lauantai 18. elokuuta 2012

Pirkko Saisio: Punainen erokirja


Kyllä se vain niin on, että kullekin kirjalle ja kirjailijalle on oma aikansa ja otollisin hetkensä tulla luetuksi. Pirkko Saisiota olen selaillut joskus tuntematta siihen kummempaa vetoa, ihmetellyt korkeintaan lyhyitä, usein vain yhden virkkeen mittaisia kappaleita, pitänyt tyyliä kumman töksähtelevänä ja hankalana lukijalle.
Jostain itselleni tuntemattomasta syystä se alkoi nyt kiinnostaa, ja Punaisen erokirjan luettuani olin aivan myyty. ”Töksähtelevyys” näyttäytyy nyt minulle palapelin palasina, joita kirjailija heittää kiinnostuneelle lukijalle, aivan kuin antaisi kurkata ajatuksiinsa, ja lukija saa koota niistä itse kokonaisuuden ja hämmästyä lopputulosta. Hämmästyä siksi, että kokonaisuus sisältää niin paljon.
Tämä kirja ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin - ja niitä on varmaan tehtykin - mutta näillä resursseilla tyydyn vain toteamaan, että kirja on sekä rakkaustarina, kasvutarina, perhedraama, kulttuuri- ja aatehistoriikki, ajankuva ja samalla hieno kaunokirjallinen teos. Siinä riittää, mistä repiä! Saisio muistelee välillä menneitä, on välillä tässä ajassa (kirjankirjoituksen ajassa), heittää ilmaan ajatuksenpätkiä ja asiayhteyksiä. Kotitausta on vahva: tässä perheessä ei oltu totuttu puhumalla selvittämään asioita. Elämänmeno ei syntynyt tyhjästä.
Nimi viittaa (muun muassa) politiikkaan 1970-luvulla: nykyisin on vaikea kuvitella, miten suuri merkitys punaisella aatteella oli, etenkin taide- ja teatteripiireissä. Niitäkin kirja kuvaa herkullisesti - mainitsinko jo, että huumoriakaan kirjasta ei puutu, vaan lukija saa monet makeat naurut. Esimerkkinä kohta, jossa verrataan Ylioppilasteatterin ja Teatterikoulun poikia. Erot tulevat erittäin selviksi!

Ylioppilasteatterin pojista ei kukaan pelannut jalkapalloa tai jääkiekkoa tai harrastanut runonlausuntaa. Ylioppilasteatterin pojat piirsivät sarjakuvia, matkivat (kännissä) Ella Erosta, keittivät nekkuja, maalasivat banderolleja tai kutoivat jättipuikoilla polviin ulottuvia villapaitoja tyttöystävilleen. Teatterikoulun ykköskurssin pojilla on kausiliput HIFK:n ja Tapparan otteluihin. Ne osaavat ulkoa Eino Leinon, Lauri Viidan, Kaarlo Sarkian ja Uuno Kailaan runoja ja lausuvat niitä virnuilematta, illanvietoissa, joilla ei ole mitään tekemistä maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat joivat olutta studiossa, Vanhan kahvilassa tai Kaivopihassa. Ykköskurssin pojat juovat jaloviinaa ja kuulalaakereita, tanssivat virnuilematta tangoa ja valssia ja vievät alivuokralaishuoneisiinsa naisia, joilla ei ole mitään tekemistä teatterin tai maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat ovat Helsingistä, Kauniaisista tai Jyväskylästä. Teatterikoulun pojat ovat maalta, paikkakunnilta, jotka hän hatarasti muistaa maantiedon oppikirjasta: Iisalmi, Nivala, Lohja, Eurajoki, Tampere.

Maailma oli erilainen muutenkin. Homous oli rikos 70-luvulle asti ja ”big issue” vielä pitkään. Päähenkilön - joka on siis Saisio itse, osin fiktiivisesti - äiti ei hyväksynyt tytön lesboutta, joka tytölle itselleen oli tässä kirjassa jo selvää.
Rakastaminen ja suhdekuvioiden pohdinta ja muistelu ovat kirjan keskeistä antia, kuten elämässä yleensäkin, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kuvio on tuttu, oli kaksi tyttöystävää: toinen vakaa toveri, jonka seura eheyttää. Toinen epäluotettava, itsekeskeinen ihana renttu, jonka kanssa rakkaus on raastavaa, ja lopulta:

 He hankkivat lapsen, joka erotti heidät.

Taiteellinen ura etenee. Jukka Larsson syntyy. Saisio kertoo asiat niukasti, ikään kuin itsekin hieman ihmetellen ja muistilistaksi keräillen, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Elämä jatkuu, erotaan, muutetaan, uutta odotetaan. Menneistä ei kukaan kuitenkaan koskaan täysin pääse, eikä pidäkään.

Olen päättänyt, että ikkunaan en mene.

Menen ikkunaan.

Saisio-herätyksen saaneena hain kirjastosta saman tien muutaman kirjan lisää. Pienin yhteinen jaettava on ilmestynyt 1998, ja se aloitti omaelämäkerrallisen kirjasarjan, jonka toinen osa Vastavalo ilmestyi 2000. Punainen erokirja jatkaa siitä. Se voitti Finlandian ilmestymisvuonnaan 2003, jolloin valitsija Mervi Kantokorpi asetti sen mm. Haahtelan ja Itkosen edelle, kuten kirjantila-blogin keskustelusta selviää.
Saisio-ihailijan Hannan juttu on Kirjainten virrassa. Hän muistuttaa siitä, että kirja ei pohjaudu täysin omaelämäkerrallisiin faktoihin. Kirja on myös äänikirjana, jonka Karoliina kuunteli.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja. WSOY 2003.

6 kommenttia:

  1. Minua on kiinnostanut tämä kirja, mutta saatavuus on ollut heikohko, joskin kirjastosta varmasti löytyisi. Hyvä bloggaus, itseäni ihmetyttää 1970-luvun monet ilmiöt.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jokke! 70-luvun maailma on ajallisesti lähellä mutta monessa muussa kuin toiselta planeetalta. Kirjastosta kirjan saa varmasti. Itse ostin Mäntyharjun torin divarimyyjältä :-)

    VastaaPoista
  3. Punaisen erokirjan lukemisesta on minulla jo aikaa, luin sen heti tuoteeltaan, mutta kirjoituksesi toi siitä mieleen parhaita paloja. Olen aina ihaillut Elämän menoa, mutta tämä ei heti iskenyt niin kovaa, kuin se ansaitsisi. Varmaankin kyse on juuri tuosta oikean ajan ja siihen sopivan tekstin yhteen nivoutumisesta. Saisio on kuitenkin yhtä kaikki yksi suuresti arvostamani kirjailija.

    VastaaPoista
  4. Hieno kirjailija, todella. Ja kihelmöivä ajatus, että on vielä monta lukematta. Odottelen ajankohtaa, jolloin saan tartuttua myös Voimattomuuteen ja Tunnottomuuteen.

    VastaaPoista
  5. Minulle kävin vähän kuten sinulle, että ensimmäisellä yrittämällä en saanut kiinni Saision tyylistä mutta myöhemmin luin juuri tämä kirjan ja pidin. Luin sitten muitakin mutta Punainen erokirja taisi jäädä itselleni parhaimmaksi.

    VastaaPoista
  6. Nuo myöhemmät tuntuvat vielä kovin kunnianhimoisilta haasteilta juuri nyt, mutta ehkä niidenkin aika koittaa. Vaikea tosiaan uskoa että erokirjaa ylittäisivät, omana lukukokemuksena, kun sen kohdalla tuli se oivalluksen hetki - joten voi hyvin olla, että mulle jää samoin kuin sinulle Kirjanainen tuo parhaaksi.

    VastaaPoista