Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadiuksen Varkaus kohahdutti Ruotsissa vuonna 2021 rajulla kuvauksellaan ruotsinsaamelaisten elämästä. Kirjailija on kirjoittanut aiemmin nuortenkirjoja, Varkaus on hänen ensimmäisensä aikuisten rikostarina perinteisen poronhoidon ja nyky-yhteiskunnan törmäyksistä. 

Ja törmäyksiä riittää, niin henkisiä kuin fyysisiä! Tarinan päähenkilö on Elsa, joka näkee jo lapsena järkyttäviä väkivallan tekoja eikä voi ymmärtää, miksei poliisi kiinnostu tapauksista, jotka kaiken järjen mukaan ovat selkeitä rikoksia. Poroja tapetaan salaa, tekijätkin usein tiedetään, mutta virkavalta on voimaton: suunnaton valvonta-alue ja resurssipula ovat hyviä selityksiä, mutta eivät koko kuva. Asenteet istuvat lujassa.  

Kun alkuperäiskansan olemassaoloa ja elinkeinoa kyseenalaistetaan ja häiritään, se luo toivottomuuden tunnetta etenkin nuoriin. 

"Entä jos oman käden kautta lähtevät ihmiset tekevätkin oikein sanoessaan, etteivät enää kestäneet elämää, ja jättäessään tuskan taakseen? Se oli kuin julkinen kannanotto: Katsokaa, mihin meidät ajatte! Emme jaksa enää. Tapamme mieluummin itsemme kuin siedämme porojemme rääkkäystä ja tappamista ja kuuntelemme vihapuhettanne. Tapamme mieluummin itsemme kuin siedämme maillemme perustettavia kaivoksia, jotka takaavat teille töitä korkeintaan kymmeneksi vuodeksi."

Tätä taustaa vasten tuntuvat typeriltä kaivossuunnitelmien lisäksi haaveilut Jäämeren junaradasta, joka halkoisi poronhoitoalueet - yhtä lailla kuin Amerikan uudisasukkaiden into aikanaan ajaa intiaanit pois kotikonnuiltaan tehokkuuden ja ylivoiman nimissä. Siis käytännössä rahan. Nopeat voitot vastaan ikiaikainen elämänmuoto, luonto ja elinkeino: kun niistä menetetään, ne eivät enää palaudu. 

Laestadius avaa silmiä, ja siksi kirja on tärkeä, ei niinkään kirjallisten ansioittensa takia, sanoisin. Kirjailija onnistuu tuomaan esiin monia epäkohtia saamelaisten kohtelussa ja kuuntelussa; heidän, jotka maat ja pohjoisen luonnon parhaiten tuntevat.

"Vesisateita keskellä talvea! Elsaa pelotti. Kuinka monesti he olivatkaan yrittäneet varoittaa ja herätellä poronhoitoalueen ulkopuolella asuvia - ettekö näe, mitä tapahtuu? Me olemme tienneet sen jo pitkään! Vuosikausia olemme varoitelleet ilmaston muuttumisesta. Siinäkään asiassa he eivät kuitenkaan olleet saaneet ääntään kuuluviin, vaan varoitukset olivat hukkuneet tuuleen. Niinpä jotkut alkoivat hoitaa poroerotuksia sisätiloissa ajatellen, että onpahan ainakin lämmintä. Kun katseet kääntyvät lapsenlapsiin, mieleen hiipii kuitenkin epävarmuus. Ennen pitkää eivät katetut rakennuksetkaan riittäisi."

Ei kirja pelkkää saarnaa ole, vaan kasvattaa jännitystä ja tilanteita dekkarin tapaan, keskiössä aikuistuva Elsa perheineen. Hitusen magiaakin on mukana. Kuolleilta ruhoilta ja ruumiilta ei voi törmäyksissä välttyä, joten jopa poliisien on kiinnostuttava. Pitkä tarina on helppolukuinen, ja toivoa luodaan tulevien sukupolvien kautta. Suurin anti lukijalle on kuitenkin pohdinta alkuperäiskansan asemasta tänään. Työnsä huolella ja taidolla tehnyt suomentaja sanoo jälkisanoissaan ensin järkyttyneensä, sitten tulleensa surulliseksi ja tajunneensa, että tiedämme saamelaisten kulttuurista kovin vähän - eipä sitä kouluissa opetettu minunkaan aikanani. Tuoretta tietoa antavat muun muassa Niillas Holmbergin romaani Halla Helle ja Rannan-Kannisen tietokirja Vastatuuleen. 

Sattumoisin kirjaa on tehnyt joukko naisia: kirjailijan ja kääntäjän lisäksi myös kustantajan edustajat ja monet esilukijat ovat olleet naisia, samoin kansien tekijät sekä Ruotsissa että Suomessa. Siksi liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden Naistenviikkoa 2022.  

Kenelle: Alkuperäiskansoista kiinnostuneille, saamelaisten elämästä tietoa etsiville, pohjoisen ystäville, perinteiden tutkijoille.

Muualla: Vetävästi kirjoitettu tarina kaappaa mukaansa ja lyhyehköjä lukuja ahmii toinen toisensa perään, sanoo Kirjaluotsi.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus (Stöld). S&S 2022. Suomennos Laura Kulmala. Kansi Iida Pohjalainen.

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia

Naistenviikkoon kuuluu itseoikeutetusti Minna Canth. Kanttia pitää olla joka naisella, on viestinä. Työn tekeminen ja yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen olivat Canthille tärkeitä asioita ja tekstien aiheita, samoin kuin köyhien olojen, kansan sivistystason ja tasa-arvon parantaminen sekä  parisuhde, perhe ja rakkaus. 

Tuija Takala on selkomukauttanut kolme Canthin novellia selkokielelle, jota kelpaa tavallisenkin lukijan lukea. Kirja antaa mainion läpileikkauksen Canthin teemoista. Novellissa Ystävät Siiri ja Sanni hapuilevat ystävyyden aalloissa. Kuten Takala kirjan Lisätietoja-kohdassa sanoo, ystävyys on yksi rakkauden muoto, ja novelli kuvaa aaltoilua ja ystävyyden vaatimuksia taidolla ja tunteella. 

Salakari-novelli on pidempi, pienoisromaaniksikin alkujaan mainittu: päähenkilö Almalla on turvallinen mies John, neljä lasta ja hyvinvoiva ympäristö, mutta venettä keikuttaa vierailuilla ahkerasti käyvä maisteri Nymark. Tunteella elävä, viihdettä ja vaihtelua kaipaava Alma joutuu pohtimaan, mikä on tärkeää ja miten säilyttää tasapaino. Hän kokee tuskallisen kipeästi joidenkin tekojensa aiheuttavan pahaa - mutta onko se todella niin, sitä voi lukija miettiä. Kiperiä kysymyksiä nuorelle naiselle, joka haluaa vain pukeutua kauniisti ja huvitella. Olisiko niin päin, että mies on tarinassa se, joka ei ymmärrä naista?

Novellin Missä onni minäkertoja kertoo tuttavastaan Hilmasta. Hilma on palvelija, joka haaveilee rikkaasta miehestä. Ajatella, saisi nukkua aamuisin kahdeksaan saakka ja omistaisi oman hevosen! Entä, jos toive käy toteen? Hykerryttävä, ajatteluttava tarina tämäkin. Ajankohtaisuudessaan kuuma: moni nuori haaveilee nopeasta menestyksestä, kuuluisuudesta ja miljoonista somenäytöistä. Hilma olisi ollut ahkera somettaja aikanaan!  

Selkokieli on nousussa: maahanmuuton ja lukutaitohaasteiden myötä sitä tarvitaan yhä enemmän. Kieli tai alkuperäisen tarinan viesti ja tunnelma eivät Takalan kaltaisen taitavan tekijän käsissä kärsi, vaan jopa korostuvat. Itsekin luen mielelläni Tuijan töitä, niin runoja, romaaneja kuin näitä mukautuksia.

Olen myös lahjoittanut niitä vanhalle äidilleni ja nuorille kännykkäsukupolven edustajille; hyvin uppoaa. Selkokieli ei ole mikään "vammaiskieli" tai ulkomaalaisten heiniä, vaikka sen tarkoitus on helpottaa lukemista niille, joille suomalainen normiteksti on vaikeaa. Se on myös aivan oma lajinsa, joka antaa oivalluksia niin suomen kielestä kuin tekstien perimmäisistä ideoista myös enemmän lukeneille.

Toivoisin, että Juha Hurmeen kaltainen virtuoosi, joka on suomen kielen mestari ja rakastaja sekä muutamia entisaikojen kirjoja modernisoinut, kuten Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Sally Salmisen Katrina, nostaisi esiin selkokieltä ja sen neroutta. Tiivistäminen on aina vaikeampaa kuin lavea kerronta, tietävät kaikki leipäammatikseen tekstejä tekevät. Pitkä teksti ei ole ongelma, napakka se vasta vaatii työtä. Katso lisää selkokielestä sivulta Tuijata. Hän myös vetää kirjabloggareiden Naistenviikko 2022 -haastetta, johon postauksen liitän. 

Kenelle: Suomen kieltä opetteleville, suomalaisuuteen tutustuville, enemmän suomalaisista teksteistä irti haluaville, ymmärtämään pyrkiville, oikotietä etsiville, kielitaitureille ja -taitamattomille.  

Muualla: Äidinkielenopettajien sivulla kerrotaan kirjasta ja myydään sitä tarjoushintaan. Suosittelen.

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia. Laatusana Oy 2022. Kansi Marjo Nygård.

 

Ritva Hellsten: Anna minulle nimi

"Auta minua kuolemaan itselleni, hän pyysi mielessään. Auta etten kiintyisi mihinkään maailmassa." 

Surullinen rukous taideopiskelija Mallalta, joka taistelee henkistä tietään uskonnollisessa yhteisössä. Siellä opetetaan, että naisen on unohdettava itsensä ja omat halunsa ja kuljettava yhteistä polkua, miehensä suojeluksessa tietysti - tämän toiveita mukaillen ja kunnioittaen. 

En juuri tunne uskonyhteisöjä, mutta ilmeisesti tämäkin Hellstenin tarina perustuu todellisuuteen, vaikka kuulostaa dystopialta. Malla noudattaa sääntöjä, avioituu ja perustaa perheen, kuten kuuluu. Taideurahaaveet saavat jäädä taka-alalle. Mutta ääni sisimmässä ei jätä rauhaan. Onko tämä se elämä, jota haluan elää?

"Olisiko jossain tilaa olla sen kokoinen kuin on? Tilaa seistä suorana, omana itsenään? Onko jossain lupa minunkin olla mikä olen, tarvitsematta aina tunnustaa jotain syntiä, tehdä parannusta jostain, vääntäytyä joksikin muuksi, pakottautua eri muotoiseksi, eri kokoiseksi: aina hylätä se mikä luonnostaan olen?"

Vuosien kuluttua Malla kerää rohkeutensa ja muuttaa arkipäiviksi omaan asuntoon Helsinkiin, mies ja jo teini-ikäinen lapsi jäävät maaseutukotiin, jonne äiti palaa viikonloppuisin. Mallan vaatimaton haave särkee sydäntä - ja hänen tuntemuksiinsa on helppo samastua, varsinkin jos on joutunut itse myötäilemään vanhempiensa tai puolisonsa toiveita ja vaikkei olisikaan. Juuri tältä se varmasti tuntuu!

"Miltä tuntuisi olla hiljaisuuden ympäröimä, käydä yksin nukkumaan ja herätä aamulla yksin? Palleaa puristaa jokin mitä hän ei osaa nimetä, siinä on sekaisin syyllisyyttä ja pelkoa ja iloa."

Hellsten on taitava naisen mielenliikkeiden kuvaaja. Hän käyttää kieltä tehokkaasti sortumatta selityksiin ja kietoutumatta koukeroihin. Varma ote vakuuttaa lukijan. Hellsten oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2020 kirjallaan Raija, joka kertoi hänen traagisesti menehtyneestä kirjailijasisarestaan Raija Siekkisestä, omaa sukua Hellsten. Myös sisarusten äidin elämään perustuva kirja Lea on lukemisen arvoinen.  

Vinkki kustantamoille, ihan kaikille: Kirjan kansikuva olisi hyvä olla helposti löydettävissä, mieluiten heti etusivulla tai sivulla, jossa kirja esitellään. Muodossa, jossa sen voi tallentaa ja kopioida. Ei kohdassa Media tai Kuvapankki, sillä niistä voi olla hankala etsiä, eikä tätäkään kuvaa sieltä löytynyt. Kirjaesittelysivulta tallentui vain html-tiedosto, jota blogialusta ei tunnista kuvaksi. Ei ole keneltäkään pois, jos jo aloituskuva olisi jaettavaksi mahdollinen, ehkä jopa edistäisi jakoja! 

Kenelle: Konstailemattomasta pitäville, tosielämän kohtaloista kiinnostuneille, uskonnon säännöillä eläville tai niitä kritisoiville, tytön kasvutarinoita etsiville.  

Ritva Hellsten: Anna minulle nimi. Aviador 2022. Kansi Satu Enstedt.

Anna Idström: Taivaankalat. Naistenviikko 2022.

Kirjassa on paljon tuttua. Kirjailijanimiä samojen teemojen käsittelijöistä vilahtelee mielessäni: Ossi Nyman meets Anni Kytömäki meets Tiina Lifländer meets Meri Valkama meets Satu Rämö... 

Kielentutkimuksen tohtori Idströmin esikoisromaani käsittelee niin työlllistämistoimien mielekkyyttä kuin luonnon ylivoimaisuuden tunnustamista ja vanhustenhoitotyön puutteita. Hienoisen viistolla otteella hän kutoo tarinaan oman tutkimusalansa, kielet, ja sitä kautta koko humanismin tarpeen maailmassa sekä väläyttää vallan rumia puolia. Paljon ajankohtaista on pöydällä, mutta tarina on erittäin selkeä ja juohevasti etenevä. 

Kielentutkimuksen kiehtovuus on vahvasti läsnä. Minä-kertoja Laura uppoutuu täysin alaansa, kohti akateemista huippukohtaa, väitöstä. Hän opiskelee raivoisan tunnollisesti, haluaa tehdä vaikutuksen professoreihin, tulla kielten monimuotoisuuden evankelistaksi ja kansainväliseksi tutkijatähdeksi. 

"Suomalaiset eivät voi puhua ukkosesta eli ukonilmasta mainitsematta ukkoa, vaikka esimerkiksi englannin thunderstorm ei sisällä viittausta vanhaan mieheen tai muinaiseen jumalaan. Unkariksi ukkonen on égi háború, 'taivaan sota'. Turkiksi gök gürlemesi, 'taivaan karjunta', tiibetiksi bryg sgra, 'lohikäärmeen ääni'. Oshiwanbon nimitys salamalle on omundilo weenwengu, 'hulluuden tuli'. Japaniksi sama on ina-bikari eli 'riisin valo'. Japanin vuodenkierrossa ukonilmat osuvat nimittäin usein riisin kasvukaudelle."

Ihan niin ei käy kuin Laura haaveilee. Toisaalla omaa tarinaansa kertoo Mikael, joka opiskeli hetken yliopistossa mutta jolle ura avautui muualta.

"Yksi hyöty noista lyhyistä opinnoista kuitenkin oli: onnistuin luennoitsijoita apinoimalla omaksumaan ylevän, akateemisen puhetyylin. Sille taidolle on löytynyt myöhemmin yllättävää käyttöä. Huumeita voi myydä kalliimmalla, jos myy paremmalle väelle."

Väistämätön kohtaaminen tapahtuu. Laura ja Mikael ystävystyvät, löytävät yhteisyyden, jota kumpikaan ei ole aiemmin kokenut. 

"...puhelimme siitä, kuinka suomalaiset olivat unohtaneet historiansa. Kun Suomi asutettiin jääkauden jälkeen, täällä ei ollut muuta kuin erämaata. Tänne ovat geneettisesti ja kulttuurisesti sopeutuneet sellaiset ihmiset, jotka kestävät hiljaisuutta, yksinäisyyttä, puhumattomuutta ja jopa pimeyttä loputtoman pitkään. Joka ei ammoisina aikoina kestänyt tätä, lähti kaiketi takaisin kohti etelää tai ikävystyi kuoliaaksi, tai sitten tuli hulluksi ja alkoi nähdä näkyjä. Sellaiset yksilöt eivät tuottaneet jälkeläisiä vaan heidän geeninsä kuihtuivat suomalaisten geenipoolista pois. Se, että siedämme puhumattomuutta ja jopa pidämme siitä, ei ole sattumaa. Me emme kaipaa puheensorinaa ja iloista naurunremakkaa. Jotkut meistä jopa rasittuvat siitä. - Puhe rikkoo hiljaisuuden, hiljaisuus ei riko meteliä, sanoi Laura. - Jos me emme suojele vähäpuheisuuden kulttuuriamme, sitä ei suojele kukaan. Naurahdimme ja suljimme suumme."

Mikael haluaa hyvittää Lauralle tämän ikävät kokemukset yliopistomaailmasta ja työnhausta. 

"Yritin ehdottaa positiivisempaa ajattelua, jotta Laura ei kärsisi niin paljon, mutta hän tuhahti, etteivät mindful-harjoitukset auta epäoikeudenmukaisuuteen. Sitä ei korjata psyykenlääkkeillä eikä terapialla, viranomaisten avuttomista työllistämispuuhasteluista puhumattakaan. Noilla keinoin petoksen uhri vain turrutetaan sopeutumaan epäreiluun osaansa ja alun perin uljaasta ihmisestä taputellaan rassukka."

Miehen ajattelu on Lauraa suoraviivaisempaa, kuten eräiden sotivien maiden presidenteillä: "...hänen mielestään ainoat todelliset lait ovat fysiikan lait, ja kaikkein perimmäinen vallan muoto on väkivalta." Pelottava, vastenmielinen ajatus. Pystyykö Laura muuttamaan sen ja miten lopulta käy, yllättää lukijan. 

Pidin kirjasta paljon, sekä sen aiheiden, hyvän suomen kielen juoksevuuden ja juonen ennalta-arvaamattomuuden vuoksi. Erityisesti suosittelen sitä vaihtoehdoksi ulkomaisille kevyille kesälukemisille, kuten jännäreille, joita tulee kahlattua laiturinnokassa puolihuolimattomasti ajankuluksi (teen sitä itsekin). Voi nauttia täysipainoisesta tekstistä myös välipalamaisesti.  

Kenelle: Kielistä kiinnostuneille, yliopiston ystäville ja vihollisille, romanttista säiettä pelkäämättömille, suomen kielen kannattajille.  

Ja naisesta kertova tarina naisen kirjoittamana: liitän osaksi Naistenviikon 2022 -lukuhaastetta, jota vetää Tuijata, jonka myös logo alla #naistenviikko2022

Anna Idström: Taivaankalat. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Sauli Miettinen: Muska

Artistielämäkertojen ja -muistelmien kirjo on laaja, tyyliltään kohdettaan upeasti heijastelevista kiinnostavista tietopaketeista nopeasti kyhättyihin rahat pois -viritelmiin asti. Tietysti laatuun vaikuttaa myös se, millaisesta elämästä puhutaan: löytyykö siitä mielenkiintoista kerrottavaa. Olen iloinen, että Muska-kirja edustaa parempaa laitaa, sillä aineistoa riittää, niin ainutlaatuisen uran artisti on tehnyt. Ja tuo monia muistoja mieleen.  

Muska Babitzinin sinkkujulkaisu Kirjoita postikorttiin vuodelta 1977 poikkesi totutusta iskelmälinjasta ja kirjan sanoin "esitteli aivan uudentyyppisen suomalaisen naisartistin - rocklaulajan." Ajan supertähti ja moguli Danny nappasi tähteyttä jo maistaneen Kirkan pikkusiskon mukaan bisnekseen, jossa D-tuotannon kesäshow't tapasivat olla ponnahduslauta menestykseen. Muska "herätti uudenlaisella rajulla luonnollisuudellaan ihastusta etenkin nuorisossa."

Yleisön kiinnostusta lisäsivät luonnollisesti sisarukset. Auto-onnettomuudessa menehtyneen Sammyn hautajaisista 1973 muodostui kaaos Helsingin ortodoksisella hautausmaalla ihailijoiden ja uteliaiden rynniessä hysteerisesti paikalle. Muistan järkyttävän suru-uutisen tulon itsekin, ja monesti olen miettinyt, että jos Sammy olisi saanut elää, miehen sympaattisuudella ja esiintymistaidoilla hänestä olisi saattanut kehittyä vielä pikkuveljeään Kirkaakin suurempi supertähti. Muskaa ei esiintyminen niin suuresti ole kiinnostanut kirjan mukaan koskaan; lähinnä hän noudatti miehensä Hannu Hande Salakan ja veljiensä toiveita alkuaikoina, mutta piti jo silloin päänsä omasta musiikillisesta linjastaan, jota on noudattanut näihin päiviin asti. 

Ensimmäinen albumi ei ollut tekijöiden itsensä mukaan täydellinen, mutta sillä on "puutteista huolimatta merkittävä historiallinen arvo: se on ensimmäinen suomalaisen naisartistin julkaisema rocklevy". Se jopa myi mukavasti ja raivasi henkistä tietä tuleville naisrokkareille. Muska valittiin monena vuonna peräkkäin Suomen suosituimmaksi naislaulajaksi Suosikki-lehden äänestyksessä. 

Myös nuoremmat sisarukset lauloivat, Ykä ja Anna tekivät sekä omia levytyksiä että studiotöitä ja keikkailivat, vaikkei kumpikaan lopulta jäänyt alalle. Ei Muskakaan jäänyt pelkästään artistin hommiin, vaikka on niitä koko ikänsä tehnyt. Miettinen kuvaa hänen asennettaan:

"Uraansa Muska suhtautui toisin kuin moni muu artisti. Hittibiisien metsästäminen tuntui hänestä vieraalta ja julkisuus ahdistavalta, etenkin silloin, kun mediassa puitiin henkilökohtaisia asioita. Hyvä fiilis oli hänelle tärkeämpää kuin saavutukset, ja kilpailuhenkisyyttä hänessä ei ollut lainkaan."

Koska musiikkibisnes oli tuttu, ryhtyivät Muska ja Hande promoottoreiksi. Heidän ohjelmatoimistonsa listoilta löytyi alusta saakka huippuja Hurriganesista Hectoriin, Royalsista Dave Lindholmiin. Ulkomailta haettiin malleja ja oppia, ja uskaltauduttiin isompaankin tuomalla Suomeen kansainvälisiä esiintyjiä. Baccara, Iggy Pop, Elvis Costello, Motörhead... jopa Euroopan kiertueita järkättiin amerikkalaisille artisteille. Lukuisilla matkoillaan pariskunta ihastui Los Angelesin lämpöön ja meininkiin ja päätti muuttaa Kaliforniaan. 

Promoottoritoiminta jatkui sieltä käsin, ja Muska teki musiikkia vain satunnaisesti. Hieman yllättäen pääansiolähteeksi muodostui vaatebisnes, joka alkoi amerikkalaisten Levi's 501 -farkkujen tuomisella Suomeen.

"Vaatekaupan tuottamat voitot he käyttivät matkustamiseen. Musiikki ei enää ollut työ, mutta intohimo pysyi ennallaan ja määritteli pitkälle vapaa-ajan vieton." 

Konsertit ja hyvät ruokapaikat houkuttelivat, maailmaa kierrettiin, yhteyksiä luotiin. Koettua tuli niin Los Angelesin mellakat kuin suuri maanjäristys, jonka pelästyttämänä syntyi päätös muuttaa New Yorkiin. Se päätös ei pitkään pitänyt. Suomi alkoi kiehtoa, ja niin palattiin Helsinkiin, Muskan musiikillista uraa jatkamaan. Kaikkiaan Muska on tehnyt kahdeksan omaa albumia ynnä lukuisia singlejä, kokoelmalevyjä ja vierailuja muiden levyillä. Näistä on kirjassa luettelo, samoin kuin tekstissä esiintyvistä henkilöistä, joita on hurja määrä, sekä pariskunnan Suomeen tuomista artisteista. Paljon on tullut tehtyä! 

Pariskunta on ollut yhdessä viitisenkymmentä vuotta, huippusaavutus sekin. Muskan 50-vuotista uraa juhlistettiin konserttikiertueella 2019. Miettinen sanoo Muskan kuuluvan siihen artistisukupolveen, joka on kokenut lähes kaiken. Musiikkityylit ja keikkapaikat ovat muuttuneet, kollegoita on tullut ja mennyt, matkan varrella on sattunut kaikenlaista niin itselle kuin muillekin. Niinpä hän ymmärtää nyt paremmin oman isänsä epäilyt ja varoitukset. Musiikkialaa ei voi suositella jokaiselle. 

Huomenta Suomi -ohjelman haastattelussa hän Miettisen mukaan kertoi kaipaavansa 1960- ja 1970-lukujen musiikillista maailmaa, koska silloin tapahtui niin paljon: oli Janis Joplin, Jimi Hendrix, Rolling Stones ja muut. Oman uransa hän totesi olleen suuri seikkailu. Nykyisin Muska myy itse keikkansa, joita sanoo riittävän sopivasti pitämään vireen yllä. Julkisuutta hän ei edelleenkään hae, mutta yleisön kannalta on hienoa, että kirja sentään saatiin. 

Teos on pätevä ja vetävä, lukijaystävällinen mutta kattava. Jossain kohtaa ihmettelin Handen suurta osuutta, tämän ura kun selvitetään myös melko yksityiskohtaisesti, mutta se selittynee parin yhteen hitsautumisella - toista ei olisi ilman toista. Muskan vaiheista kirja antoi paljon minulle uutta tietoa, samoin koko Babitzinin perheestä, jonka tarina jo sinänsä historiasta alkaen on erityinen ja täynnä niin tragediaa kuin onnea. Venäjän vallankumous ja emigranttius, isä-Leon sotiminen Suomen armeijassa,  kolmen pojan ennenaikainen menetys; toisaalta äiti-Elisabetin huolenpito, musiikillisen lahjakkuuden ilmitulo ja menestykset, perheen läheisyys ja sisarusten lapset, liitot ja rakkaudet.   

Juuri seitsenkymppisiään viettäneen rokkimimmin keikkakalenterista selviää, että Muska esiintyy Vantaan Myyrmäessä tällä viikolla su ja seuraavalla viikolla Salossa ja Porvoossa, ja matka jatkuu... 

Kenelle: Rockin ystäville, musiikkiurasta kiinnostuneille, 1960- ja 1970-luvut muistaville. 

Muualla: Marjo Krohn sanoo Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa: Miettisen kirjoittamislaadun etu on, että hän tuntuu näkevän paljon vaivaa kohteittensa eteen.

Sauli Miettinen: Muska. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen, kuva Ville Juurikkala. 

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Täysin päinvastainen teos kuin edellä postaamani Radalla. Ei sillä, etteikö tämäkin olisi ammattikirjoittajan työtä ja hyvä, vahva kirja - se on sitä. Mutta aihe ja tunnelma ovat täysin toiset. 

Hieman nuorempi päähenkilö, teini Aino, ja hänen äitinsä elävät veitsenterällä, kirjaimellisesti.

"- Mä oon tehny syviä viiltoja. Tosi syviä. Mä soitin ambulanssin. Äiti anteeks, Aino sanoo puhelimeen. Se on viillellyt taas."

Ainon äiti kertoo tarinaa, joka on ahdistava ja pelottava - ja arkea monelle. Äiti pelkää jatkuvasti tyttärensä puolesta: mikä voisi olla pelottavampi tehtävä kuin yrittää pitää hengissä lasta, joka ei itse sitä erityisemmin halua. Mutta haluaako Aino tosiaan kuolla? Mikä on se suuri tuska, jota hän haluaa paeta? Miksi hänestä tuntuu, ettei hän riitä? En tiedä, mutta jotain hän sanoo itsensä viiltelemisen helpottavan. 

Samastun tietysti lähinnä äitiin, ihailen hänen tervejärkistä otettaan asiaan, joka ei ole helppo ottaa haltuun. Voimat tuntuvat välillä loppuvan, enkä ihmettele. Sukupolvi näkyy tietyissä ajatuksissa. 

"Sukuni naiset ovat ennenkin olleet kovissa paikoissa. Mistä ne äidit saivat voimaa? Äidit kestävät vaikka mitä, koska ei niillä saatana ole mitään muutakaan vaihtoehtoa. Tämä maailma makaa äitien harteilla. Perheen isä voi olla minkälainen juoppohullu tahansa ja perhe selviää kyllä, mutta jos äiti ei jaksa, kaikki menee päin helvettiä."

Ainon isä Lauri jää sivuhenkilöksi. Vaikka äiti tajuaa tarvitsevansa tätä, apua ainakin käytännön asioissa, vaikkei henkinen tuki ole aivan sitä, mitä nainen mieheltään odottaa ja toivoo. Hän sanoo miehensä tilanteenlukutaidon olevan onneton - äiti tarkkailee tytärtään tauotta, lukee epätoivoisesti merkkejä tämän käytöksestä parempaan tai huonompaan, pyrkii välttämään tilanteet, joissa Ainolla "flippaa." Hätätutka päällä koko ajan. Uuvuttavaa ja äärimmäisen stressaavaa. Ehkä jopa osin tarpeetonta, mutta miten muutenkaan voisi olla? Äiti tuntee olevansa syyllinen, paska äiti, joka on vastuussa lapsestaan ja tämän sairaudesta, ja hänellä pitäisi olla takataskussa supervoima parantaa tytär. "Mikään ei ole niin saatanallinen tunne kuin se, ettei osaa auttaa lastaan." 

Tietysti etsitään toimivaa hoitoa, harkitaan jopa huostaanottoa (Ainon oma idea). Monenlaisia psykiatrisia hoitajia, terapeutteja ja lääkäreitä tavataan. Osa on "vitun ärsyttäviä", osa suorastaan tylyjä tai muuten ymmärtämättömiä. Mutta on hyviäkin, kuten se hoitaja, joka osaa antaa "ihan mitättömän pieniä mutta konkreettisia neuvoja, jotka auttavat hirveän paljon." 

Äidin ja tyttären välit ovat ajottaisista huudoista ja riidoista huolimatta keskustelevat ja avoimet. He ovat sinnikkäitä molemmat, kumpikaan ei luovuta. Äiti miettii, milloin olisi hänen elämänsä vuoro - kun aika ja voimat kuluvat nyt tyttären ongelmien kanssa - ja muistelee lohdullista yleisönosaston kirjoitusta, jonka mukaan "...elämä alkaa, kun lapset ovat muuttaneet kotoa ja koira kuollut."

Jos lapsi vain pysyisi hengissä. Jos olisi enemmän niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä. Ainon hoito etenee vihdoin, sairaala-aika vaikuttaisi auttavan. Käsivarsien iho saa toipua yhä pidempiä jaksoja, mikä herättää vanhemmissa toivoa. 

Kirjailijan perheen kokemuksiin perustuva tarina on niin voimakas ja ahdistava, etten voinut lukea sitä putkeen, tarvitsin taukoja. Soili Pohjalainen on kirjoittanut aiemmin lämminhenkisiä teoksia; tämä on tunnelmaltaan erilainen, pelottavan paljastava ja kipeä kun avoin haava, mutta tarkkanäköinen ja hienon naseva tekstiltään, kuten aiemmatkin: 

Valuvika

Käyttövehkeitä

Kenelle: Teinien mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville, hoitohenkilöstölle, perhearjen kuvauksista kiinnostuneille, taitavaa suomen kieltä arvostaville. 

Muualla: Ei kauhistele eikä kaunistele, sanoo kirjasta Tuijata.

Soili Pohjalainen: Ihon alla. Atena 2022. Päällys Elina Warsta. 

Iida Sofia Hirvonen: Radalla

Lukija pääsee kurkkaamaan nuoren naisen maailmaan. Elämä on bilepainotteista, radalla ollaan. Kavereita, oman persoonan hakua, ihmettelyä, tarkkailua ja puntarointia, kuten ikäkauteen kuuluu. 

"En ole koskaan ajatellut, että tuntisin naisellisina pidettyjä tunteita, mutta: Yksi sellainen ainakin on se, että olen usein enemmän huolissani siitä, tykkäävätkö ihmiset minusta ja voivatko he seurassani hyvin, kuin siitä, ottavatko he minut vakavasti, tai siitä, ilmaisenko itseäni tai tunteitani rehellisesti." 

Tunnekeskusteluja hän pyrkii välttämään, tai ihmissuhdekeskusteluja, kuten hän sanoo: "...loputonta työtä, samojen asioiden jauhamista joka ei etene mihinkään." Samastun tähän! 

Elämäntapa on kuluttava, hän tietää sen. Poikaystävä sanoo tytössä olevan ihan liikaa yötä. Radalla liikkuu ikääntynemmän näkökulmasta hämmästyttävän paljon päihteitä ja psykedeelejä. Osa ajatuksista lieneekin ajateltu "hapoissa", niin lennokkaita ne ovat. Tiedonhaluinen päähenkilö on ottanut jo lapsena selvää huumeista lukemalla aiheesta kaiken, minkä pystyi. 

"Huumeet olivat kiinnostava aihe, koska niistä oli varoiteltu oikeastaan niin kauan kuin muistin." 

Lukeminen ja musiikki ovat muutenkin hänelle ilahduttavan tärkeitä. Arkihommakin vilahtaa:

"...työ kytkee muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan, altistaa ajatuksille, joita ei muutoin kuulisi, ja se tuntuu terveelliseltä. Työ sairastuttaa, mutta ihmiselle on hyväksi, ettei koko ajan tarvitse olla oma itsensä."

Kirja on hauska, mutta ajatteleva katsaus otsikkonsa mukaiseen aiheeseen ja yhteen sukupolveen. Pohdinnan aiheet vaihtelevat höyhenenkeveistä masennuksenraskaisiin, kieli on elävää ja riemastuttavan kuplivaa. Radalla voi tietysti olla paitsi yössä myös maailmassa ja avaruudessa. Lohdullinen loppulause heijastelee toiveikkuutta ja valoa. Myönteinen myös lukukokemuksena! Kansikin on kaunis ja sisältöön sopiva.  

Kenelle: Nuorille, vanhoille ja muille siinä välissä, ajankuvista innostuville, nuorista kiinnostuneille.

Muualla:  ...hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan, innostui Mitä luimme kerran -blogi.

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos 2022. Kansi Hanna Valle.