Kaikki hyvä sinussa

Alkuun en varauksetta innostunut Olssonin edellisestä, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -kirjasta, jota arvelin kovin tunteelliseksi ja kuvailevaksi minun makuuni, mutta se osoittautui odotuksia paremmaksi, vahvaksi tunnelmapalaksi, joka taitavasti vältti pahimmat äitelyydet, vaikka siinä rajalla keikkuikin. Tämän kanssa kävi vähän päinvastoin. Samoja vahvuuksia näistä löytyy, kuten tiheä tunnelma ja kiinnostava alkuasetelma.

Marianne, jo ikääntyvä nainen, asuu yksin Uuden-Seelannin maaseudulla ja yrittää saada muistonsa ja elämänsä mielessään järjestykseen.  Hän on menettänyt perheensä Ruotsissa hyvin pienenä. Isoisä kasvatti häntä ensin (Ahvenanmaalla muuten, joten itse asiassa juuret ovat Suomessa), ja sen jälkeen äiti Tukholmassa, myös pikkuveli oli hetken mukana kuvioissa.  Sitten surkea perheidylli särkyi verisesti.  Tämä osuus valitettavasti ei tunnu epäuskottavalle tätä nykyä.

Karmeat lapsuudenkokemukset vaivaavat, ja vasta nyt hän tuntee pääsevänsä käsittelemään tunteitaan, uskaltavansa muistella ja kiintyä ihmisiin. Yhtenä laukaisijana tunnepadoille toimii vieras pikkupoika Ika, joka alkaa käydä hänen luonaan vierailuilla yllättäen. Varovainen ystävyys syntyy, ja Marianne huomaa, että 6-vuotiaalla Ikalla eivät asiat ole hyvin. Itse asiassa ne ovat hyvin huonosti – mikä myös lietsoo hänen omaa lapsuudenmuisteluaan.  Mutta Marianne on fiksu ja ymmärtää varoa samaistamasta omia ja Ikan kokemuksia. Hän kuitenkin pyrkii auttamaan niin itseään kuin Ikaakin, sen mikä tilanteessa pystyy.  

Paljon hyvää ja oikeantuntuista ideassa ja asetelmassa siis, kuten se, että iän myötä menneet käsittelemättömät asiat palaavat mieleen. Mutta inhorealistista lukijaa häiritsi niiden päälle kehiteltyjen tapahtumien epäuskottavuuden tuntu, joka sitkeästi pujahti mieleen moneen kertaan. Kirja elää kahta tarinaa päällekkäin: Mariannen menneisyyttä - joka kerrotaan kursiivilla, joka on mielestäni kliseinen ratkaisu - ja nykyisyyttä.  Miten näppärää, että Mariannen naapurina sattuu olemaan viisas, rikas mies, joka yllättäen on kiinnostunut erakkonaisesta ja voi auttaa häntä monessa asiassa.  Miten näppärää, että Ika-pojan perhe hoituu sopivasti pois kuvioista, kun Marianne haluaisi ottaa pojan kasvatikseen. Miten näppärää, että Mariannen kadonnut veli… no, jääköön spoilaamatta, idea varmasti selviää.

Tuntuu kuin kirjailija itsekin olisi miettinyt tätä, sillä hän kirjoittaa Mariannen mietteiksi:  ”Eräs kohautti kerran harteitaan kerrottuani jotakin ja sanoi, ettei sellaista tapahdu oikeassa elämässä. Että se on liian epätodennäköistä ollakseen uskottavaa. Mutta epätodennäköisiäkin asioita tapahtuu. Itse asiassa monen ihmisen elämän on täysin epätodennäköistä. Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä.”  

Voi olla, mutta kirjassa liiat sattumat häiritsevät. Yksi epäloogisuus on yksityiskohta, jonka mukaan Ikan kädet ovat vammautuneet; keskisormet ja nimettömät ovat kasvaneet yhteen, kerrotaan. Silti poika osoittautuu loistavaksi pianistiksi, joka osaa soittaa kappaleet kertakuulemalta ja jopa improvisoimaan musiikkia, jollaista hän ei ole koskaan kuullut. Hmm…  Hänellä on myös kuusivuotiaana täydellinen muodon ja avaruuden taju. Autistisiin lapsiin usein yhdistetään erikoiset kyvyt, mutta mennäänköhän tässä vähän liian pitkälle? Ainakin minulle jäi tunne, etteivät kirjan henkilöt heränneet eloon, vaan jäivät paperisiksi, eikä tunnelma jaksanut pitää otteessaan, alkuosan pitkällisestä rakentelusta huolimatta.

Luin kirjan kuitenkin tarkasti, kuten näkyy, mutta kirjailijan seuraavaa en riennä hankkimaan.

Myös Sanna mainitsee monet sattumat.  

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Gummerus 2012. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.