Reidar Palmgren: Sudenmarja

Reidar Palmgren ei ole mikään liukuhihnakirjailija: nyt ilmestynyt romaani on neljäs yhteentoista vuoteen. Jo esikoinen Jalat edellä - joka voitti sekä Hesarin että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon - yhdisti mystisyyttä arkeen, psyyken haurauteen ja aistikokemuksiin, ja oli siinä luontoelementtejäkin muistaakseni mukana, ainakin vettä. Pidän tyylistä, joka jatkui muissakin kirjoissa. Etenkin kiehtoo toden ja fantasian sekoitus, outous, jota aina on enemmän tai vähemmän mukana.

Samoja aineksia löytyy uutuudesta, mutta entistä äärimmäisempinä. Aistillisuus ja luonto ovat vahvasti mukana, kun Palmgren kertoo tarinaa Tuulasta, erakkomaisesta kaupunginpuistonhoitajasta, joka ei halua käyttää lehtipuhallinta eikä muita koneita. Hän ei myöskään halua tavata ketään, jos ei ole pakko. Hän ei osallistu työpaikan asioihin, ei näytä pienintäkään kiinnostusta ns. normaalin yhteiskunnan tai sosiaalisen kanssakäymisen sääntöihin. Tuula elää aistiensa ja vaistojensa mukaan, on itse asiassa enemmän eläin kuin ihminen. Luonnollisesti häntä inhotaan, pelätään ja käytetään hyväksi.

Itse en ole luontokuvailun ystävä (luonnon kyllä), joten aihepiiri ei kolahtanut.  Äärimmäinen introvertti Tuula oli hahmona kiinnostava - erot normielämään ja vaikkapa työpaikan sosiaaliset asetelmat ovat selkeät ja lupailivat monenlaista - mutta jossain vaiheessa henkilön kehitys päättyi tai paremminkin kääntyi suuntaan, jota en enää pystynyt seuraamaan. Eläimellisyys ja luonnon kierron seuraaminen oli selvää, kyllä, mutta etenkin loppupuolella hän käyttäytyi oudosti niin eläimeksi kuin ihmiseksi. Kostavatko eläimet?

Ehkä tarkoitus on kuvata Tuulan (luonnon) järkkymistä (kaupunki)ympäristön vaatimusten ja dramaattisten tapahtumien pyörteissä - ruumiitakaan ei puutu - mutta hämäräksi hahmon käytös ja sen logiikka kokonaisuutena minulle jäi. Kuvailua Tuulan ”luonnonmukaisista” oloista ja aistihavainnoista riittää, tuskastumiseen asti. Hän nuolaisee usein kättään tai valuttaa siltä milloin spermaa, milloin verta, maistaa, haistaa… jotain tuntuu silti ärsyttävästi puuttuvan, jotta lukija pystyisi eläytymään.

Toinen minulle arvoitukselliseksi jäänyt hahmo on Antti, vartija, johon Tuula luo omanlaisensa suhteen. En ymmärtänyt Antin käytöstä enkä hänen edustamiensa asioiden mukaan tuomista. ”Tutuimmalta” tuntui nuori graffitimaalari, jonka motiiveja ja tekemisiä saattoi tajuta, vaikkei niitä hyväksyisikään. Ohuenpuoleisiksi kaikki hahmot kuitenkin jäivät, samoin heidän yhteytensä toisiinsa.

Loppupuolella tapahtuu ratkaisuja, kuten kunnon tarinaan kuuluu. Mutta nekään eivät tällä kertaa anna lukijalle tyydytystä ja helpotusta; tarinan jälkimaku on karvas, vaikutus ainakin lievästi allergisoiva.

Kirjan luki myös Ilselän Minna.

Reidar Palmgren: Sudenmarja.  Otava 2012.