Runoilijan talossa

Helena Sinervon kirja Eeva-Liisa Mannerista on tuijottanut minua syyttävästi hyllystä jo kauan. Nyt päätin vihdoin lukea sen loppuun ja sukeltaa runoilijan nahkoihin Sinervon silmin. Suhteeni fiktiivisiin ja autofiktiivisiin elämäkertoihin on ollut lähinnä hämmentynyt: en ymmärtänyt pointtia. Miksi keksiä sisältö todellisten henkilöiden faktojen pohjalta - miksei kirjoittaisi sitten kokonaan fiktiivistä teosta? Tai vaihtoehtoisesti todellista elämäkertaa? Miten paljon saa keksiä itse todellisesta henkilöstä olematta valehtelija tai röyhkeä hyväksikäyttäjä?

Sittemmin olen oppinut nauttimaan niistä. Oivalsin, miten tosiasiat saattavat kiehtoa mielikuvitusta. Tekijästä saattaa tuntua jopa siltä, että hän todella aistii ja ymmärtää henkilönsä ajatuksia. Hän voi tuoda henkilöstään esiin aiemmin tuntemattomaksi jääneitä puolia tai tuoda tarinaan täysin uusia lisäulottuvuuksia oman luovuutensa kautta. Ja mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus kohdehenkilölle kuin kokonainen kirja tästä!

Sinervon Manner on masentunut ja yksinäinen taiteilija, jonka kova äiditön ja isätön lapsuus evakkomatkoineen ja ruumiillisine kuritukseen on suominut rikkinäiseksi. Hän tuntee olevansa varjonsa varjo, joka on koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. Rakastaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta: monen masentuneen ja yksinäisen tavoin Manner on hyvin itsekeskeinen, jopa julma muita ihmisiä kohtaan. Taiteen tekeminen, kirjoittaminen, on hänen ainoa keinonsa elää ja purkaa tunteitaan hyväksytyllä tavalla.

Impulsiivisena ihmisenä Manner ihastuu paikkoihin ja tavaroihin nopeasti, mutta myös kyllästyy niihin nopeasti, tai ei ainakaan osaa pitää niistä huolta. Miten sitten ihmisistä - älykkäänä hän tietää tämän itsekin hyvin ja sanoo, ettei hänestä olisi kissaakaan hoitamaan. Lasta hän silti kaipaa jossain vaiheessa paljonkin. Luopuminen ja menetykset ovat kuitenkin hänen elämänsä perusvire.
"Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt."

Pysyvä arvottomuuden tunne ja mielenterveyden järkkyminen saavat hänet käyttäytymään epärationaalisesti, itsetuhoisestikin. Manner omistaa asunnon Espanjassa, jossa hän kirjoitti monta teostaan, joten kirjassakin vietetään paljon aikaa sypressipuiden maisemissa. Käytännön asioiden kanssa on hankaluuksia, asuntojen remontit ja jatkuva rahapula syövät voimia. Raha-asioiden hoitokaan ei suju, mutta onneksi ovat kustantamot: ennakoilla ja kirjatuloilla hän elää, lisäksi hän tekee kirjallisuuskritiikkejä ja käännöksiä.

Koska Manner ei hallitse sosiaalisia pelejä, hän joutuu usein huijatuksi. Tosin hän myös itse ottaa ennemmin kuin antaa, vaikkei osaa pitää puoliaan. Fyysisen rakkauden kaipuu sekoittuu helposti hyväksikäyttöön tai oikean rakkauden hapuiluun.

Kirja kertoo arkisia tapahtumia kirjailijan elämästä ja hänen ajatuksiaan, paljon myös muistelua, ajassa hypitään edes ja taakse. Jokaisen luvun alussa Sinervo summaa luvun sisällön kuin vanhanaikaisessa lastenkirjassa: "32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa." "33.luvussa Eeva-Liisa pumppaa ilman pyörän takarenkaaseen."  Alussa tapa ärsytti, mutta oikeastaan se on aika hauska yksityiskohta muuten kovin surullisessa teoksessa. Pidin myös ajankuvaa kuvaavista kohdista: pääosin ollaan 1970-luvulla, Kekkonen on presidenttinä meillä ja Nixon USA:ssa Vietnamin sotineen, massaturismi on vasta aluillaan ja puhelinkoppeja käytetään.

Sen enempää Mannerin kuin Sinervonkaan tuotanto ei ollut minulle tuttua, joten kirja oli sivistävä monin tavoin. Täytyy tunnustuu, etten ystävystynyt kummankaan kanssa, en kuvitellun Mannerin enkä kirjailija-Sinervon. Taitava jälkimmäinen on, se on selvä, kieli on kaunista ja teksti painavaa ja harkittua. Mutta raskas ja runollinen tyyli ei saa minua huokailemaan ihastuksesta, vaan enemmänkin vieraantumaan, samoin Mannerin hahmo tuntuu ärsyttävältä enemmän kuin ihailtavalta. Hän on epäjohdonmukainen, arvaamaton, usein itsesäälin vallassa, näkemättä ihmisiä ympärillään. Reippaitakin otteita häneltä tosin löytyy, kuten Ruoveden mökin osto. Ja kirjoittamiseen hän suhtautuu into- ja kunnianhimoisesti. Yleinen tunnelma kirjassa on ahdistava, levoton - mikä varmasti heijastelee Mannerin mielenliikkeitä (Sinervon mukaan), mutta lukijalle tukala, jopa ärsyttävyyteen asti. Kirja ei innosta minua lukemaan lisää Sinervoa, Manneria kylläkin, mutta toivon, ettei Sinervo-väritys vaikuta siihen kokemukseen.

Mannerin suku ei kuulemma pitänyt kirjaa kunnianosoituksena, vaan loukkaantui. Kirja oli ilmestyessään 2004 raju, siinä kerrotaan muun muassa perheväkivallasta ja Mannerin sukupuolisuudesta, seikkoja, jotka eivät enää tänään nostata kulmia missään. Silloiset kriitikot pitivät, ja Sinervo voitti kirjalla Finlandia-palkinnon.

Jos pidät runoista, fiktiviisistä elämäkerroista tai taiteilijuuden kuvauksista, kirja on sinulle. Annan omani kiertoon eli ensimmäinen minulle lukuhalukkuudestaan ilmoittava saa kirjan postitse. Laita viestiä tai kommenttia!

Morre piti runollisesta kielestä ja yllätyksellisyydestä. Lue, ihminen -blogissa kiitetään kirjan kauneutta. Kirjanainen aloitti jälkisanoista ja vaikuttui.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.