Berliinin lapseni

Anne Wiazemsky on ranskalainen näyttelijä ja kirjailija, joka on kirjoittanut niin oman kuin vanhempiensa tarinan kirjoihin ja kansiin. Itse hän oli Nuori tyttö, jonka äiti ja isä tapaavat toisensa Berliinissä sodan loppumelskeissa. Berliinin lapseni -kirjassa heidän nimensä ovat Claire ja Wia.

Claire on kuuluisan isän pariisilainen tytär, joka ei suostu elämään isän varjossa eikä kenenkään muunkaan, vaan haluaa luoda itse oman uransa ja jalansijansa. Työ löytyy Punaisen Ristin ambulanssinkuljettajana. Vuonna 1944 sota on loppumaisillaan, ja Claire määrätään Ranskasta Berliiniin auttamaan sotavankien kotiuttamisessa venäläisten miehittämiltä alueilta.

Sotatarinat ovat aina rankkoja, niin tämäkin. Häviäjien osa ei ole helppo. Ruumita, suolenpätkiä ja iljettäviä ilmiöitä riittää: "Varsinkin berliiniläiset naiset, joiden niin näkyvä kärsimys sai hänet joka kerta kauhun ja kuohunnan valtaan; heidän mykkyytensä." 

Silti tarina siloittelee; pahimmat asiat piilotetaan näppärästi tekstin sekaan, jotenkin sulavasti sisään ujuttaen, mikä hämmentää realismiin ja raadollisuuteen tottunutta suomalaista lukijaa. Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä kirjailijan tyylistä, mutta lopputuloksena on hienoinen epäuskottavuus ja romantisoinnin liika-annos, tai ainakin rajoilla keikutaan. Claire on kyllä miellyttävä tuttavuus. Hän on elänyt suojattua ja helppoa elämää, joten muutos sodan verisyyteen tottumisessa on ymmärrettävästi jyrkkä, mutta hän ei suinkaan ole niin hukassa kuin luulisi. Hän osaa toimia käytännön tasolla, vaikka tunteet myllertävätkin. Ja hän antaa niiden viedä.

"Osaan ajatella vain aikaa, joka minulla on vielä elettävänä. Ei pidä luulla, että olen surullinen. Rakastan elämää jota elän juuri siksi että tiedän ettei se kestä ikuisesti."

Koska Claire on nuori kaunis nainen, romansseja syntyy: hän on ensin rakastunut tähän, sitten tuohon... Poikaystävistä ei ole pulaa. Suuri osa tekstiä on Clairen kirjeitä vanhemmilleen Pariisiin. Ja niissä ei tietenkään ylen määrin poikaystävistä puhuta. Liekö kirjeiden muodollisuus vai mikä syynä siinä, etteivät ne oikein luontevilta luettavilta tuntuneet. Myös aikakausi vaikuttaa - silloin esimerkiksi omien vanhempia teititeltiin, joten kirjeet loppuvat usein: Halaan, teitä, äitini tai vielä mahtipohtisemmin: Halaan teitä miljoonaan kertaan, tai vastaavaa. En oikein ymmärtänyt, miksi hän kirjoitti niin usein ja niin lapselliseen, anovaan sävyyn, kun kuitenkin toisaalla kertoo, ettei saanut vanhemmiltaan ymmärrystä työtään kohtaan, heitä ei tunnu lainkaan kiinnostavan tytön mietteet nuorena naisena. Äiti moittii ja neuvoo, silloin harvoin kuin tyttöä muistaa, isä on kaukainen. Silti tyttö yrittää miellyttää kuin pieni lapsi, vakuuttaa rakkauttaan heihin ja ilmiselvästi pitää näiden ajatuksia tärkeinä. Toisaalta jo nainen, toisaalta vielä lapsi? Sota on poikkeustilaa, myös naiseksi kasvamisessa. Perhe oli Claralle tärkeä turvasatama.

Onneksi Clairella on omaakin tahtoa, esimerkiksi aviomiehen valinnassa. Kirja on kuin pieni tyylikäs piipahdus Pariisissa ja pikainen vilkaisu sodanjälkeiseen Berliiniin: on mukava välillä vierailla muualla, ja kirja oli helppo ja nopea lukea loppuun asti. Lisämaustetta uteliaalle antaa tieto siitä, että kirjeenvaihto on ainakin osittain autenttista.

Ranskasta kääntävä kustantamo Eveil on minulle uusi tuttavuus. Muita postauksia kirjasta en löytänyt, mutta Kirjainten virran Hannan Berliini-postaukset ovat nostaneet matkakuumetta.

Anne Wiazemsky: Berliinin lapseni. Eveil 2013. Suomentanut Sari Hongell.