tiistai 27. lokakuuta 2020

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Atwoodin uutuus on aina Tapaus.

Niin järisyttävää on hänen dystopiatuotantonsa, kuten Madaddam-sarja tai tv-sarjan ja kammottavan todellisuuden tunteen nostattanut Orjattaresi ja sen jatko Testamentit.

Tulevaisuudessa ollaan jälleen. Yhteiskunta on kokenut taloudellisen ja henkisen romahduksen. Aviopari Stan ja Charmaine tuntevat sen nahoissaan, kirjaimellisesti, menettäessään kotinsa ja joutuessaan nukkumaan autossa, väkivaltaisen yön armoilla.  

"Stanilla ei ollut yhtä hyvä onni työpaikan saamisessa: hän oli tilapäistöihin liian pätevä, niin ainakin työnvälitystoimistosta sanottiin. Hän sanoi, ettei ollut nirso ja lupasi pestä lattioita ja leikata nurmikoita, mutta työnvälitysvirkailijat hymyilivät ivallisesti (Mitä lattioita? Mitä nurmikoita?) ja lupasivat pitää hänet kortistossa. Sitten työnvälitystoimistokin suljettiin, koska mitä järkeä oli pitää työnvälitystoimistoa auki, jos kerran työtä ei ollut?"

Mutta älkäämme aliarvioiko päättäjien neuvokkuutta ratkaista tilanne. 

"- Muistatko, millaista elämäsi oli ennen?" sanoo miehen ääni samalla kun lakanoita ja tyynyjä esitellään tarkemmin. - Ennen kuin tuntemamme luotettava maailma meni mullin mallin? Consiliencen kaupungin Positron-projektissa elämäsi voi palata ennalleen. Tarjoamme täystyöllisyyden lisäksi suojan niiltä vaarallista aineksilta, jotka nykyisin uhkaavat monia ihmisiä. Tarjoamme työtä samanmielisten ihmisten parissa! Auta ratkaisemaan kansakunnan työttömyys- ja rikollisuusongelmat samalla kun ratkaiset omat ongelmasi! Keskity myönteiseen toimintaan! Kamera siirtyy takaisin miehen kasvoihin. Kasvot eivät ole varsinaisesti komeat, mutta sellaisiin kasvoihin voi luottaa."

Kaksoiskaupungin idea on yksinkertaisen nerokas. Otetaan vankilat tuotanto- ja hyötykäyttöön, tehdään niistä työpaikkoja, mutta vain puoleksi ajasta. Näin hoituisivat näppärästi myös meidänkin pohtimamme työajan lyhennyksen ja jaksamisen ongelmat. 

"Koska oli epärealistista olettaa, että puolet väestöstä olisi todettu rikollisiksi, oli reilua vuorotella. Ajatelkaa, miten paljon säästettäisiin, jos jokaisessa asunnossa asuisi kaksi perhettä tai asukasta! Se oli lomaosakevuorottelun viemistä loogiseen päätökseen."

Tietenkään muutos ei suju mutkitta. Aurora kertoo ongelmista:

 "...meillä on ollut täällä huijareita. Toimittajia." Aurora rypistää otsaansa sen verran kuin venytettyine kasvoineen kykenee. - Ja muita hankaluuksien lietsojia, jotka yrittävät paljastaa - siis yrittävät keksiä meidän suurenmoisesta malliyhteisöstämme jotain ikävää sanottavaa. - Sehän on hirveää, Charmaine henkäisee. - Keksiä nyt sellaista... hän aprikoi, millaista ikävää sanottavaa on keksitty, mutta päättää olla kysymättä. - Niin, Aurora sanoo. - Meidän pitää kaikkien varoa sanojamme, sillä eihän sitä voi ikinä tietää, vai mitä? Siis onko puhekumppani aito vai ei. - Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, Charmainen sanoo totuudenmukaisesti."

Sana aito on tässä vänkä. Se voi tarkoittaa todenpuhujaa, mutta myös sitä, että joku ei ole oikea ihminen, joko henkilöllisyydeltään tai fysiikaltaan. Tai ei ainakaan hyviltä näyttäviltä tarkoituksiltaan. Siksi valvonnan on oltava tiukkaa.

"- Pätevyyttäsi ei ole asetettu kyseenalaiseksi, pää sanoo, - mutta johto epäilee, ettet omistaudu ammatillesi täysipainoisesti. - Olen aina omistautunut erinomaisen perusteellisesti! Charmaine sanoo. Joku on varmaan juorunnut hänestä ja valehdellut. - Tälle työlle on pakko omistautua! Kuka väittää etten ole omistautunut? Varmaan se katala Aurora henkilöstöhallinnosta. Tai joku käsityöpiiristä, koska hän ei ollut tarpeeksi innostunut niistä saamarin sinisistä nallekarhuista."

Atwood tuntuu pilkkaavan paitsi ihmisten hyväuskoisuutta myös työn sankareita ja suurien organisaatioiden valtaa: onko yksittäisen ihmisen parempi kyseenalaistaa vai vain tehdä mitä käsketään?

"- Kuinka jouduit mukaan tähän hommaan?... Varo, Stan muistuttaa itseään. Pidä mielessä ne neljä kaljua kaveria. Liiat kysymykset ovat vaarallisia. -Se on pitkä tarina, hän sanoo. - Teen tätä vain muun työn ohessa. Olen oikeastaan näyttelijä. Musiikkikomedioissa. Se on vuorenvarmasti pitkäpiimäistä; kaikilla on sama taustakertomus."

Kyse on siitä, miten selvitä hengissä ääriolosuhteissa, jolloin jokainen joutuu miettimään omia rajojaan uudella tavalla. Eli oikeastaan siitä, missä nyt jo olemme. Atwood punoo vetävän juonen, jota lukee sujuvan kiihkeästi, mutta mitään varsinaisesti uutta hän ei tällä kertaa esitä, ei hiuksianostattavia visioita tai mieleen kummittelemaan jääviä yksityiskohtia. Se sinisten nallejen juttu, jota en avaa tarkemmin, tuntuu lähinnä farssilta (mikä juttu muuten on Atwoodin teksteissä sinisen värin ja seksin yhteenliittäminen - mieleen tulivat aiemman tuotannon siniset penikset...). 

Yleensä hänen kirjoissaan on myös huumoria tätä enemmän - tosin bottiseksin välineineen voi tulkita sellaiseksi. Seksiä ja romantiikkaa Stanin ja Charmainen maailmassa on runsaasti, sekä aitoa että keinotekoista. Ehkä ongelma on siinä, että elämme reaaliajassa jo niin dystooppista aikaa, ettei mikään enää hätkäytä. Ainakaan liian lähelle tuleva. Siinä haastetta tämän päivän dystopiakirjoilijoille! 

Kenelle:
Tulevaisuuden pohtijoille, vetävän juonen ystäville, Elvis- ja Marilyn-faneille, vastarakkautta vaille jääneille.  

Muualla: Dystopiat kertovat aina toisenkin tarinan kuin vain omansa. Ne varoittavat meitä lipsahtamasta sinne, missä elämä on huonompaa kuin nyt, ja ne sanovat sanasensa nykyhetken ilmiöihin, sanoo Kirjallisia-blogi (huom. spoilausvaroitus).

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. (The Heart Goes Last). Otava 2020. Suomennos Hilkka Pekkanen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti