Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.
Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!
Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?
Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.
Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.
Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.
Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.
Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.
Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.
Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.
Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.
Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.
Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.
Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva
Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva
Kuvat: Kansallisteatteri.
Kenelle: Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville.
Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut".
Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.
Hyvin ansiokas bloggaus. Omaa rajoitteisuuttani kuvaa se, että käyn nykyisin yhden tai kaksi kertaa teatterissa vuodessa, mutta olen alkanut lukea näytelmiä, tämän olen lukenut ruotsiksi.
VastaaPoistaKiitos Jokke! Näytelmien lukeminen on paljon vaativampaa kuin niiden katsominen, uskon. Mutta ehkä siinä myös menettää sen elävän tunnelman, joka tässä on niin tiheä ja intensiivinen. Nuo kolme naista...ja se kaikki muu. Ei sitä lukemalla tavoita. Vaikka tässä teksti onkin vahva ja elää myös itsellään, lavalla siihen tulee lisää.
PoistaTotta hyvin näytelty, dramatsoitu, ja lavastettu ja musisoitu on parempi kuin pelkkä teksti, mutta itse luettu teksti on parempi kuin huonosti toteutettu, muutettu tai eri tavalla painotettu teksti.
PoistaVierastan lähinnä isoja taéattereita, pidän siitä, että on suhteellisen pieni ja karu tila, tunnelma on parempi ...
Muta jokainen saa valita mistä pitää, se on hienoa Suomessa. Sitä ihmettelen, että juuri isot teatterit saavat eniten tukea. Turussakin teatterin remontti ylitti talousarvionsa 20 miljoonalla eurolla (hinta taisi olla 45 miljoonaa euroa siis remontti, ja nyt kaupunki maksaa miltei tuplat teatterille, eli miltei 7 miljoonaa vuodessa. Miksi isot teatterit eivät pysy omavaraisina, kun katsomot ovat niin suuria, sitä en ole koskaan ymmärtänyt????
Hyvä kysymys, Jokke! Tuo rahoituspolitiikka on kai aina ollut keskustelun alla. Tosin olen ymmärtänyt, että Kansallisteatterilla on alusta asti ollut spesiaaliasema teatterien joukossa, kansallisena laitoksena ja peräti lain turvaamana. Se olisi kiva tietää, miten paljon rahoitus tulee lipputuloista ja miten paljon valtiolta eli meiltä kaikilta. Sponsoreita ainakin haetaan ahkerasti, kuten useimmat teatterit nykyään, joten jokin osa omaa tuloakin ilmeisesti edellytetään. Se taas, miten kunnat ja kaupungit teatteritoimensa järjestävät ja rahoittavat, taitaa vaihdella paljonkin. Esimerkiksi Espoolla ei ole edes omaa teatteritaloa (mikä on aina ihmetyttänyt minua, kyse on sentään yhdestä Suomen varakkaimmasta kaupungista ja usein kaupungit pitävät omaa teatteria jonkinlaisena merkkisaavutuksena). Monet pienemmät teatterit myös saavat ymmärtääkseni valtiontukea toimiakseen, mutta eivät kaikki, mikä herättää tietysti keskustelua siitä, kuka siitä päättää ja millä kriteereillä. Kansallisteatterin kokoinen laitos ei varmaankaan pelkillä lipputuloilla ja sponsseilla kuitenkaan pyörisi sellaisena kuin nyt, tai lippujen hinnat olisivat aika paljon korkeammat. Tai talosta olisi pitänyt luopua jo ajat sitten, ja sen paikalla voisi olla vaikka hampurilaispaikka - parempi näin kuitenkin, jos minulta kysytään.
PoistaVau, mikä teksti, Arja! Minä vasta luonnostelen omaani, mutta olen edelleen niin vaikuttunut, että ylistys siitä tulee. Mikä etuoikeus kokea näin ravistelevaa teatteria! Upea tarina antaa sille tietenkin sen olennaisen pohjan.
VastaaPoistaKiitos Suketus! Ylistystä ei vaan voi välttää. Silti paljon jäi sanomatta: kuten se, miten hienosti näytelmä kuvaa sotaa. Se ei ole kansakuntien, vaan yksittäisten ihmisten tragedia.
PoistaKansallisen Kangastus38 on yksi parhaimpia näkemiäni esityksiä! En ole lukenut kirjaa, mutta se ei teatterielämystä haitannut - päinvastoin herätti mielenkiinnon kirjaa kohtaan. Näyttämöllepano oli nerokasta. Roolityöskentely tarkkaa ja ammattitaitoista - kerrassaan nautittavaa työtä kaikkien prosessiin osallistuneiden osalta. Teatteria harrastaneena molemmin puolin esirippua seurasin henkeäpidättäen - ihastuksesta! - Rouva Wiikin rakentumista, se teki minuun suurimman vaikutuksen. Teemat tulivat todella lähelle , ihan iholle asti - ja kyyneleet virtasivat itsestään. Esityksenä myös katarktinen, mieleenjäävä ja koskettava. Arviosi myötä sain elää elämyksen uudelleen...luultavammin palaan niin tekstiisi kuin teatteriin Kangastuksen äärelle kirjan luettuani.
VastaaPoistaKiitos analyysistä, Raija! Kiva kuulla, että ammattilainen on samaa mieltä, hieno on! Kirja ja näytelmä toimivat erinomaisesti omina taideteoksinaan - ja sain kirjaankin lisää tämän kautta. Lisää tällaista!
Poista