Samoilla silmillä

Käänsin täysin kelkkani Franzénin suhteen, kun luin hänen ensimmäisen kirjansa. Suhtaudun kriittisesti siihen, että kokeillaan sitä sun tätä, kun on saatu nimeä - tyyliin missit laulajina - mutta pakko on myöntää, että oikeasti on olemassa paljon huippulahjakkuuksia, jotka ovat monella alalla hyviä.

Peter Franzén kuuluu näihin. Kirjailijana hän on yllättänyt vahvalla ja täydellä tekstillään, jonka aitous näkyy ja tuntuu, kun hän kirjoittaa omista lapsuuskokemuksistaan. Hän uskaltaa tehdä sen rehellisesti - tai ainakin antaa sen käsityksen, ja se on paljon se.

Kirjan Pete on teini, joka asuu pikkusiskonsa Suvin ja äitinsä kanssa, periaatteessa. Äiti tosin viettää suuren osan ajasta toisella paikkakunnalla opiskelemassa. Vanhemmat ovat eronneet eikä poliisi-isää näy Peten elämässä, lukijalle kyllä kerrotaan myös Pertin tarina. Myös äidillä on oma ääni, ja nämä kolme kertojaa vuorottelevat.

Pete on tietysti tarinan minä, ujonpuoleinen pojankloppi, joka hommaa viinaa diskoa varten, pihistää tupakoita ja hölmöilee läpi muutkin nuorten poikien tyhmimmät kokeilut. Urheilu on henkireikä ja nyrkkeily laji, jota Pete rakastaa: salilla samanmielisessä porukassa hän tuntee elävänsä, olevansa hyväksytty ja osa kokonaisuutta, toisin kuin missään muualla. Äiti ei hyväksy harrastusta, koska pelkää aivovaurioita, mutta Pete ei ole enää pikkulapsi, vaan tekee jo omia päätöksiä. Hän on itsepintainen ja päättäväinen, kun niikseen tulee. Rankat lapsuudenkokemukset lienevät kypsyttäneet nopeammin kuin olisi väliksi.

Poika ei ole paha, vaan hyvin tunteikas ja huolehtivainen. Ja teinin tapaan välillä kypsä, välillä täysin lapsi. Hän ei haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä läheisilleen, joihin kuuluvat myös pappa ja mummu, jotka paljon lapsia hoitavat vanhempien poissaollessa. Siskosta tosin ei ole paljon huolehtimista, hän on myös hyvin itsenäinen nuori neiti. Peten mielikuvitus on vilkas, mikä aiheuttaa pojalle pelkoja ja joskus noloja tilanteita. Tytöt tykkäävät Petestä, joten hän ei joudu kärsimään monen teinin yksinäisyysongelmasta. Aikuisia vain puuttuu.

Molemmat vanhemmat kuvataan lapsiaan rakastavina, mutta omista syistään kaukaisina. Pertin vei viina, äidin oman elämän ja uran tavoittelu - ja uusi rakkaus. Lapset joutuvat selviämään miten parhaiten taitavat, eikä tilannetta paremmaksi tee se, että sekä isä että äiti potevat huonoa omatuntoa.

Kirja on elävä ja todenmakuinen kuvaus pohjoisen pojan viikosta 1970-luvulla, Hurriganesin kuunteluineen, murteineen, kaikkineen. Tarkkanäköisesti Franzén on kuvannut myös äidin ja isän tilanteet, yksityiskohtia myöten. Ehkä hän haluaa lukijan - ja myös itsensä - ymmärtävän heidän ratkaisujaan. Vaikka kirja kertoo vain yhden viikon, se oikeasti kertoo paljon enemmän, monta kokonaista elämää.

Vaikkei olisi aiempaa kirjaa lukenut, tämä toimii omillaan; henkilöt ovat niin vahvoja ja Franzén antaa niin paljon tarttumapintaa. Lukija saa tietää paljon niin menneestä kuin rivien välissä ehkä tulevastakin. Josta toivottavasti kuitenkin saamme lukea vielä joskus kirjailijan itsensä kertomana.

Peter Franzén: Samoilla silmillä. Tammi 2013.