Kotimaisten romaanisarjojen jatkoja ja uuden alku: Karin Collins, Ingeborg Arvola, Laura Andersson

Hankolainen Karin Collins kuvaa elävästi Hangon miehitysaikaa vuosina 1940 - 1941. Kun venäläiset on saatu ajettua pois, on suomalaisilla iso työ korjata vahingot: puolet taloista on poltettu, jäljellä on roskaa ja romua; kaikki on tuhottu, mikä on ehditty.

Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan. 

Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.

Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti. 

Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Ruijan rannalla -sarjan ensimmäinen osa, Jäämeren laulu, kertoi 1800-luvun lopun ruijalaisista, joiden suomalaistaustaisia alettiin kutsua kveeneiksi. Kirja päättyi kertoja Priita-Kaisalle ja rakastetulle Mikolle tukalaan tilanteeseen: Vesisaaren vankilaan laittomasta suhteesta, sillä Mikko on ukkomies. 

Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut. 

Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa. 

Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.

"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."

Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin  nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä. 

"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."

Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.

Doris Laine on 1930-luvun nuori, jonka elämäntarina kulkee klassisesti ryysyistä rikkauksiin. Tai ainakin Helsingin Rööperistä viinatrokarin tyttärestä kotimaisen valkokankaan tähdeksi.

Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen? 

Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa. 

"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."

Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma? 

Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat...  Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä. 

"...elokuvan taika on siinä, että yleisö huomaa asioita myös alitajuntaisesti. Kaikki kuviin jättämämme viestit vaikuttavat heihin."

Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.   

"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."

Mutta voiko Doriksen taustalla tulla todelliseksi tähdeksi? Itseluottamus rakoilee vielä tytön kulkiessa ensi-iltaan punaisella matolla, jonka nauha erottaa hurraavasta yleisöstä, ja hän kokee olevansa väärällä puolella; mielessään hän on yleisössä, katselemassa ihaillen kuuluisuuksia. 

"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."

Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.  

"- Meidän täytyy aloittaa Rakkauden riivaamien ensi-iltajuhlista, sanoin. - En ole koskaan kertonut kenellekään mitä siellä tapahtui ja mihin kaikkeen se johti."

Luin kirjan innolla ja uteliaana, mutta koska monia suuntia jää auki, tarinaa on vaikea arvioida: ehkä se kertoo kirjasta hyvää, etten kykene arvailemaan jatkoa. Vai onko palasien puuttuminen vain ärsyttävää, en osaa päättää. Kirjan ja samalla sarjan aloittavan nimen perusteella tähtien tuikkeessa jatketaan. 

Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas. 

* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913. 

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi. Gummerus 2025. Kansi Jenni Noponen.

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. Naistenviikko 2024

Venäläiset ovat vallanneet Hankoniemen, jonka asukkaat ovat joutuneet muuttamaan kuka mihinkin. Vuonna 1940 vallitsee levoton rauha, tyytymättömyys Suomessa sytyttelee uuden sodan tulta. 

" - Hanko, presidentti sanoo, - on kuin suoraan Suomen sydäntä kohden tähdätty pistooli."

Kirjataivaalle upeasti singahtanut suomenruotsalainen Karin Collins jatkaa romaanin Säilyt sydämessäin tarinaa hankolaisista. Pensionaatin johtajatar Disa asuu Helsingissä salaperäisillä retkillään viipyvän rakkaansa kanssa ja työskentelee taloudenhoitajana. Tammisaareen siirtyneen Ainon suhde Berndtiin on syventynyt, ainakin tyttö toivoo niin. Kaipuu sotatehtävissä viipyvää miestä kohtaan ja myös Hankoon on suuri, mutta onneksi Aino saa mielekästä tehtävää Hangöbon-lehden toimituksesta.

"- Ajattelen sinua joka minuutti, hän vastaa rehellisesti. - Tai ehkä joka sekunti. 
Berndt nauraa. - Siinä tapauksessa tarvitsetkin lisää tekemistä, jos asiat ovat niin huonosti."

Vanha Hjalmar on pehmeäsydäminen mutta itsepintaisen kova, kun kodista jättämisestä on kyse. Kun Bromarviin ja Tammisaareen evakoituneiden on jälleen muutettava tilanteen käydessä niissäkin liian vaaralliseksi saksalaisten tulon ja kiihtyvien pommitusten myötä, Hjalmar tekee omat ratkaisunsa. 

"Hjalmar ei vastaa. Hän sulkee silmänsä, hengittää maidon, olkien ja sonnan makeaa tuoksua ja hieroo kengänpohjiaan epätasaiseen kivilattiaan. Hän haluaisi pysäyttää ajan. Tai ei, hän ajattelee, mieluiten hän kääntäisi sen kulkemaan taaksepäin. Tulevaisuus tuntuu vaaralliselta jyrkänteeltä, jonka reunalla hän seisoo."

Olen ihan hurahtanut tähän(kin) kirjasarjaan. Upeaa kerrontaa, syvälle meneviä aiheita, henkilöt eläviä ja toimivia. Tekstissä on vanhan ajan kerronnan lumoa, joka vie ja sattuu sinne, mihin pitää. Sarjaan on tulossa jatkoa. 

"Hjalmar ei tunne myötätuntoa venäläisiä kohtaan mutta ymmärtää, kuinka heidän maailmansa toimii. Kaikki haluavat elää vielä ainakin päivän ja tekevät sen eteen kaikkensa."

Kirjojen nimien arvoitus selvisi Ylen Kulttuuriykkösestä, jossa Karin Collinsia haastateltiin. Ne ovat laulusta! Suomenkieliset tuntevat Leila-valssin, jonka originaali on Hangövalsen. Linkissä video, joka esittelee Hangon keskeisiä paikkoja Georg Malmstenin laulun tahtiin. 

"Hangö, Hangö, Hangö, sol och sommarfröjd
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig min längtan är förtöjd
Du har ej dig like i Norden
Ja, inte på hela jorden
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig e jag glad å nöjd."

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. S&S 2024. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

Kun pääsee yli kirjan oudon teeskentelevän vanhanaikaisesta nimestä (vei minulta hetken), sisältö palkitsee. Suomenruotsalainsen Collinsin neljäs mutta ensimmäinen suomennettu romaani kertoo tarinan Hangosta toukokuusta 1939 talvisodan loppuun tuoreesti ja vetävästi. Ei lainkaan tunkkaisesti, vaan omalla raikkaalla tyylillään. 

Hankoniemen haltija voi valvoa Suomenlahden suun liikennettä. Se on suuri etu Itämeren merenkulkua tarvitseville maille - tai sitä valvomaan havitteleville. Neuvostoliitto valtasi niemen ja suunnitteli pitävänsä sen 30 vuoden ajan, mihin suomalaisten oli rauhanehdoissa myönnyttävä. Harvoin on puhuttu hankolaisista evakoista, mutta hekin joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään, nopeasti. Aikaa oli 10 päivää noin 8 000 asukkaan evakuointiin. Vaikka viimeiseen asti uskottiin muuta.

"Eihän sitä vielä tiedetä, alkaako se, ja vaikka alkaisi, tuskin sitä jatkuu kovin pitkään, Disa sanoo automaattisesti, koska on tottunut lohduttamaan ja rauhoittelemaan tyttöjä keittiössä. Sitten hän nielaisee. - Tulethan kuitenkin Hankoon taas ensi kesänä?"

Rauhaa edelsivät rankat taistelut alueella. Keskustaa pommitettiin ankarasti, ja kaupunkilaisten ahdinkoa kasvatti kova pakkanen sotatalvena. Koska nuoret miehet olivat itärintamalla, jäljelle jääneet iäkkäämmät joutuivat puolustamaan taloja jatkuvilta tulipaloilta. Myös Hjalmar kivistävine lonkkineen: hän halusi jäädä suojelemaan koteja, omaansa ja muiden. 

"Sara vetäytyy pois ja läimäyttää Hjalmaria käsivarrelle. - Sinä olet niin pehmeäsydäminen, Sara toruu. - Luoja tietää, kuinka pärjäät täällä yksiksesi. - Nipin napin, Hjalmar tunnustaa - En voi väittää, että hyvin."

Naiset ja lapset pyrittiin lähettämään pommeilta turvaan muualle, mutta kaikki eivät lähteneet. Sellaisia olivat muun muassa Bellevue-pensioneetin johtaja Disa, kesiksi Hankoon muuttava ja paikkaan rakastuva itsellinen nainen, sekä nuori Aino, joka pyristelee irti perheensä vaikutuspiiristä ja haaveilee rintamalle joutuneesta Berndtistä, joka miehenä tuntuu erilaiselta kuin Ainon ikäiset koulupojat. Ei Ainokaan uskonut sodan ulottuvan Hankoon saakka; järkytys on suuri tosipaikan tullen.

"Kun Aino oivaltaa, että hänen korviinsa kantautuu ilmahälytyksen käheä ulina, hänen polvensa valahtavat veltoiksi kuin keitetty sipuli. Hän yrittää nousta, mutta ruumis ei tottele. Kuumat kyyneleet kihoavat silmiin, ja hän kohottaa kädet kasvojensa eteen ja tuijottaa niitä, ei näe selvästi kyynelten läpi, ei ymmärrä, miten muka pystyisi liikkumaan."

Disa osallistuu kaupungin varustautumiseen Keksin Lohkoksi nimetyssä tehtaan kellarissa, josta oli tehty organisointi- ja huoltopiste. (Hanko ja keksi lienee kaikille tuttu yhdistelmä?) Disa on henkilöistä helpoiten samastuttava keski-ikäiselle naislukijalle, vaihdevuosioireineen ja mietteineen työstä, rakkaudesta ja haluamastaan elämäntavasta. Huvila- ja kylpyläkaupunkielämän kuvaus tuo viehättävän menneen maailman tuulahduksen. 

"Vietettyään jo yli kuukauden meren kanssa kahden, seisoessaan jalat rantaan vyöryvissä aalloissa hän joutuu myöntämään, ettei käsitä, miksi hän on sesongin päätyttyä aina matkustanut takaisin Helsinkiin."

Pidin kirjan kielestä ja konstailemattomasta ihmisen tasoisesta kuvauksesta, jolla tapahtumista ja  tunteista kerrotaan. Tunnelmat ja näkymät koukuttavat tehokkaasti. Niin meren kauneus kuin haisevassa pommisuojassa kyhjöttäminen tulevat lähelle, samoin pelko läheisistä ja yhteisöllisyys, jota yhteinen hätä kasvatti. Se ulottui Ruotsiin saakka; vapaaehtoisia tuli auttamaan, kirjassa heitä edustaa Olof. 

Kirja aloittaa sarjan Hangon historiasta. Hyppään jo hieman edelle lainatessani Wikipediaa, sillä en malta olla tarkistamatta, miten historia oikeasti meni hankolaisten osalta: "Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto vaati Hangon vuokra-alueen sijasta itselleen Porkkalan vuokra-alueen ja Hankoniemi jäi siten suomalaisten haltuun." Saanemme lukea tästä lisää seuraavissa osissa. Tuskin maltan odottaa, mitä Ainolle, Disalle, Bellevue-pensionaatille ja muille tutuksi tulleille nimille tapahtuu.  

Nimistä puheen ollen, törmäsin juuri kirjaan, jonka nimi on En voi sua unhoittaa poies. Poies? Sydämessäin? Uusi kirjannimitrendi? 

Kenelle: Hangon tuntijoille, sotaa pohtiville, historiaan perehtyville, sujuvan tarinan ystäville. 

Muualla: Kirjan jos toisenkin -blogin Jane sanoo kirjaa vahvaksi trilogian aloitukseksi ja aikoo lukea seuraavankin osan. Sama täällä!

Karin Collins: Säilyt sydämessäin. (Snart har sommarn blommat ut.) S&S 2023. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Kansi Emmi Kyytsönen, etukannen kuva Museovirasto / Aho & Soldan, takakannen kuva Museoviraston kuvakokoelma.