Maja Lunde: Sininen

Jos kirjan nimi on lempiväri ja kansi sen mukainen, on siihen tartuttava. Dystooppinen tarina vesipulasta maapallolla on kiehtova ja kaunis. Myös pelottava muttei liian julma, aiheesta huolimatta. Kuka tietää, milloin todella olemme tilanteessa, jolloin makeaa vettä ei enää ole riittävästi, kun ilmastonmuutos aiheuttaa laajoja kuivumisia ja itse teemme parhaamme saastuttaaksemme vesistöjä - tosin tässä ihmiskunta ainakin osin on onnistunut myös petraamaan.

Todentuntu on silti vahvasti läsnä, kun Signe, sitkeä ja jo elämää nähnyt nainen, raivostuu kuulleessaan, että hänen rakkaasta jäätiköstään Norjassa hakataan jäätä vientiin - cocktail-jäiksi ökyrikkaille! Hän on vastustanut jokien valjastamista sähköntuotantoon pienestä saakka ja katsoo haikeana entisiä uomia, kunnes tuo viimeinen pisara tipahtaa. Menetämmekö jäätikötkin? Nyt on jotain tehtävä!

"Olen liian vanha itkemään, liian vanha näille kyynelille, mutta silti poskeni ovat märät. Meidän jäämme, Magnus, meidän jäämme. Oletko unohtanut sen, vai etkö ehkä edes huomannut, että ensi kertaa tavatessamme meillä oli käsissämme Blåfonnan sulavaa jäätä? Minä olin seitsemän vuotta vanha, sinä olit kahdeksan, muistatko? Oli syntymäpäiväni, ja sain lahjaksi vettä, jäätynyttä vettä."

Signe seilaa tottuneesti Länsi-Euroopan vesistöillä tässä ajassa, kun rinnakkaistarinassa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa David perheineen on joutunut pakenemaan kotiseudultaan Ranskan Argelèsista kuivuutta ja tulipaloja, kuten monet muutkin. Kaikkien haave on päästä Vesimaihin, paikkoihin, joissa on vielä makean veden varantoja ja sadetta. Mutta matka ei ole helppo eikä pakolaisille vaaraton. Onnistuuko David pitämään tyttärensä hengissä kuihtuvilla leireillä? Missä ylipäänsä on matkan pää ja onko sellaista?

"Lopun lähestyessä, ennen kuin jouduimme jättämään kaiken, kävin usein lainaamassa hänen kulunutta muovivenettään. Lähdin yksin merelle, Annalle sanoin meneväni kalaan, vaikka saalista tuli enää vain harvakseltaan. Kun olin tuonut veneen takaisin laituriin, minulla oli tapana seisoa rannalla jalat vedessä ja ajatella miten meri nousi, hitaasti ja vääjäämättä. Suola oli kuolema. Tämä meri oli kuolema. Kun meri nousi, suola levisi kaikkialle."

Signe muistelee nuoruuttaan, keskusteluaan Magnuksen kanssa.

"- Determinismiä tai ei, me emme omista luontoa, sanoin ja irrottauduin hänen syleilystään. - Niin kuin sekään ei omista meitä. Emme omista vettäkään. Vettä ei voi omistaa kukaan. Ja silti me vain porskutamme eteenpäin. Ja vaikka en uskokaan että se hyödyttää pidemmän päälle, aion jatkaa mielenosoituskulkueissa marssimista ja lentolehtisten jakamista niin kauan kuin jalkani kantavat ja käteni toimivat. Seisoimme tiellä vastakkain. Yhtäkkiä toivoin että olisi pidempi, sillä hän katsoi minua ikään kuin kiukussani olisi hänen mielestään jotain outoa. Ikään kuin olisin kummallinen enkä erityisen viehättävä eläin. - Mutta mehän voimme tehdä mitä haluamme, Signe, hän sanoi rauhallisesti. - ja juuri se tekee meistä ihmisiä. Se erottaa meidät eläimistä. On voitava ajatella molempia yhtä aikaa. On raakaa mutta myös upeaa että nämä rakennelmat tekevät tuhansien elämästä helpompaa, nyt ja kymmeniä vuosia eteenpäin, että me luomme sivilisaatiota. En pystynyt sanomaan mitään, sillä rintaani puristi. - Olet ollut liian kauan poissa täältä, sanoin lopuksi ja yritin hymyillä. - Luulen että meidän on muutettava takaisin ennen kuin sinusta tulee kaupunkilaispoika. - Ehkä puhun kuin kaupunkilaispoika... Tai sitten sinusta on tullut kaupunkilaistyttö, hän sanoi. - Olen ajatellut että kaupunkilaisilla on luontoon romanttisempi suhde, että me paikalliset asukkaat näemme myös hyötyarvon."

Siinä pähkinänkuoressa perusongelma - talous vastaan luonto, ja molemmille on puolustajansa. Missä on ihmisen vastuun raja, kirja kysyy pysäyttävästi. Hieno suomennos luo tunnelman, joka on haikea, hieman utuinen ja silmää hivelevä, sininen siis. Komea kokonaisuus!

Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa neljän kirjan sarjaa. Teokset ovat itsenäisiä, mutta kaikki käsittelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ensimmäinen, Mehiläisten historia, hyönteisten katoaminen, ilmestyi 2016. Tulevat kaksi keskittyvät muutoksiin eläinten ja kasvien kannalta.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, luonnosta huolestuneille, kauniin proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus ei täysin vakuuttunut kirjasta, Kirja hyllyssä -blogi sanoo sitä upeaksi romaaniksi, ja hän ja monet muut ovat kehuneet Mehiläisten historiaa, jota minä en ole lukenut, joten en osaa verrata. Tätä kuitenkin ihailen ja pidän kirjailijaa taitavana.

Maja Lunde: Sininen. (Blå). Tammi 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Markko Taina.

Helmet-haastessa sopii ainakin kohtiin 28, tulevaisuudesta kertova kirja, 34, nimessä on luontoon liittyvä sana (eikö sininen ole sitä mitä vahvimmin?) ja 37, ajankohta on merkittävä tekijä.

Liitän postauksen kirjablogien Naistenviikko 2020 -haasteeseen, jota vetää Tuijata.