Canth: Agnes. Ensijulkaisu vuonna 1892 Otavan kokoelmassa Novelleja 2. 

Osallistun postauksella Minna Canth -lukuhaasteseen 19.3.2026, jota vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina (myös logo hänen).

Lisää Minna Canthista aiemmissa postauksissa: 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth Elämäkerta.

Minna Rytisalo: Rouva C Biofiktio Minnan elämästä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki Kuvitelma Kuopion patsaiden takaa.

Minna Canth: Hanna (Tuija Takalan selkomukautus)
Tuija Takala: Minna Canth. Kolme novellia.

Minulla on Canthia! Kauppa-Lopo ja kauppojen muistelua

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo ja asiaa Kanttilan talosta

Kansallisteatteri: Minna Canth

 

 

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kirkkaasti ja kaunistelematta, lupaa takakansi ja totta puhuu. Maritta Lintusen tapa kirjoittaa on persoonallinen, kiehtova ja älykäs, kuten hänen aiheenvalintansakin. Hän on kirjoittanut muun muassa arkeoakustiikasta, ja taiteesta, etenkin musiikista, enemmänkin.

Novellikokoelma Boriksen lapset kerää yhteen kokemuksia itärajan tuntumasta. Millaiset ovat välit perivihollisena pidettyyn naapuriin nyt? Sotaankin kurkotellaan, tästä päivästä käsin. Tai pitäisikö sanoa lapioin ja raivoin... Ainakin novellissa Luupartio. Jarin vaimo on Irina, joka haaveilee talosta Kurjet-kertomuksessa.

"(Jari nimittää näitä vieri viereen rakennettuja rintamamiestaloiksi. Rintama. Mies. Talo. Outo sanajono, en opi ainakaan yhdessä päivässä sitä. Piha on sievä, mutta miksi ei ole täälläkään kasvimaata. Minä laittaisin sen heti. ....)

Rajantakainen kahvila arvostaa hyvää ravintolakulttuuria. Sitä suomalaiset eivät välttämättä hallitse.

"Tulkaa vain tänne, Käkisalmen Kafe Alligatorissa voi syödä ja juoda, vessassa on paperia ja kiharatukkainen nuori mies soittaa levyltä Madonnaa ja Rammsteiniä!" 

Niminovellissa etsitään Suloa, Darja-novellissa jo kuolleen isoisän ja isän jälkiä. Äiti innostuu sukututkimuksesta:

"Minäkin haluan kannettavan tietokoneen, semmoisen kuin sinulla, hän ilmoitti ja koppasi lukulasit pois nenältään. Ensin Facebook ja sitten uusi kone. Vaatimukset vain kasvavat, piikittelin kyllästyneenä. Ei kai vanheneminen tarkoita sitä, että pitää käyttää muille kelpaamattomia koneenrouskuja, äiti äyskäisi ja hätisti minut pois sängyltään."

Neljän Tuulen Portti on talo, jonka hankintaa siivittää Edith Södergran.

"- Tulee mieleen viime kesä, mies totesi hajamielisesti. Kysymykseni puhahti kuin tuhkasta. - Mitä viime kesästä? - No se Kannaksen matka. Kun oltiin Raivolassa. Sen runoilijan pihamaalla. Jossakin helähti kirjosieppo. Siinä se tuli. Sinetti."

Sukupolvet loittonevat toisistaan novellissa 6.12. ja lähentyvät jollain tapaa aloitusnovellissa Sirpaleet. Pitäähän Karjalassa käydä suvun vanhoja asumapaikkoja katsomassa! Ja vaikka puhua murteella koko matka! Vaikka novellissa Karkuri joku pyrkii rajan takaa pois. 

Lintusen tekstiä on aina ilo lukea, on aihe mikä hyvänsä. Kaunis kieli ja yllättävyys vetoavat. Lopputulos ole tärkein, vaan matka. Ehkä omien juurien etsinnässäkin? 

Muualla: Kirjallisuustoimittaja kertoo tarkemmin novelleista ja kirjailijasta. Maritta Lintunen tarttuu rohkeasti suomalaisten ja venäläisten yhteisen historian kipukohtiin, sanoo Kirja vieköön. 

Maritta Lintunen: Boriksen lapset. WSOY 2021. Päällys Mika Wist.

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille

Nyt ei kelpaa syyksi lukemattomuudelle ajan puute. Nimittäin arkisadun lukee kahdessa minuutissa! Sen verran voi nipistää lähes kuka vain ja missä vain.

Tämän palvelun, kahden minuutin arkisadun, tarjoavat meille Katja Lahti ja Ina Westman, joiden Pieni Novelliblogi on pyörinyt pari vuotta satuillen. Kirja on koottu osin jo julkaistuista jutuista, osin kirjaan tehdyistä uusista.

Arkisadut kertovat naisarjesta oivaltavasti ja huumorilla. Teemat ovat jokaiselle tuttuja: parinetsintä, perhe ja suku, ikääntyminen. Pohditaan syviä kysymyksiä: voiko luontohenkisten sinkkujen metsätreffeiltä löytää sen oikean? Viihtyykö kerrossiivooja itse hotellilomalla? Auttaako parisuhdeterapia? (Annaa ja Ottoa auttoi.) Ja ei ihme, että Lumilla on välillä raskasta, sentään kuusi rakastajaa...

Ironinen ilmehtiminen arjen haasteista keventää itse kunkin kuormaa, kun asioihin saa humoristista ja vertaistuellista, joskus liikuttavaa näkökulmaa.

"Tässä on nyt kaksi ohjetta, jotka olisin halunnut kuulla äidiltäni ja jaan teille. Ensimmäinen kuuluu näin: älä tee lapsia. Se on nyt vissiin useimmille palstalaisille myöhäistä, joten annan toisen ohjeen: älä helvetissä jää kotiin. Mene töihin. Pistä mies kotiin. Oppii näkemään kuinka helppoja ja mukavia nämä hoitovapaalomat sitten ovat..."

Hermoromahdus-novellissa tunnistan tilanteita. (En kerro, olinko minä se, joka huusi vai se, joka osasi käyttää tilanteessa huutavan kanssa "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa".)  Tellu, blogin lukijoille jo tuttu, käy kirjastopäivillä, kiinnostavaa! Tulevaisuuteenkin kurkistetaan.

"Karoliina oli kaunis ja tyttö. Tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsuudesta saakka."

Kahden minuutin arkisatu - ota käyttöön, samaistu, viihdy. Jos jokin jutuista ei nappaa, on nopsa siirtyä seuraavaan, ilman harmitusta kesken jättämisestä, sillä todennäköisesti olit joka tapauksessa ehtinyt lukea jo suurimman osan. Malliksi voit lukaista jotain blogista, vaikka minua naurattaneen jutun Täti kertoo normaaliudesta tai toimistotyöläisäidin kiiretilanteen todentuntuisen kuvauksen Ei yhteyttä.

Äänikirjaversiossa on painetun kirjan sisällön lisäksi bonusraitoja, muun muassa Tellun elämästä.

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille. S&S 2019. 

Kansi: Satu Kontinen.

Kenelle: Naisille ja naisia ymmärtämään pyrkiville, kiireisille, huonoa omatuntoa lukemattomuudesta (ja kaikesta muusta) poteville.

Muualla: Iltalehti listasi nokkelasti kirjan moderneihin self help -teoksiin.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Kirja koostuu 18 novellista, jotka vievät lukijan Helsingin Kruununhakaan tai Alppilaan, ratikkaan tai henkilöautoon, ABC-aseman kautta Itä-Suomeen, lääkärille tai työpaikalle - paikkoihin, joissa ihmisiä elää ja asuu; hoitaa itseään, toisiaan ja työtään. Myös rannalle, ollaan Siellä missä Salpausselkä vajoaa mereen, mikä on yhden novellin komea otsikko.

Nainen on kalliosaarella lintuseuran mökillä innokkaan luontoharrastajamiehensä ja tämän ystävän kanssa. Auringon lämmön voi tuntea, samoin kuuman kallion takapuolen alla ja hikoilevan ihon, kun nainen katselee merta, purjeveneitä, sukeltajia ja tunnustelee kallion pinnan jäkälää.

"Painan omantunnon kirvelyn piiloon. Tämä on suloinen kaaos arkien jonossa."

Ihmissuhteesta on kyse. Niiden ytimien kuvaajana Puukko on taitava, samoin tunnelmien ja tilanteiden luojana. Hänen kielensä on selkeää ja lörpöttelemätöntä, silti paljon kertovaa. Kuin tutun puhetta kuuntelisi: tätä kieltä ymmärrän. Ja sitä maailmaa, jossa hänen henkilönsä elävät, eri-ikäisinä, usein jo iäkkäinä, kokeneina.

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Oikeastaan kaikki novellit voisivat sijoittua mihin vain näistä osioista, joiden otsikot kuvaavat mainiosti kirjan sisältöä. Parhaaseen novellitapaan kirjoituksissa seuraa usein kiinnostavan tilanteen rakentelun jälkeen yllätys. Palkkio lukijalle!

Toisen osan Selkeitä ohjeita -novelli kertoo Irinasta, joka elää pakonomaisen säänneltyä elämää kerrostaloasunnossaan.

"Irina odottaa, että puhujat ehtivät nousta seuraavaan kerrokseen ja avaa vasta sitten oven. Hän ei halua joutua keskelle hyvää huomenta, mitä kuuluu -keskustelua. Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä."

Irina rakastaa Stingiä ja elämäkertojen lukemista. "Hän kokee kirjojen ihmiset nykyään syvemmin kuin oikeassa elämässä kohtaamansa." Miksi näin on, mitä Irinalle on tapahtunut, miettii lukija. Tarina vilauttaa mielikuvitusta härnäävästi vihjeitä vastauksesta.

Novellissa Kutistuminen Elsa pyytää terveyskeskuksesta estolääkettä kutistumiseen. Tytär soittaa: "- Miten sun jalat? - Hyvin ne. Terveyskeskukseen mennessä kaaduin mäessä. Mutta pääsin itse kävelysauvan avulla ylös. Kiitin ohimennessäni miestä, joka oli koko ajan katsellut matkan päästä, miten selviän. - Miksi sä menit terveyskeskukseen? - Minulla on osteoporoosi. Sen takia minä olen kutistunut. - Äiti, sun pitää hankkia rollaattori. - En ota. Eteinen sotkeentuu."

Puukko tuo näkyviksi arkisia tilanteita draamoineen ja huumoreineen, jättää osoittelematta, luottaa lukijan ymmärrykseen. Tarinat eivät äidy fantasiaksi eivätkä absurdin puolelle, eivät edes rikoksen polulle, vaan pysymme tukevasti tässä maailmassa. Täytyy sanoa, että (yllättäen) nautin tästä paljon - niin paljon kuin irrottelevaa mielikuvitusta ihailenkin, on jotenkin helpottavaa pitää hetki jalat maassa ja katsoa ympäristöä sellaisena kuin se on; sellaisena kuin se silmiin näyttää ja käsiin tuntuu. Kun ihmisellä on paljon kilometrejä takana, kertyy pakosti taitoa lukea mutkia. Juuri sitä Puukko tekee ja saa lukijan helposti matkalle mukaan. Lukemisen miellyttävyyden kruunaa virheettömyys, huoliteltu teksti ja kaunis ulkoasu, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa. Kiitollista ja laadukasta luettavaa.

Eräs novellihullu kaverini jaksaa muistutella genren ansioista, ja sukelsinkin siihen tammikuussa urakalla (lista alla). Yhä enemmän viehätyn lajista, joka tiiviin ilmaisunsa vuoksi vaatii omanlaisensa keskittyvän lukuotteen. Tieto siitä, että tarina on lyhyt eikä kaikkea kerrota, kutkuttaa ja houkuttaa. Yksi hyvän novellin merkki on se, että teksti jatkuu lukijan päässä kirjan sulkemisen jälkeen, ja tämä toteutuu Puukon novelleissa erinomaisesti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleista puheen ollen, kannattaa muistaa myös Pieni novelliblogi, jota seurailen satunnaisesti. Puukon novelleissa on samantyyppistä viehätystä, jota on monissa blogin tarinoissa, "arkisaduissa aikuisille".

Kenelle: Aikuiselle, näkökulmia arkeen kaipaavalle, novellien ystävälle.

Muualla: Hyvää lukukokemusta kiittelee myös Kirjakko ruispellossa. Psykologinen ote oli napakka, kerronta modernia ja pinnanalaiset jutut taitavasti esitetty, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirjanurkkaus piti etenkin kerronnan moniäänisyydestä.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa 2018. Kansi ja ulkoasu Amelia Nyman.

Stresa on uusi kustantamo, josta lisätietoa verkossa. Sain kirjan kustantanjalta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 kirja sopii vaikka kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa (Stingin elämäkertaa).

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleilla jatketaan, mutta uutukaisista hyppään sadan vuoden taakse: novellien lisäksi Toivo Tarvas kirjoitti "nykyaikaisia romaaneja", nuorten kirjoja ja ainakin yhden näytelmän. Wikipedian mukaan hän myös työskenteli Suomalaisessa Kirjakaupassa ja vakuutusalalla.

Antti Majander kertoo HS:ssä tänään Tarvaksen olleen mukana kirjailijaporukassa 1917 oudolla laivamatkalla Helsingin Kauppatorilta Santahaminaan. Valkoiset olivat viemässä punaisten puolella toiminutta Irmari Rantamalaa (alias Maiju Lassila) teloitettavaksi. Mutta hän joko hyppäsi itse laivasta ja hukkui tai hänet tapettiin. Totuutta ei saatu koskaan selville, kirjailijat pitivät suut supussa.

Se kytköksenä päivän historia-aiheeseen, sisällissotaan, mutta novellikirja, jonka juuri luin, on kirjoitettu ennen sitä. Nimensä mukaisesti se haikailee Helsingin katoavien piirteiden ja paikkojen perään ja tämän ajan ihmistä riemastuttavasti päivittelee kaiken nopeaa muuttumista ja uudistusvimmaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Kymmenestä novellista nousi esiin etenkin Murtokadulla, joka kertoo nykyisen Kaisaniemenkadun rakentamisesta. Tiivis kortteli oli puhkaistava, kun liikenne kasvoi. Kadun tieltä purettiin huolella rakennettuja kivitaloja, mikä suretti rappari Kristian Hartzellia, joka oli useimpia Helsingin taloja ollut itse rakentamassa, tätäkin nyt purettavaa.

"Hartzellista tuntui, niinkuin hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirveän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä... Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan."

Myös Hartzellin poika Vilho osallistui purkutöihin, ja tytär Santra toi heille kahvia. Sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta; miehen pahat aavistukset käyvät karmealla tavalla toteen.

Enkeltensä vel -novelli vie kesään, jolloin peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo olivat lähettäneet perheensä maalle ja päättävät itse rentoutua, kun nyt aukesi tilaisuus. Lukija saa kulkea miesten mukana matkan Punavuorten pahamaineisissa kapakoissa ja palata Petterssonin kanssa samoille paikoille viidentoista vuoden kuluttua. Mutta kaupunki on muuttunut tuosta ensimmäisestä reissusta, puutalojen sijalla on kivitaloja, vanhat tutut kapakat ovat hävinneet! Uudet eivät tunnu samoilta.

"Mutta hänellä oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin 'Enkelten sävelessä'..."

Hautoja kohti kertoo pesutuvasta vilustumisen uhallakin kurkkivista rouvista, jotka harrastuksekseen vahtivat ohikulkevia hautajaissaattoja, etenkin eräästä, joka valppaimmin maahanpanijaisten aikataulua seuraa.

"- No tartteekos Sundbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään? - Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa." 

Tarvas kertoo lisäksi höyrylaivan palosta, lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelinista, joka asettaa suuret vaatimukset käyttämälleen yleiselle saunalle, neiti Ottilia Silfverbäckistä, jota maistraatti vaatii korjaaman kadun neidin ison keskustatalon kohdalta (hävytöntä, kallista!), kahviputkan pidon haasteista (kahviputkalla "tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa") sekä Antti Pelttarista, joka joutuu siirtämään perinteistä tupakanmyyntipistettään sillan korvalla, kun Pitkääsiltaa aletaan rakentaa ja entinen silta puretaan. Kokoelman alussa on kaupungin kauneutta ylistävä prologi ja lopussa tunteikas epilogi ihmisiä vihaavasta piilipuusta - kuin traagisempi versio episodista Lasipalatsin kulmalla vuonna 2003!

Tarvas luo mainioita, draamattisia tuokio- ja henkilökuvia lyhyesti ja lörpöttelemättä. Sadan vuoden takainen kaupunki avautuu lukijalle aitona ja liikuttavanakin; silloiset paikat ovat ehkä kadonneet, mutta monta tuttua piirrettä on näkyvissä, kuten ahkera rakentaminen ja keskustan toimivuuden miettiminen. Politiikasta ja sodasta ei puhuta, paitsi muutamana verhottuna viittauksena. Toki koko kokoelman voi nähdä tulevaisuuden pelkona, onhan se häpeämättömän nostalginen ja uutta vieroksuva, mutta lähinnä pidän sitä rakkaudentunnustuksena Helsingille ja sen ihmisille. Riemastuttava teos, jonka lukeminen oli iso ilo.

Helsinki-aihe on lemppareitani, etenkin sen historia. Minulla on pieni kokoelma aiheen kirjoja, ja siihen Tarvas on itsestäänselvä lisä: onneksi löysin alkuperäisen kirjan divarista. Ja divarinpitäjä kääri sen hienoon, vanhan ajan lahjapaperiin! Mutta jos ei divari tärppää, kirja on saatavilla myös uutena näköispainoksena ntamon nettikaupasta.

Muualla: Kirjasammon ansiosta kirjan olemassaolon havaitsin.

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä. Otava 1917.

Helmet-haaste 2018 kohta 4: kirjan nimessä on jokin paikka.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Nyt on novellia, jota ei tarvitse pinnistellä. Neljän pojan äiti, yhdysvaltalainen kirjailija Lucia Berlin teki perheensä elättämiseksi töitä siivoojana, ensiavussa, pesulassa, kaupassa, toimistossa ja vaikka missä. Asuinpaikkojakin hänelle kertyi useita, samoin avioliittoja, eroja ja muita isoja elämänkäänteitä. Berlin kutoi kokemaansa fiktiivisiin kertomuksiinsa, mistä suuri kiitos: niitä jaksaisi lukea loputtomasti.

Kokoelma on terävä, fiksu ja viihdyttävä. Berlinin pitkä ja lavea elämänkokemus näkyy ja kuuluu. Hän ei ole turhantärkeä eikä korrekti, vaan sanoo hienostelematta. Eikä aina edes sano, vaan olettaa lukijan tajuavan ja on jo muualla, usein seuraavassa tarinassa (naureskellen lukijan ällistykselle, luulen). Koukku on usein aivan kertomuksen lopussa, tai eräs koukuista. Tätä haluan seurailla!

Kertomuksia on peräti 25, osa hyvin lyhyitä. Teksti on nasevan ytimekästä ja osuvaa, se ei rönsyile, vaan etenee harkitusti mutta nopein kääntein, taitavasti rytmitettynä. Lisäksi se on uskottavaa; feikkituntua ei tarvitse pelätä, mistä kiitos myös vivahteikkaalle käännökselle. Yksi yhteen todella tapahtuneen kanssa kertomukset eivät ole, vaikka kirjailija lainaa paljon kokemuksistaan, jopa henkilöitään, ainakin isoäiti Mamie ja kaunotarserkku Bella toistuvat useammassa kertomuksessa. Alkoholi oli Berlinille ongelma, ja sitäkin hän hyödyntää tarinallisesti, muun muassa hienossa novellissa Kaikki karkaa käsistä. 

Kuten yleensä kokoelmissa, niminovelli on tässäkin parhaasta päästä. Varakkaiden perheiden siivooja antaa vinkkejä samaa työtä tavoitteleville. Vinkeissä ei neuvota puhdistustekniikoita, vaan asiakkaan käsittelyä. Tyrskähtelin naurua moneen kertaan.

"(Vinkki siivoojalle: älä tee töitä ystäville. Ennemmin tai myöhemmin he kääntyvät sinua vastaan, koska sinä tiedät heistä niin paljon. Tai sitten sinä lakkaat pitämästä heistä - samasta syystä.)" 

Hyvät ystävät -novelli yllättää ja myötänolostuttaa. Klassikko! En uskalla kertoa juonesta mitään, ettei idea mene pilalle. Ystävyyden ja yksinäisyyden mietinnästä kuitenkin on kyse.

Tunnelmaltaan vakavampi on koskettava Tiikerinpuremia, jossa nainen yllätysraskauden alkutaipaleella menee hakemaan laitonta aborttia. Tunnelmista puheen ollen, niitä Berlin luo taitavasti. Huumori on tummaa ja sitä on paljon. Ja suomalaiset mainittu! Heitä muutti kaivostöihin Amerikkaan aikanaan paljon. Sauna- ja rakastelutapojen kuvauksen lisäksi kommentoidaan heidän sisustustyyliään, tämä novellissa Hyvät ja pahat:

"- Sinua ei lika tunnu haittaavan. Hyvä juttu", neiti Dawson sanoi säteilevästi hymyillen. - Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin. Tosin sielläkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, niissä oli kukkia ja kynttilöitä ja kauniskasvoisen Neitsyen kuvia."

Amerikkalainen tapa kirjoittaa esipuheita ja alkusanoja tuskastuttaa: en tajua ideaa. Miksi pohjustella ja kehua kirjaa ("Mikä äännemaalailu, mikä rytmi!"), jonka lukija on jo valinnut - ja näkee itsekin lukiessaan, millainen kirja on. Analyysit luen mieluummin luottoblogeista kuin tuntemattoman kynästä. Lopussa on kerrattu vuonna 2004 kuolleen Berlinin tuotanto ja elämäntarina tiiviisti, se antaa infoa ja on paikallaan. Laitan loppulauseeksi mietityttävän sitaatin novellista Ensiapupolin päiväkirja.

"- Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä 'parempi' ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää." 

Teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, toisaalta viivytellä, että luettavaa riittäisi mahdollisimman pitkään. Onneksi näitä on tulossa lisää: toinen osa julkaistaan syksyllä!

Kenelle: Tässä olen samaa mieltä kuin johdannon kirjoittaja: en keksi ketään lukevaa aikuista, kuka näistä todennäköisesti ei pitäisi. Fiksua viihdettä hakeville. Vahvan tekstin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura löysi uuden lempikirjailijan. Berlinistä tuli myös Suketuksen lempinovellisti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomennos Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Lukupino Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 1, pikkukaupungissa tapahtuva kirja, koska aika moni novelleista sijoittuu näin. Enkä missään mainituista paikoista ole käynyt, joten Helmet-haasteessa kävisi kohta 26. Mutta täppään siitä kuitenkin kohdan 15, palkitun kääntäjän kääntämä. kirja. Kristina Drews on saanut urallaan mm. valtion kääntäjäpalkinnon ja Mikael Acrigola -palkinnon.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Kirjaa on kehuttu niin, että uteliaisuudesta siihen tartuin. Vaikka hieman uumoilin kuulemastani, ettei erilaisiin miehen elämäntilanteisiin pureutuva teos ole mukavuusalueellani. Kuten kauniisti sanotaan kirjasta, joka ei kolahda. Näin kävi, melko lievästi kolahtaa, vaikka hetkensä tekstillä on, ja kirjailijan työn jatkoa voi luottavaisena odotella.

Esikoiskirjailija Koistisen kymmenestä novellista pidin eniten niminovellista: Raimo aloitti laskemisen jo 7-vuotiaana, kun oppi ukiltaan hienon kuuloisen sanan. Miljardi.

"Ällät ja ärrät loiskuttivat sylkeä suussa. Miljardi oli metallinmakuinen, upea asia, samanlainen kuin uusi auto tai avaruusase. Raimo hyppäsi kissan yli, mummin säärien yli ja vielä keinutuolin jalasten yli ja juoksi ulos pyöräilemään kovaa, sillä kaikki oli nyt selvää, piti tulla astronautiksi ja päästä miljardiin. Ja piti aloittaa heti."

Raimo oli siis virkamies jo pienenä, kuten novellissa viitataan, ja virkamies hänestä tuli. Numerotajunsa ansiosta menestyvä, sellainen, joka rauhoitti ihmisiä uutisia varmuudellaan ja avusti ministereitä lukujen kanssa. Avioliittokin on virkamiesmäinen. Mihin asti elämässä Raimo pääsee laskemalla, se selviää tarinasta, tai ainakin kuusikymppiseksi asti. (Ehkä se on raja, jonka jälkeen ei elämää enää katsota olevan, kuten keskusteltiin Kirjojen kuisketta -blogissa Maire Solluvan kirjan yhteydessä.)

Myös novellit Kekkosen lasit ja Australian näköinen pöly ovat tehokkaita ja koomisia tilannekuvauksia; toinen perheen perustamisen alkuhetkistä ja Tamminiemen museossa vierailusta, toinen nuorisojoukon krapulapäivästä, hieman Pussikaljaromaanimaisesti. Jos asianne koskee säästämistä vie vaihteeksi vanhemman miehen arkeen, taisteluun nettipankin kasvottomuuden kanssa. Novellilla on yllättävä lopetus!

Myös Minä en tiedä mitä terveiset ovat kertoo aikuisesta miehestä, 34-vuotiaasta Eerik Kokkosesta, jolle tekisi hyvää olla sosiaalinen, ottaa kontaktia, tolkuttaa hänelle Unto Länki. Eerik tekee parhaansa. Bisnesmenestys ei välttämättä takaa menestystä ihmisten parissa. Novellissa on viihdyttävät hetkensä. Samoin novellissa Lonely Planet - idea on mainio, kehitysapulapsen kummi menee rehvakkaasti tapaamaan kummilastaan maailmalla - mutta toteutus jää ideaa vajaammaksi.

Loput novellit jäivät läpilukaisuksi; pelimaailma tai nuorten biletys eivät jaksa innostaa, edes kehyksenä isommille teemoille, joita tietenkin jokaiseen novelliin voi sijoittaa. Tai toisinpäin: novellin voi sijoittaa elämään, ja jos se sopii, se toimii. En löytänyt sopivaa sijoituskohtaa. Mikä juttu se toistuva kenkiin räkiminen on, nuorisolaisten huumoria? En ole teoksen kohderyhmää, en viehättynyt, vaikka kirjoittajaa ihailen nokkelan ja perusosaavan tekstin puolesta. Oikealle lukijalle uskon kolahtavan, ja tekstillisesti laadukkaana kirjaa voi huoletta kiinnostuneille suositella.

Muualla: Koistinen kirjoittaa taidokkaasti - vahva avaus, sanoo Lukuisan Laura. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta, laski Hanna kirjokannesta, ja vaikka nautti ihmiskuvista, hän ihmetteli, miksi kaikki päähenkilöt ovat miehiä. No, en tiedä, se on kirjailijan valinta, joka käy ilmi jo kirjan nimestä. Jotenkin miehekästä.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos 2017.

Kirja sai Kalevi Jäntin nuorille kirjailijoille suunnatun palkinnon.  Se on myös Runeberg-palkintoehdokkaana alla mainittujen lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 25: novellikokoelma.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Niminovellia lukiessani iski tunne, että olen lukenut tämän ennenkin. Joskus alakoulussa tai niillä main. Hetken muisteltuani nimi tarkentui: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Mitä, ovatko kirjan novellit modernisoituja versioita vanhoista? Ainakin ensimmäinen on, ja ilmeisesti muutama muukin, kun asiaa googlailin, mutten niitä tunnistanut. Yritin unohtaa havainnon, olla miettimättä mahdollisia esikuvia ja pysyä uteliaana sille, mitä ja miten Salmenniemi sanoo.

Uraanilamppu vaikuttaa hyvältä valinnalta aloitusnovelliksi. Kirjailija sytyttää kirkkaan valon lukijalle käydä lukemaan eteenpäin? Tai: varokaa silmiänne, kohta tulee tavaraa, joka voi sokaista. Vai onko ajatus ennakoida ydinsotaa? Valo valaisee luita myöten - vain rangat jäävät jäljelle?

Krematorio-novellissa hypätään tiukasti tähän päivään ja pakolaisiin. Suuriin odotuksiin, tuhon todennäköisyyteen. Novellissa Kertomus ollaan taas turvallisessa arjessa, lukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Tai noudattaen annettua neuvoa, joka on annettu tosissaan tai sitten ei.

"Ensi lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa." 

Fantastinen salaatti huvittaa tänä ruokahypen aikana. Toivottavasti se päätyy johonkin ruokablogiin. Fyysisiin yksityiskohtiin keskittyvä Toiminta vie ajatukset kouluaikaan, jossa varhaisteinipojat väsäsivät samantyylisiä ainekirjoituksia ja nauraa rätkättivät. En pitänyt ideaa nerokkaana silloin, en tee sitä nytkään. Kuten en myöskään kirjailijan elämän kuvausta noin yleisesti ottaen, vaikka novelli kustannustoimittajan kanssa käydystä keskustelusta Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on aiheesta lukemistani tarinoista parhaasta päästä ironiansa ja päättömyytensä ansiosta.

Mitä Salmenniemi novelleillaan sanoo? Maailma on vinossa, kirjailijana olo tuskaisaa mutta palkitsevaa (sen vinon huomaamisen takia), miehen elämä synkeää? Näihin tummiin suuntiin lukija saa vahvoja viitteitä, mutta silti tekstiä on simppelisti sanottuna kiva lukea; se kantaa.

Sisältö yllättelee: Salmenniemi luo 13 novellillaan lukijalle runsaasti mielleyhtymiä, niin että kirja on täydempi kuin kansiensa välinen tila. Vaikka osa meni viuhuen ylhäältä ohi (en varmaan tajunnut hienoja intertekstuaalisia viittauksia tai muita tehokeinoja). Mutta teksti soljuu ja solisee vaivatta yli kivien ja karikoiden, saa lukijan luottamaan jatkumoon ja luo eteenpäin menon tuntua, vaikka aiheet välttämättä eivät. Hieno näyte suomen kielen taipumisesta tuoreesti ja kirjailijan osaamisesta kielen tuntijana ja käyttäjänä.

Kenelle: Pohtivalle lukijalle, itsestäänselvyyksien inhoajalle, kielitaidon ihailijoille.

Muualla: Tuija ei jäänyt välinpitämättömäksi. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi, sanoo Lukupinon Simo.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 9: kirjan kansi on yksivärinen.

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä. Novelleja.

Kollegat lukevat tänään 24 tunnin novellimaratonia - postaus löytyy Ompun blogista Reader why did I marry him - enkä ehtinyt siihen mukaan, mutta noita urheita lukijoita tukeakseni luin Calvinon kolmesta novellista koostuvan kirjan.

Calvino on mestarillinen kirjoittaja, ja novellimuoto toimii niin hänen taitojensa, huumorinsa kuin viisautensakin esittelyssä mainiosti. Ensimmäinen novelli, Argentiinanmuurahainen, on tarina uudelle paikkakunnalle muuttavasta avioparista vauvoineen. Heille selviää pian vuokraamansa talon vitsaus. Muurahaiset ovat ongelma koko naapurustossa, ja niihin löytyy erilaisia suhtautumistapoja surmanhaluisista tutkimukseen asti.

En tiedä, oliko Calvinolla mielessään jokin tietty asia, johon muurahaiset vertautuvat, vaikkapa poliittinen, vai haluaako hän kuvata yleisesti vitsausten lailla arkeen tiukasti kiertyviä ongelmia ja etenkin sitä, miten eri tavoin niitä ratkomme, kukin persoonansa mukaisesti. Ja miten helposti suostumme antamaan periksi, sopeutumaan, ikäviinkin ilmiöihin... Ajaton ja aina ajankohtainen teema, jonka Calvino suveerenisti esittelee absurdissa novellissaan.

Toinen novelli riemastutti minua eniten. Rakennuskeinottelua kuvaa äitiä ja kahta aikuista poikaa, jotka päättävät myydä isosta tontistaan osan rakennusurakoitsijalle ja rakennuttaa siihen talon vuokra-asuntoineen, koska raha on tarpeen. Heitä varoitetaan urakoitsijasta, Caisottista, jonka maine ei ole puhtain, mutta toinen nuorista miehistä, Quinto, mieltyy mieheen ja ihailee yksityistä yrittämistä.

Arvannette, että vaikeuksia alkaa kertyä, kun rakentaminen on saatu käyntiin. Rahat pysyvät näkymättömissä ja vekselit erääntyvät, kun työmaalla on ongelmaa toisensa perään. Milloin puuttuu työmiehiä, milloin sementtiä, jonka toimittaja antaa ymmärtää, että...

"..tietyissä olosuhteissa sementti puuttui mutta joillekin muille sitä oli, kysymys oli maksamisesta."

Onko Casetti pohjimmiltaan kunnon mies, kuten notaari sanoo, vai sittenkin rikollinen keinottelija, joka...

"tekee kaikille kanavarkaan temppuja, häntä ei koskaan onnistuta saamaan kiikkin sillä hän ei milloinkaan tee niin kuin olisi loogista odottaa... Mutta tällä menetelmällä hän pysyttelee pinnalla, hän on mies joka maksattaa meillä laskunsa..."

Rakentaminen on suoraviivaista toimintaa, mutta jokainen itse rakennushanketta vetänyt, taloaan tai mökkiään tai vaikka autotallia, tietää, että se voi kummasti mutkistua. Eikös avioero ole yleinen kodinrakentamisen aikana - en ihmettele yhtään! Kaupallisesta rakentamisesta puhumattakaan, jossa osapuolia on paljon, kuten tässä. Calvino kuvaa kiemuroita ihmistensä kautta, eikä mikään ole itsestään selvää, vaan lukija saa ottaa tonttikaupan tuloksen selville aivan itse.

Kolmas novelli puhuu ilmansaasteista. Saastepilvi leijuu teollisuuskaupungin yllä, kun päähenkilömme muuttaa sinne asumaan saatuaan työpaikan toimittajana lehdestä nimestä Puhdistus. Mies on yksin, vaikka hänellä on tyttöystävä, jonka kanssa hän ylläpitää suhdetta puhelimitse. Hän kertonee itsestään pohtiessaan:

"On ihmisiä jotka tuomitsevat itsensä keskinkertaisimpaan elämän harmauteen koska he ovat saaneet kokea tuskan, onnettomuuden, mutta on myös niitä jotka tekevät niin koska heillä on ollut enemmän onnea kuin pystyvät kestämään." 

Mies kirjoittaa töikseen ilman saasteista ja taistelusta niitä vastaan, ja omassa arjessaan huomaa tavaroidensa ja käsiensä olevan jatkuvasti likaiset. Vahvaa symboliikkaa: puhdistautumisen tarve, mutta ei tarvetta poistaa saastumisen syytä, teollisuutta, josta kaupunki elää. Sitä paitsi löytyy vielä suurempi pelko, atomisäteily.

Tarkka ja uskottava ihmiskuvaus, arkisten ongelmien ovelamainen esittäminen ja absurdi huumori vastapainona syvälle melankolialle ovat Calvinon tarjoamia herkkuja. Ja kuten parhaissa kirjoissa aina, aiheet ovat aina ajankohtaisia ja ikiaikaisia. Näissä kolmessa novellissa on monta yhteistä teemaa: uuteen ympäristöön muutto tai kotiympäristön muuttuminen; ongelma, jota ratkotaan, mutta ei puututa sen aiheuttajaan; ulkopuolisuuden kokemus...

Nautittavaksi! Minä ainakin nautin suuresti ja olen tosi iloinen, että kirja osui kirjastossa silmiini. Sitä paitsi, jälleen yksi Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista luettu. Joskus olen haaveillut lukevani ne kaikki! Ei taida riittää elämä...

Kenelle: Hömppää kaihtaville mutta hauskaa haluaville. Italian ystäville. Ihmiskuvauksista kiinnostuneille.

Muualla: Minna Ja kaikkea muuta -blogista pitää Calvinosta. Ideanus blogista Kirjan nurkkaan rakastui Calvinon novelleihin. Leena Lumi esittelee napakasti Calvinon, jonka muita teoksia löytyy blogeista paljon.

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä. Tammi 1979. Suomennos Jorma Kapari.

Osallistun tällä postauksella Ompun novellihaasteeseen, jossa luetaan novelleja koko ensi kevät. Novellien määrä tähän asti: 3.