"Tino tiesi olevansa pettymys isälle ja huolenaihe äidille. Tino tiesi, että vanhemmat tulkitsisivat hänen kuntoaan ulkonäön perusteella eikä hän halunnut aiheuttaa enemmän murhetta kuin oli pakko. Hän tiesi, että etenkin äiti oli itkenyt hänen vuokseen muutenkin aivan liikaa."
Isä on äijämpi.
"- Sanon ihan suoraan, että minun mielestä sinä et ole mitenkään sairas vaan sinun pitää... Se veti happea niin, että keuhkot pullistuivat ja jatkoi huutamalla: - Pitää perkele vetää pää pois perseestä!"
Tuo lienee yleinen tapa suhtautua ihmiseen, joka ei kestä sosiaalisia kontakteja. Päätät vain, sillä selvä! Oikeasti, eikä kirjassakaan, se ei tietenkään mene niin. Tino on fiksu, mutta jos jo parturikäynti on mahdoton, työurasta voi vain haaveilla. Ainakin Kelan mukaan, jossa huomataan Tinon tila ja määrätään hänet sairauseläkkeelle. Se on Tinolle kova pala. Hän uppoaa yhä enemmän tarinaansa, jossa apu saapuu yllättävältä suunnalta. Kuolleelta kirjailijalta.
"Bukowski täräytti kupin pöytään että paukahti. - Hyvä! Ensimmäinen opetus on, että tarina ja elämä ovat yhtä. On sama, oletko kirjoittanut vai elänyt, koettu se on joka tapauksessa. Nyt ei siis ole kyse satuilusta, vaan siitä, että luot itsellesi elämän. - Ei kai se kirjoitettu teksti nyt aivan sama voi olla kuin... Turpa kiinni! Minä opetan ja sinä kuuntelet. Bukowski jännitti leukojaan loukkaantuneen oloisena. - Nyt katkesi ajatus."
Kun Tino tapaa Mirjamin ja tämän pienen tyttären Tuulin, hän joutuu todelliseen pulaan, eikä keksi keinoa enää välttää ihmisiä. Väkivallan uhka on läsnä. Mutta miksi hänen tarinaansa ilmestyvät nämä kaksi? Lohduksi, pelastukseksi vai lisäpiinaksi? Ammoin kuollut kirjailija neuvoo:
"Ja vielä neuvo yksinäisen piehtaroinnin lopettamiseksi. Mirjam on kiinnostava hahmo, ei sitä voi jättää hyödyntämättä. On kirjoittamisen perussääntö, että annetut vihjeet on lunastettava."
"Naisen pitää olla nähnyt elämää, Bukowski sanoi. - Ei kenenkään pitäisi nähdä noin paljon, Tino sanoi. - Eikä niin vähän kuin sinä, Bukowski sanoi. - Teistä tulee hyvä pari."
Jack Kerouac saapuu neuvomaan myös. Ei ihmissuhteista, vaan siitä asiasta, josta hän tietää: matkasta.
"Matka tapahtuisi enemmän kallon sisällä kuin tiellä. - Jos välttämättä haluat konkreettisen päämäärän, niin se on pois. - Mikä on? - Päämäärä jota kyselet. Se on pois. Teidän on lähdettävä pois."
Mukaan astuvat Edgar Allan Poe ja Jane Austin, tyyleilleen uskollisina. Hui, olisiko niin, että ihailemamme kirjailijat ohjaavat elämäämme, jos he niin päättävät?
Luomme jokainen oman kertomuksemme, elämästämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hillitysti hullutteleva, sympaattinen ja lämpimän ymmärtävästi ihmisiään katseleva teos, Mentulan tapaan. Kokeneena kirjoittajana hän ei kiinnitä lukijan huomiota tekstiin, vaan asiaan. Luotettavaa luettavaa.
Kenelle: Heikkoutta kestäville, mielikuvitusta käyttäville, pois pyrkiville, ihmisiä karttaville ja heitä lähestyville, perushyvän proosan ystäville.
Muualla: Kirjaluotsi pohtii, että ehkä kirjan innoittamana joku voi löytää tiensä ulos mielen luomista lasimaljoista. En tiedä tästä, vaikka toivon samaa. En näkisi tätä ensisijaisesti terapiakirjana, vaan kuvauksena heille, jotka yrittävät tai joiden pitäisi yrittää ymmärtää läheisiään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti