Kolme nostoa naisen elämän eri puolista: kirjoja, jotka tuskin nousevat palkinnoille sanataiteensa tai syvällisen kerroksellisuutensa vuoksi, mutta avaavat näkökulmia omissa lajeissaan, sujuvasti luettavina. Eli täyttävät hyvin tarkoituksensa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kirjossa, josta löytyy loppumattomasti luettavaa kaikenlaisille lukijoille, kuten kaltaisilleni monesta uteliaille.
Pirjo Toivasen kirjasarjaa näyttelijä Mirja Mustasaaresta olen seurannut alusta saakka.
Pyhä paha perhe ja
Siskoni Italiassa tutustuttivat Mirjan työ- ja ihmissuhdekuvioihin mukavan viihdyttävästi ja arkisen asiantuntevasti. Muttei liian arkisesti, mausteina on muun muassa matkoja ja romantiikkaa.
Nyt Mirja on viisikymppinen, eikä vanheneminen ole hyväksi uralle. Nainen ei jää surkuttelemaan, vaan toimii. Hän on peräti muuttanut Italiaan työn perässä, vaikkeivat rooli tv-sarjassa tai mainoshommat ole niin hohdokkaita kuin hän toivoisi. Maa kiehtoo häntä, siellä asuvan siskon ja tämän perheen takia, mutta muutenkin. Etenkin kun Mirja tutustuu Carloon. Voiko mies oikeasti olla näin hurmaava?
Ikääntyminen ja työ, läheisyyden kaipuu, Italian kauneus ja kiihkeä elämänrytmi, haasteelliset perhesuhteet exineen, nyksineen, nuorisoineen ja hankaline äiteineen - monta lukijaa houkuttavaa aspektia, jotka saavat viihtymään sutjakan kerronnan ja tomeran taiteilijaluonteen matkassa mukana.
Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta? Stresa 2022. Kuvat Reijo Toivanen, graafinen suunnittelu Armi Wallenius.
Marja Toivion romaani kertoo asianajaja Sannasta, joka hoitaa työssään osituksia ja avioeroja, jotka joutuu kohtaamaan ne myös henkilökohtaisesti, kun aviomies Arttu yllättäen jättää Sannan. Raivoissaan Sanna ei toimi välttämättä rationaalisesti, ymmärrettävästi kyllä.
Sukelletaan hankalan eron pyörteisiin, riidellään lasten tapaamisoikeuksista ja oikeastaan kaikesta. Onneksi Sanna saa avukseen järkevän Sepon, konkarin, joka pitää jäitä hatussa. Hattuun hönkää puolestaan lisää Sannan äiti omine omituisuuksineen (taas epäperinteinen eikä niin mukava äitisuhde)!
Lukija pääsee kurkkaamaan asianajajien maailmaan, ammattikunnan sisäpiirin kitkoihin ja kerroksiin, mikä minua kiinnosti eniten. Fiktiota toki, mutta juristina kirjoittaja tietää, mistä puhuu. Tapauksia ja esimerkkejä saadaan lukea hyvinkin tarkalla tasolla. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, työpaineineen ja suorittamisen houkutuksineen. Lasten oireilulla avioeroon on tärkeä rooli tarinassa, ratkaiseva. Monisanainen kirja, mutta helposti luettava sille, jota laki- ja perhekuvioiden konkreettinen hoitaminen tai avioeron kiemurat kiinnostavat.
Marja Toivio: Lasten takia. Atrain & Nord 2022. Kansi Jutta Luukkonen.
Ulkonäkö on herkkä aihe, johon rohkeasti tarttuu Raisa Omaheimo. Ylipaino ei minua kiinnostanut, mutta tartuin kirjaan kahdesta syystä: tiesin tekijän sanavalmiiksi toimittajaksi, joka olettavasti kirjoittaisi kiinnostavasti. Ja kirjan upean glitter-kannen vuoksi! Ajattelin hieman silmäillä, mutta tulinkin lukaisseeksi ohuen opuksen kokonaan. Vie siis helposti mukanaan.
Kolmas syy oli tiedostamattomampi: olin nuorena pieni ja laiha, mistä sain kuulla. Ja loukkaannuin verisesti, jos kokooni viitattiin, etenkin työyhteyksissä. Koin sen vähättelynä, joka nakersi uskottavuuttani ammattilaisena, joka halusi olla esillä asiallisista asioista. Enää en loukkaannu (enkä ole laiha), vaan voin itsekin heittää huulta pienten isoaivoisten naisten kerhosta ja muusta höhlästä.
Ylipainoisille eli läskeille, kuten Omaheimo ronskisti sanoo, ulkonäkö on kysymys, joka ei välttämättä jätä rauhaan koko elämän aikana tai paremminkin, ympäristö ei anna sen painua taustalle. Se on yksi hänen viesteistään, tulkitsen: onko pakko nöyrtyä olemaan jotain "outoa lajia", jonka ilmiasua jokainen katsoo olevansa pätevä kommentoimaan, jopa antamaan laihdutus- ja syömisohjeita?
Ja se, miten haitallista luokittelu on, kun ajatellaan tyttöjä ja nuoria naisia, joiden paineista ollaan muutenkin huolissaan. Eihän tämä tervettä ole, vai mitä?
"Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan."
"Yhteiskunnalla on kova kiire korjata meitä läskejä, jo lapsesta alkaen. Korjauskeino on aina sama: meille kerrotaan, että kasvikset ovat terveellisiä ja että kannattaa laihduttaa. Aina sama ratkaisu, vaikka se ei toimi. En ymmärrä. Olisiko aika jo kokeilla jotain muuta?"
Ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa, pohtii Omaheimo. Olisiko parempi muuttaa yleistä suhtautumista ja asenneilmapiiriä, jotta ihminen voisi kehittää rauhassa tervettä ruokasuhdetta, ilman stigmaa ja läskifobiaa? Hyviä kysymyksiä. Hän puhuu asiasta monelta kantilta, terveydenhoidosta painoindeksiin (saatanasta) ja alan tutkimuksiin (ja karmeisiin läskifobia-elokuviin; tämä kuvastohan on loppumaton). Muutaman käytännön ohjeen hän myös antaa painonsa kanssa kamppaileville muun muassa suhtautumisesta neuvojiin, lääkäreihin, vaatteiden valintaan. Ja kaikille on suunnattu viesti: katso neutraalimmin.
"Meillä kaikilla on katse joka on opittu, se ei ole meidän omamme. ...olemme kaikki täynnä sisäistettyä läskifobiaa. Omaa katsetta voi kuitenkin muokata ja opettaa neutraalimmaksi."
Tulkitsen: älä nosta ulkonäköä ykköseksi sen enempää itsessä kuin toisissakaan, älä kommentoi kenenkään ulkonäköä. Myönteisiä kommentteja harva panee pahakseen, mutta niissäkin olisin varovainen etenkin nuorten kanssa: kommentin on oltava yksiselitteinen, jottei sitä ymmärretä väärin. Some kuvineen on hyvä paikka harjoitella. Ajattelin joskus jättäväni omat ikääntyvät kuvani julkaisematta, mutta sitten päätin, että kaikenikäiset ja -näköiset kasvot saavat siellä olla ja näkyä. Vaikka malliksi ja tiedoksi nuoremmille. Ja tämä kirjahan herätti paljon ajatuksia; suosittelen, jos aihe yhtään nappaa. Sujuva, kokemus- ja muuta tietoa tarjoava, huumoria unohtamaton, erilainen mutta tarpeellinen puheenvuoro.
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. S&S 2022. Kansi Hilla Semeri.
