Runoilijan talossa

Helena Sinervon kirja Eeva-Liisa Mannerista on tuijottanut minua syyttävästi hyllystä jo kauan. Nyt päätin vihdoin lukea sen loppuun ja sukeltaa runoilijan nahkoihin Sinervon silmin. Suhteeni fiktiivisiin ja autofiktiivisiin elämäkertoihin on ollut lähinnä hämmentynyt: en ymmärtänyt pointtia. Miksi keksiä sisältö todellisten henkilöiden faktojen pohjalta - miksei kirjoittaisi sitten kokonaan fiktiivistä teosta? Tai vaihtoehtoisesti todellista elämäkertaa? Miten paljon saa keksiä itse todellisesta henkilöstä olematta valehtelija tai röyhkeä hyväksikäyttäjä?

Sittemmin olen oppinut nauttimaan niistä. Oivalsin, miten tosiasiat saattavat kiehtoa mielikuvitusta. Tekijästä saattaa tuntua jopa siltä, että hän todella aistii ja ymmärtää henkilönsä ajatuksia. Hän voi tuoda henkilöstään esiin aiemmin tuntemattomaksi jääneitä puolia tai tuoda tarinaan täysin uusia lisäulottuvuuksia oman luovuutensa kautta. Ja mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus kohdehenkilölle kuin kokonainen kirja tästä!

Sinervon Manner on masentunut ja yksinäinen taiteilija, jonka kova äiditön ja isätön lapsuus evakkomatkoineen ja ruumiillisine kuritukseen on suominut rikkinäiseksi. Hän tuntee olevansa varjonsa varjo, joka on koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. Rakastaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta: monen masentuneen ja yksinäisen tavoin Manner on hyvin itsekeskeinen, jopa julma muita ihmisiä kohtaan. Taiteen tekeminen, kirjoittaminen, on hänen ainoa keinonsa elää ja purkaa tunteitaan hyväksytyllä tavalla.

Impulsiivisena ihmisenä Manner ihastuu paikkoihin ja tavaroihin nopeasti, mutta myös kyllästyy niihin nopeasti, tai ei ainakaan osaa pitää niistä huolta. Miten sitten ihmisistä - älykkäänä hän tietää tämän itsekin hyvin ja sanoo, ettei hänestä olisi kissaakaan hoitamaan. Lasta hän silti kaipaa jossain vaiheessa paljonkin. Luopuminen ja menetykset ovat kuitenkin hänen elämänsä perusvire.
"Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt."

Pysyvä arvottomuuden tunne ja mielenterveyden järkkyminen saavat hänet käyttäytymään epärationaalisesti, itsetuhoisestikin. Manner omistaa asunnon Espanjassa, jossa hän kirjoitti monta teostaan, joten kirjassakin vietetään paljon aikaa sypressipuiden maisemissa. Käytännön asioiden kanssa on hankaluuksia, asuntojen remontit ja jatkuva rahapula syövät voimia. Raha-asioiden hoitokaan ei suju, mutta onneksi ovat kustantamot: ennakoilla ja kirjatuloilla hän elää, lisäksi hän tekee kirjallisuuskritiikkejä ja käännöksiä.

Koska Manner ei hallitse sosiaalisia pelejä, hän joutuu usein huijatuksi. Tosin hän myös itse ottaa ennemmin kuin antaa, vaikkei osaa pitää puoliaan. Fyysisen rakkauden kaipuu sekoittuu helposti hyväksikäyttöön tai oikean rakkauden hapuiluun.

Kirja kertoo arkisia tapahtumia kirjailijan elämästä ja hänen ajatuksiaan, paljon myös muistelua, ajassa hypitään edes ja taakse. Jokaisen luvun alussa Sinervo summaa luvun sisällön kuin vanhanaikaisessa lastenkirjassa: "32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa." "33.luvussa Eeva-Liisa pumppaa ilman pyörän takarenkaaseen."  Alussa tapa ärsytti, mutta oikeastaan se on aika hauska yksityiskohta muuten kovin surullisessa teoksessa. Pidin myös ajankuvaa kuvaavista kohdista: pääosin ollaan 1970-luvulla, Kekkonen on presidenttinä meillä ja Nixon USA:ssa Vietnamin sotineen, massaturismi on vasta aluillaan ja puhelinkoppeja käytetään.

Sen enempää Mannerin kuin Sinervonkaan tuotanto ei ollut minulle tuttua, joten kirja oli sivistävä monin tavoin. Täytyy tunnustuu, etten ystävystynyt kummankaan kanssa, en kuvitellun Mannerin enkä kirjailija-Sinervon. Taitava jälkimmäinen on, se on selvä, kieli on kaunista ja teksti painavaa ja harkittua. Mutta raskas ja runollinen tyyli ei saa minua huokailemaan ihastuksesta, vaan enemmänkin vieraantumaan, samoin Mannerin hahmo tuntuu ärsyttävältä enemmän kuin ihailtavalta. Hän on epäjohdonmukainen, arvaamaton, usein itsesäälin vallassa, näkemättä ihmisiä ympärillään. Reippaitakin otteita häneltä tosin löytyy, kuten Ruoveden mökin osto. Ja kirjoittamiseen hän suhtautuu into- ja kunnianhimoisesti. Yleinen tunnelma kirjassa on ahdistava, levoton - mikä varmasti heijastelee Mannerin mielenliikkeitä (Sinervon mukaan), mutta lukijalle tukala, jopa ärsyttävyyteen asti. Kirja ei innosta minua lukemaan lisää Sinervoa, Manneria kylläkin, mutta toivon, ettei Sinervo-väritys vaikuta siihen kokemukseen.

Mannerin suku ei kuulemma pitänyt kirjaa kunnianosoituksena, vaan loukkaantui. Kirja oli ilmestyessään 2004 raju, siinä kerrotaan muun muassa perheväkivallasta ja Mannerin sukupuolisuudesta, seikkoja, jotka eivät enää tänään nostata kulmia missään. Silloiset kriitikot pitivät, ja Sinervo voitti kirjalla Finlandia-palkinnon.

Jos pidät runoista, fiktiviisistä elämäkerroista tai taiteilijuuden kuvauksista, kirja on sinulle. Annan omani kiertoon eli ensimmäinen minulle lukuhalukkuudestaan ilmoittava saa kirjan postitse. Laita viestiä tai kommenttia!

Morre piti runollisesta kielestä ja yllätyksellisyydestä. Lue, ihminen -blogissa kiitetään kirjan kauneutta. Kirjanainen aloitti jälkisanoista ja vaikuttui.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kyllä se vain niin on, että kullekin kirjalle ja kirjailijalle on oma aikansa ja otollisin hetkensä tulla luetuksi. Pirkko Saisiota olen selaillut joskus tuntematta siihen kummempaa vetoa, ihmetellyt korkeintaan lyhyitä, usein vain yhden virkkeen mittaisia kappaleita, pitänyt tyyliä kumman töksähtelevänä ja hankalana lukijalle.

Jostain itselleni tuntemattomasta syystä se alkoi nyt kiinnostaa, ja Punaisen erokirjan luettuani olin aivan myyty. ”Töksähtelevyys” näyttäytyy nyt minulle palapelin palasina, joita kirjailija heittää kiinnostuneelle lukijalle, aivan kuin antaisi kurkata ajatuksiinsa, ja lukija saa koota niistä itse kokonaisuuden ja hämmästyä lopputulosta. Hämmästyä siksi, että kokonaisuus sisältää niin paljon.

Tämä kirja ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin - ja niitä on varmaan tehtykin - mutta näillä resursseilla tyydyn vain toteamaan, että kirja on sekä rakkaustarina, kasvutarina, perhedraama, kulttuuri- ja aatehistoriikki, ajankuva ja samalla hieno kaunokirjallinen teos. Siinä riittää, mistä repiä! Saisio muistelee välillä menneitä, on välillä tässä ajassa (kirjankirjoituksen ajassa), heittää ilmaan ajatuksenpätkiä ja asiayhteyksiä. Kotitausta on vahva: tässä perheessä ei oltu totuttu puhumalla selvittämään asioita. Elämänmeno ei syntynyt tyhjästä.

Nimi viittaa (muun muassa) politiikkaan 1970-luvulla: nykyisin on vaikea kuvitella, miten suuri merkitys punaisella aatteella oli, etenkin taide- ja teatteripiireissä. Niitäkin kirja kuvaa herkullisesti - mainitsinko jo, että huumoriakaan kirjasta ei puutu, vaan lukija saa monet makeat naurut. Esimerkkinä kohta, jossa verrataan Ylioppilasteatterin ja Teatterikoulun poikia. Erot tulevat erittäin selviksi!

Ylioppilasteatterin pojista ei kukaan pelannut jalkapalloa tai jääkiekkoa tai harrastanut runonlausuntaa. Ylioppilasteatterin pojat piirsivät sarjakuvia, matkivat (kännissä) Ella Erosta, keittivät nekkuja, maalasivat banderolleja tai kutoivat jättipuikoilla polviin ulottuvia villapaitoja tyttöystävilleen. Teatterikoulun ykköskurssin pojilla on kausiliput HIFK:n ja Tapparan otteluihin. Ne osaavat ulkoa Eino Leinon, Lauri Viidan, Kaarlo Sarkian ja Uuno Kailaan runoja ja lausuvat niitä virnuilematta, illanvietoissa, joilla ei ole mitään tekemistä maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat joivat olutta studiossa, Vanhan kahvilassa tai Kaivopihassa. Ykköskurssin pojat juovat jaloviinaa ja kuulalaakereita, tanssivat virnuilematta tangoa ja valssia ja vievät alivuokralaishuoneisiinsa naisia, joilla ei ole mitään tekemistä teatterin tai maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat ovat Helsingistä, Kauniaisista tai Jyväskylästä. Teatterikoulun pojat ovat maalta, paikkakunnilta, jotka hän hatarasti muistaa maantiedon oppikirjasta: Iisalmi, Nivala, Lohja, Eurajoki, Tampere.

Maailma oli erilainen muutenkin. Homous oli rikos 70-luvulle asti ja ”big issue” vielä pitkään. Päähenkilön - joka on siis Saisio itse, osin fiktiivisesti - äiti ei hyväksynyt tytön lesboutta, joka tytölle itselleen oli tässä kirjassa jo selvää.

Rakastaminen ja suhdekuvioiden pohdinta ja muistelu ovat kirjan keskeistä antia, kuten elämässä yleensäkin, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kuvio on tuttu, oli kaksi tyttöystävää: toinen vakaa toveri, jonka seura eheyttää. Toinen epäluotettava, itsekeskeinen ihana renttu, jonka kanssa rakkaus on raastavaa, ja lopulta:

 He hankkivat lapsen, joka erotti heidät.

Taiteellinen ura etenee. Jukka Larsson syntyy. Saisio kertoo asiat niukasti, ikään kuin itsekin hieman ihmetellen ja muistilistaksi keräillen, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Elämä jatkuu, erotaan, muutetaan, uutta odotetaan. Menneistä ei kukaan kuitenkaan koskaan täysin pääse, eikä pidäkään.

Olen päättänyt, että ikkunaan en mene.

Menen ikkunaan.

Saisio-herätyksen saaneena hain kirjastosta saman tien muutaman kirjan lisää. Pienin yhteinen jaettava on ilmestynyt 1998, ja se aloitti omaelämäkerrallisen kirjasarjan, jonka toinen osa Vastavalo ilmestyi 2000. Punainen erokirja jatkaa siitä. Se voitti Finlandian ilmestymisvuonnaan 2003, jolloin valitsija Mervi Kantokorpi asetti sen mm. Haahtelan ja Itkosen edelle, kuten kirjantila-blogin keskustelusta selviää.

Saisio-ihailijan Hannan juttu on Kirjainten virrassa. Hän muistuttaa siitä, että kirja ei pohjaudu täysin omaelämäkerrallisiin faktoihin. Kirja on myös äänikirjana, jonka Karoliina kuunteli.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja. WSOY 2003.