Jani Saxell: Aiheiden kirja

Kirjailijalle saattaa tulla tilanne, että kirjoitustarve polttaa, mutta aihe tai sen käsittelytapa on vaikea päättää. Siinä auttaa Aiheiden kirja runsaalla ja innostavalla esittelyllä teemoista ja näkökulmista, joita kirjoittamisessa voi käyttää.

Itselleni lukijana kirja on vähintään yhtä innostava: se kurkistaa pintaraapaisua syvemmälle kirjallisuuteen, antaa esimerkkejä ja näytteitä eri tyylilajien teksteistä ja vetää yllättäviä yhteyksiä teosten välille, myös tv-sarjoissa ja leffoissa piipahtaen. Mielessäni nimesin kirjan Ajatusten kirjaksi, niin paljon ajatuksia ja oivalluksia se nostattaa aikamme ilmiöistä ja niiden käsittelystä kirjoissa.

Esimerkiksi Elina Hirvosen tuotannosta, kuten Kun aika loppuu -kirjasta, hän kertoo pääkohtia ja toteaa:

"Hirvonen muistuttaa, että meidät on kudottu säikeistä, joita emme edes tiedosta. Samalla meistä nykyvanhemmista arkisine valintoineen on osaltaan kiinni, millaisia 2030-luvun nuorista aikuisista tulee. Oltiin lapsuudenkodissa kuinka edistyksellisiä ja tiedostavia tahansa, seuraavan sukupolven paha olo voi kärjistyä vihaksi koko ihmiskuntaa vastaan. Eikä kaikkeen voi silti millään vaikuttaa."

En lakkaa hämmästelemästä Jani Saxellin laajaa tietämystä kirjallisuudesta: hän totisesti on kirjallisuuden Peter von Bagh, kuten on toivonut olevansa. Tiedon määrän lisäksi ällistyttävää on muisti, johon tuntuu tallentuvan kaikki kirjoitettu, aina kirjabloggaajien tekstejä myöten. Joita hän tuo mukaan luontevana osana kirjallisuusmaailmaa. Kiitän ja arvostan!

Kirja mainitsee kymmenittäin teoksia ja analysoi niiden näkökulmia. Suurin osa on tuttuja, mutta osa ei, joten lukulista piteni jälleen, tai ainakin viisastuin hieman. Mittava lähde- ja henkilöluettelo lopussa helpottaa tietyn asian tai teoksen löytämistä.  

Teemoittain jaoteltu kirja pureutuu muun muassa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriiteistä kertomiseen, surutyöhön kirjallisuudessa, maagisrealistiseen ja kauhufantastisiin kasvukertomuksiin, antisankareihin ja aikalais- ja sukupolvikuvausten "toimiviin cocktaileihin". Kunkin teeman lopussa on harjoituksia ja ajattelun aiheita kirjoittajille. Esimerkki: 

"Kähkösen romaani [36 uurnaa] muuttuu loppua kohden lohdulliseksi fantasiaksi ja aikuisten saduksi. Tuonen tytti on perunkirjoituksen uskottuna miehenä ja järjen äänenä. Myös muinaisskandinaavisiin Norniin, elämänkutojiin ja kohtalonleikkaajiin viitataan. Sopisiko sinun käsikirjoitukseesi mytologian kanssa leikittely?"

Lisäksi kirja antaa käytännön vinkkejä, kuten sen, että oma käsikirjoitus kannattaa lukea ääneen, jotta esimerkiksi dialogin aitous ja tekstin rytmi hahmottuvat. Tai että henkilöiden ja paikkojen kuvailu voi olla tarpeen ainakin aikakausien kuvauksissa, kunhan siihen ei eksy: "Hyvin valitut pikku detaljit voivat ajaa saman asian kuin historiallisille epookkiromaaneille omininen vyörytys."

Riemastuttava oli huomio, jota itsekin olen miettinyt monet kerrat: "Kirjailijoilla on joskus aivan erityinen kyky kurkistaa kristallipalloon." Ehkä herkillä, tarkasti aistivilla taiteilijoilla tosiaan on taito havaita, mitä on ilmassa: esimerkkinä mainitaan Satu Lepistön ja Maria Mustrannan valtasuhteita käsittelevät esikoisromaanit syksyltä 2017: "Paria kuukautta myöhemmin koko maailma ryhtyi puhumaan seksuaalisesta vallankäytöstä."

Omaelämäkerrallisista kirjoista kertoessaan kirjailija esittelee muun muassa Paul Austerin. 

"Austerin omaelämäkerrallisille teoksille on ominaista päähenkilön tarkastelu ulkoapäin ja etäisyyden päästä. Kuin filosofisena tutkimuskohteena. Myös kotimaisessa nykykirjallisuudessa tapaa yhä enemmän vastaavaa fiktion ja asiaproosan rajojen häivyttämistä. Romaani voi pitää sisällään esseistisiä tai tietokirjamaisia jaksoja. Vastaavasti esseekokoelmissa on melkein aina tunteva ja kokeva 'esseeminä', jonka muistoihin ja kokemuksiin nojataan.
Kronologian rikkominen ja yllättävät rakenneratkaisut voivat tehdä omaelämäkerralliselle kerronnalle hyvää. Esimerkiksi vapaasti assosioiva tajunnanvirta lapsuuden ja nykyhetken tammikuisen harmaan välillä. Tai listojen tekeminen..."

Seitsemän käsitellyn teeman lisäksi on tietysti olemassa määrättömästi muita, joista toivottavasti saamme lukea tulevissa oppaissa. En ole vielä lukenut Saxellin edellistä, Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020), sillä arvelin sen olevan vain kirjoittajille, mutta jos tyyli on tämä, on sekin aarreaitta myös lukevalle ihmiselle. Kirjailijana, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana Saxellilla riittää varmasti aineistoa vaikka kuinka pitkään opassarjaan: ymmärsin, että ainakin osa teksteistä pohjautuu hänen pitämiinsä luentoihin. 

Vankka tietopohja tekee tekstistä vakuuttavan, ja nokkelan jutusteleva, lukijaa kunnioittava ja asiaansa rakastava, innostunut kirjoitustapa tekee lukemisesta nautinnollista. Mikäpä on seikkaillessa kirjojen maailmassa asiantuntevan ja viihdyttävän oppaan kanssa! Huomaatte innostukseni, se tarttuu lukiessa. Kirjallisuuden lumo saa vahvistusta niin tunteen kuin tiedon kautta. 

Kenelle: Kirjoittajien lisäksi lukeville, lukujumista kärsiville, lukuvinkkejä ja kirjanymmärrystä etsiville, innostusta kaipaaville.

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Art House 2025. Kansi Satu Kontinen.

Tunnustuksia

Kiitos Inalle tunnustuksesta/haasteesta! Listasin tilanteen velvoittamat 7 tunnustusta: tämä täti

1. …aloitti kirjablogin hetken mielijohteesta ja kuvitteli kirjoittavansa laajasti kulttuurin eri alueilta. Mutta huomasi pian yliarvioineensa kykynsä, aikansa ja harrastuneisuutensa ja keskittyy nyt lähes kokonaan kirjoihin. Bloggaaminen tuo kummasti lisää lukemiseen, monin ennalta-arvaamattomin tavoin!

2. …jättää reippaasti kesken, jos kirja tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ei kannata tuhlata rajallista aikaa asiaan, joka ei anna mitään. Ja kiinnostavia kirjoja on maailma täynnä. Toisaalta, aika harva kirja on täysin epäkiinnostava...joten ei niitä usein jää kesken.

3. …ei usko, että hidas lukeminen olisi nopeaa antoisampaa tai jotenkin syvällisempää.

4. …lukee hihitellen Aku Ankkoja aina, kun vain on tilaisuus. Muttei kehtaa tilata sitä itselleen.

5. …säilyttää kirjoja erittäin viitteellisessä aiheen mukaisessa järjestyksessä (esim. vierekkäin ovat Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa ja Juha Berglundin viiniopas.) Kirjahyllyssä saa mieluiten olla lasiovet. Ajattoman designin lisäksi siksi, ettei tarvitse pyyhkiä kirjoista pölyjä. Ei silti, että kirjat siellä kauan siellä makaisivat, ne pitää kierrättää, jos ei usko lukevansa niitä uudestaan.

6. …omistaa kahden kunnan kirjastokortin ja on kateellinen niille, joilla on useampia. Kotimaassa matkaillessa pitää aina tarkistaa paikallinen kirjasto.

7. …pitää lukulihakset kunnossa miten milloinkin, keinoina mm. jooga, jumppa, sulkapallo, hiihto ja pyöräily. Mutta niin mummoksi ei aio koskaan, että hankkisi tavarakorilla varustetun pyörän!

Heitän haasteen eteenpäin kenelle vain, kuka blogia pitää tai etenkin sellaista aloittelee – lähes kaikki tuntemani konkaribloggarit ovat jo tainneet ehtiä tunnustella.

Erota teos ja tekijä?

Tässä seison ja tehoan, kuvaili Karita Mattila olemistaan lavalla Maarit Tastulan haastattelussa.

Taiteilija välittää taidetta itsensä kautta, koko olemuksellaan. Koskeeko tämä vain esiintyviä taiteilijoita? On helppo nimetä karismaattisia muusikoita tai näyttelijöitä. Tajusin sanan karisma järisyttävästi sinä hetkenä, kun Leea Klemola astui Q-teatterin lavalle Hamletina. Pienikokoinen Kleemola valtasi koko tilan ja kaiken huomion, loisti, kun muut jäivät tummina hahmoina laitamille. Sanoi hän sen jälkeen mitä tahansa, se kuulosti olennaiselta. Vaikuttavalta, todelta, koskettavalta. Onko se ammattitaitoa vai julkiasetettua persoonaa – vai molempia? Tai ovatko ne samaa, sitä karismaa?

Entä kirjailijat ja kuvataitelijat: miksi on aina pakko lukea Virpi Hämeen-Anttilan uusin, vaikkei suuria odottaisikaan? Saako kirjailijan persoonan ja taustan antaa vaikuttaa siihen, miten kirjan valitsee ja miten sen arvioi? En näe, miten se voisi olla vaikuttamatta, eihän töitä ja kädenjälkeä voi erottaa muusta ihmisestä täysin. Tavallista päiväduuniakin paiskii koko ihminen, eikä vain osa hänestä. Instrumentti on osa lopputulosta.

Eri asia on sitten se, jos ei tekijästä tiedä yhtään mitään. Silloin voi arvioida puhtaasti hänen töitään, ilman ennakkoasenteita. Mutta kuinka moni haluaa tehdä niin, tehdä töitä ihmisen kanssa, josta ei tiedä yhtään mitään sen tekeillä olevan työn lisäksi, tai tutustua täysin outojen kirjailijoiden kirjoihin tai nimettömien maalareiden tauluihin? Vähintään haluamme lukea näyttelyluettelon tai kuulla kaverin kommentin. Ja aina parempi, jos tietää vähän teoksen taustasta ja tekijästä. Ymmärrys kasvaa, piti töistä tai ei. On enemmän tarttumapintaa.

Maailma on menossa siihen suuntaan, että jos jo taviksellakin pitää olla oma brändi, ainakin verkossa, niin sellaista edellytetään ilman muuta taiteilijalta, joka aikoo ehkä elää tuotannollaan. Esiintyvät taiteilijat rakentavat julkisuuskuvaansa määrätietoisesti, ja esiintyjä-minä voi olla täysin toinen kuin privaatti-minä, ainakin ulkoisesti. Persoona ja julkisuuskuva ovat kuitenkin olemassa, rakensi niitä tai ei.

Kyllä kirjailijoillakin on karismaa: kirjojen lumo tarttuu lukijan mielessä tekijäänkin. Vai haluammeko väen vängällä kokea jonkinlaista mystisyyttä ja rakennamme tekijän ympärille taiteellista myyttiä, vaikka se kävisi kalsareissa kaljaostoksilla? Ainakin kiinnostus kasvaa. En tiedä, mitä mieltä kirjailijat itse tästä ovat. Osalle varmaan itsensä esilletuonti on ok ja luonteva osa työtä, osalle tuskallista ja turhaa sälää, joka vie energiaa varsinaiselta työltä. Kirjailijat taitavat olla aika rehellistä porukkaa siinä mielessä, että julkinen kuva ei kovin paljon eroa siitä arki-ihmisestä. Eikä kai se erottelu onnistuisikaan, kun taiteilijat käyvät samoissa alepoissa kuin muutkin.

Mikä ei yhtään sitä karismaa vähennä, jos siitä kirjojen kautta saadaan nauttia. Mistä tuli mieleen, että olipa jälleen erinomainen teksti Elina Hirvoselta, viime viikonlopun Hesarin kirjailijakommenttina. Siitä välittyi persoonaa ja minusta myös karismaa. Mitä se sitten onkaan.

Nenäpäivä sähköisesti

Sain lueskeltua loppuun Kirja tienhaarassa -kirjan, jonka aiheista on paljon puhuttu, tässäkin blogissa. Edelleen on kiehtovaa ajatella kirjan tulevaisuutta. Sähköinenhän se on, se on selvä, jos pelkkää välinettä mietitään, mutta suuremmat muutokset kuin sähkökirjan tekeminen ja lukeminen paperisen sijasta ovat ihan muualla. Korvien välissä! Niin kansallisella (valtio, sivistystoimi), taiteellisella (kirjailijat) kuin kaupallisellakin (kustantajat, kirjakaupat) tasolla.

Kaikkien rooli kun tulee muuttumaan. Nyt on kyse siitä, kuka ottaa alan muutoksesta napakan otteen eikä vain roiku mukana. Käytännön tasolla Ekholm ja Repo tarjoilevat muutamaa ideaa sähköiseen jakeluun. Muun muassa kuukausimaksua, jota vastaan lukija saisi tietyn määrän luettavaa omalle koneelleen. Miksei, maksammehan nyt kuntokeskukselle ja puhelinoperaattorillekin säännöllisesti.

Tai että kirjoja versioitaisiin. Tämä onkin jännittävämpi ajatus: kirjassa ehdotettiin tiivistelmiä johtajille ja muille kiireisille, mutta miksei huomioitaisi muitakin kohderyhmiä? Erikseen nais- ja miesnäkökulmat? Tai ikäryhmittäin: nuorille kännykkäromaani, ikääntyville rauhallisempitahtinen? Kirjailijalla riittäisi töitä…
Verkostoituminen ja tuotteen laajentaminen vasta saivatkin ajatukset laukkaamaan villisti. Näin jo mielessäni Mikko Rimmisen Nenäpäivän e-readerini/iPadini/läppärini näytöllä. Päähenkilö Irmahan muka-tekee taloustutkimusta, joten tutkimusfirmat ovat luonnollisia yhteistyökumppaneita. Kirjan sivuilla sopivissa kohtaa on siis Taloustutkimuksen, TNS Gallupin ja IROResearchin banneri ja linkit heidän sivuilleen. Rimminen käyttää haastatteluissa lippahattua, jossa on pääsponsorin logo.

Irma ajaa rämällä autolla. Oiva paikka lisätä tietoa muutamasta tyyliin sopivasta automerkistä, linkittää autokauppoihin sekä tarjota huoltoa, tarvikkeita ja katsastusta. Rimmisellä on fleeze sopivin somistein. Tapahtumapaikkojen, Hakaniemen ja Keravan, yrittäjät ovat myös otollisia esillä olijoita. Juttutupa saisi hyvin näkyvyyttä. Ja Pepsi, kun sen kellon alla hyöritään.
Malttaisinpa vain lukea Nenäpäivän loppuun, ennen kuin käyn käsiksi muihin herkkuihin. Ehkä kirjoitan siihen wikissä ihan oman lopun. Nenäpäivä-chat odottaa kommenttiani, Rimminen päivittää ahkerasti Irman FB-statusta, kustantaja bloggaa, linkittää kirjailijahaastatteluihin ja kutsuu tapahtumiin.

Näppäimen painalluksella voi tilata – asusteiden lisäksi - kirjan leffaversion tai sen soundtrackin. Helsingin kaupunginteatteri valmistelee syksyksi Nenäpäivä-näytelmäversiota, Keravan kesäteatteri ehtinee omalla versiollaan ensin.
No, en tiedä, tarkoittivatko Ekholm ja Repo ihan tällaista verkostoitumista ja tuotteen laajentamista. Ja mietin vain kaunokirjoja, kun tieto- ja oppikirjat ovat oikeasti suurempi kakku.

Enkä tiedä edes haluaisinko tällaisen kirjan, mutta vaikuttaa siltä, että tämäntyyppisen tulen saamaan. Kun miettii vaikka elokuvia tai urheilua. Tuotteistettua viimeisen päälle, vain sponsorirahoitus mahdollistaa tekemisen. Jos kirjan hintaa ei muuten saada pidettyä sekä tekijöille että ostajille järkevänä.

Mutta entä, jos ei sponsoreita tarvittaisikaan: Tiedot olemassa olevista kirjoista tilausmahdollisuudella löytyisivät kansallisesta hakemistosta, Suomen Amazonin, Googlen ja Wikipedian välimuodosta, jota päivittävät kaikki käyttäjät, myyjien ja kustantajien lisäksi. Print on demandin ansiosta listasta saa tilata mitä harvinaisimpia kirjoja painettunakin. Myös vanhoja. Kirjoja liikkuu runsaasti, hinnat ovat kohtuulliset, kun markkinoinnissa säästetään: se hoituu nettiesittelyjen ja blogien kautta.

Tai sitten tulevaisuus on jotain ihan muuta. Mutta teokseen palatakseni: Kirja tienhaarassa on selväjärkinen ja ennakkoluuloton. Kunniakkaasti se puolustaa kirjan ja lukemisen asemaa kansallisen sivistyksen ja kulttuuriin kivijalkana. Se esittää kylmät faktat ja visioi tulevaisuutta, jossa kirja-ala on onnistunut muutoksessa: uudet ja vanhat tuotteet ja toimijat täydentävät toisiaan – ja sitten sitä toisenlaista. Nyt kaikki on vielä avointa, asiat muuttuvat nopeasti, viisaita päätöksiä, kovaa työtä ja uudenlaista osaamista tarvitaan. Mitään tehtävää ei kuitenkaan ole, jos ei ole sisältöä, tarinaa ja tekstiä, jonka ympärille tämä kaikki rakennetaan. Näin sanovat Ekholm ja Repo:

”Tärkeintä ei lopulta ole kirjan keskihinta, arvonlisäverokanta tai tuotettujen nimekkeiden ja myytyjen kappaleiden määrä, vaan lukemisen säilyminen merkityksellisenä ja palkitsevana viestintänä ja intohimona, johon liittyy lukijan kiinnostus ja arvostus ja monialaisen ammattikunnan tinkimätön panos.”

Amen.

Kai Ekholm, Yrjö Repo: Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus 2010.

Kirja aluista

Kirja kirjojen aloituksista: kunnianhimoinen hanke, kun työmaana ovat kaikki maailman kirjat.

Aloittamisen taito esittelee peräti neljäsataa kirjan aloitusta jaoteltuina 27 kategoriaan, kuten Ihminen, Paikka, Puhuttelu, Asenne, Ahdinko jne. Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin klassikkoja, uutuuksia ja kaikkea siltä väliltä. Osa aloituksista sopisi useaankin kategoriaan, mutta lukijalle tuottaa hupia tutkia tekstejä ja - jos malttaa hetken olla lunttaamatta - riemuita tunnistaessaan kirjan tai kirjailijan. Hei, minä tiedän tämän!

Yhteen aloitukseen ei jumiuduta: alkukappaleiden jälkeen seuraa lyhyt, kirjoittajien henkilökohtaisin havainnoin hauskasti laadittu analyysi, yhteensä sivun verran per kirja. Mielenkiinto pysyy näin yllä eikä kirjasta tule liian opettavainen tai vaikea, vaikka siinä kuin huomaamatta saakin paljon tietoa. Tarkoitus varmasti onkin saada normilukija kiinnostumaan ja lukemaan vielä itselle tuntemattomia kirjoja, ajaa kirjallisuuden asiaa. Toimii.

Tämän jälkeen varmasti myös aina tutkii kirjan alkua eri silmin ja ehkä etsii sille sopivan kategorian - jokainen voi tietysti laatia omat kategoriansa.

Kirjoittajien mukaan jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea ainakin viisi kirjan aloitusta: Raamatun, Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja vähintään kahden Linnan romaanin. Mieluiten ulkoa. Siinäpä vierähti tovi muistellessa ja omaa kirjasivistystasoaan tuskaillessa.

Maininta tyhjän paperin kammosta on osuva myös tällaiselle harrastajakynäilijä-bloggaajalle. Kirjoittajien mukaan tyhjä paperi (tässä tapauksessa näyttö) voi synnyttää inspiraation: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa! Mutta se saattaa herättää myös paniikkia: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa!

Kirjan lopussa on tarpeellinen lähdeluettelo (kirjoittaja, kirjan nimi, kustantaja, ilmestymisvuosi ja kategoria sekä ulkomaisista alkuperäinen nimi ja kääntäjä) sekä sivunumerohakemisto kirjoittain ja kirjailijoittain. Mukana olisi vielä voinut olla kääntäjähakemisto - käännös on kuitenkin ratkaisevan tärkeä tekstin välittymiselle. Lukija voisi samalla havainnoida vaikka kunkin kääntäjän erityisalueita.

Samat kirjoittajat laativat aiemmin Lukukirjan, joka taitavasti viekoitellen johdattelee hyvän lukemisen pariin, samalla tavoitteella kuin tässäkin, uskon. Molemmat ovat kirjoja, jonka pariin voi palata, lukaista sieltä täältä ja löytää taas uusia ideoita omaan lukemiseensa.

Mitähän seuraavaksi keksivät? Kirja lopetuksista ei oikein tunnu hyvältä idealta...

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010.


TESTAA ITSE:
Mistä kirjoista tai keiden kirjoittamia nämä aloituslauseet ovat? Ihan tuttuja, eikö?
“Ennen häntä tapasin hänen runonsa.”
“Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan kaksi kansalaista ilmestyi Patriarkan lampien luokse.”
“Hän makasi nahkahihnoissa kapealla laverilla, jonka reunat olivat karkaistua terästä.”
“Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.”

Joko tiedät vastaukset? Ensin on Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka, sitten Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella ja lopuksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Kun jo näin pieneen otokseen alkulauseita oli vaikea poimia kaikesta tarjonnasta, uskon että kirjan kirjoittajat - joilla toki alkutekstit ovat lausetta pidempiä - ovat joutuneet tekemään rankkaa valintaa. Ovatkohan kinastelleet, mitä mukaan otetaan?

Huonot myy, hyvät ei

Kirjat kirjoittamisesta ja lukemisesta ovat yleensä tappavan tylsiä. Ehkä aihe on liian läheinen, jotta kirjoittaja saisi siihen riittävää tarkastelukulmaa. Ansiokkaasti sinänsä Kari Levola kertoo kirjailijan työmaista ja Hannu Raittila taiteilijan karusta arjesta. Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi opastavat hyvien kirjojen pariin. Se oppi kyllä saa lukijankin innostumaan.

Mutta Kreetta Onkeli osuu napakymppiin kirjailijan työn kuvauksellaan kirjassaan Kutsumus. Hän marssittaa framille niin kutsumustaan lumoutuneena seuraavan muka-taiteilijan, Gunnevi Björkenheimin, kuin Sanelma Salmisen, ahkeran arjen puurtajan, joka ei opi olemaan esillä, mutta harmikseen joutuu pokkaamaan kaikenlaisia valtionpalkintoja. Edellisen kirjat myyvät, jälkimmäisen eivät. Luovuuden tuskaansa viinillä lietsova runoilijadiiva ylenkatsoo ”kirjailijoita, jotka puhuvat aiheista, jotka eivät ole yleviä” ja kustannustoimittaja haaveilee Suomesta, jossa ei ole kulttuuria. Että saisi aikaa olla lasten kanssa kirjailijoiden paimentamisen sijasta (tuskin käyttäisi sitä aikaa lapsiin kuitenkaan).

Kaikki hahmot ovat mainioita tyyppiensä edustajia ja maailma ajan tasalla: kirjailijaa käsketään ottamaan henkilökohtaista vastuuta markkinoinnistaan ja julkkispoikaystävästä haaveillaan. Koska tottahan luovuus tarttuu. Jos poikaystävä olisi vaikka Vesa-Matti Loiri. Ja jos äiti on taiteilija, lapsen on pakko valita ammattikorkeakoulu ja käytännön ammatti. Olisi liian noloa seurata äidin jalanjälkiä.

Ei ollut tylsä, ei, hauska oli. Onkelin nasevan niukka kirjoitustapa sopii herkullisesti pieneen ilkeilyyn ja terävyyteen. Eiköhän muutamaan koiraan kalikka kalahda, mutta tuskin kukaan kehtaa älähtää, sen verran övereiksi hahmot viedään. Tai mistä minä tiedän, vaikka jokaisella on täsmällinen vastine tosielämässä. Onko Onkeli itse Sanelma Salminen? Ja diiva-Gunnevihan on sitten… hmm…

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010.
Kari Levola: Kirjailijan työmaat. Tammi 2007.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää. WSOY 2006
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Otava 2008.