jos tuska olisi talo,
olisi se ollut tämä talo
Kertoja on tyttö, toinen kaksosista. He elävät isänsä kanssa, eläkkeellä olevan sotakirjeenvaihtajan, joka ei omilta tuskiltaan ja mielensä sumulta näe lapsiaan, ainakaan ihmisinä. Tytöt oppivat polttavan häpeän jo pieninä. Äidittömyys, köyhyys, oma keho, kaikki.
Pohjattoman surullista. Tyttöjen takia tekee mieli itkeä.
en tiedä,
montako vuotta me ehdittiin olla pieniä.
minä keskityin: selviytymään
Tytön ajatuksissa on silti voimaa, hän on fiksu ja nopea oppimaan - jos olisi jotain, mistä ammentaa. Ainoa inhimillisyys siskon lisäksi pilkahtaa Josefissa, toisessa vanhassa miehessä, joka käy torstaisin juomassa luumuviinaa tyttöjen isän kanssa. Olisiko kaiken muuttava tuuli kuitenkin se nuori mies, jonka tyttö tapaa kaupungilla?
kun ensimmäisen kerran näin sinut linnakukkulalla,
kaupungin tuulisimmalla paikalla, sinä ensimmäisenä iltana kun tulit luokseni, kävelit kohti,
ja minä pidätin hengitystäni miksi en silloin vain mennyt ohitsesi? miksi annoin sinun kiinnittää huomioni? sinä olit varjo joka irtosi suuremmasta varjosta
Milloin loppuu lapsuus, milloin alkaa elämä, miettii lukija. Ei milloinkaan, tuntuu kirja sanovan, mutta vihjaa silti jotain toivon tapaista: jos odotus kesti, se ehkä myös päättyi? Mutta miten.
aina sanotaan että lapsuus on lyhyt,
mutta minusta se kesti sietämättömän pitkään odotus
Kauhistus, ajattelin jossain kohtaa. Ei kai tämä viittaa autofiktiolliseen? Kirjoittajan puolesta toivon, että ei. Lapsuuden kokemukset saattavat olla universaaleja, ajattomia ja paikattomia, joten ehkä jotain onkin - tunnistin itsekin asioita -, mutta kirjan henkilöt asuvat selkeästi muualla kuin Suomessa. Siellä, missä luumuviinaa juodaan.
Myrsky tekee tuloaan ja lopulta tulee, eikä sen jälki ole kaunista, muuttavaa ja mullistavaa kyllä.
tarinaa ei kerrota siksi, että jotakin on tapahtunut,
tarina tulee kerrotuksi sen tähden, että jotakin vihdoin tapahtuisi
ja se, mikä tapahtuu, sattuu
Onko kyse tarinasta vai vertauskuvasta - vaikkapa ihmisen taistelusta parempaan (turhaan?) tai luonnon kaikkivoittavasta voimasta niin ympäristössä kuin ihmisessä, en tiedä, kukin lukija saa päättää.
Sinikka Vuolan teksti on painavaa, huoliteltua ja vahvaa tunnelmaa luovaa, kuten sanataiteen ammattilaiselta ja opettajalta osaa odottaa. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppo lukea, senkin hän osaa, vaikka kirjoissaan tapaa näyttää jotain kirjoittamisessa erityistä, aina tunnetta esiintuovaa: intohimoa ja (sanojen) voimaa. Usein jopa niin, että perustarina jää varjoon - onko nyt niin, senkin voi lukija itse todeta. Minusta ne ovat tässä melkoisen tasavahvoja, taide ja tarina. Myrskyn anatomian voi lukea puhtaasti kertomuksena tai uppoutua miettimään merkityksiä ja ihailemaan kieltä. Onko tämä säeromaani? Runoa se muistuttaa usein. Kappaleet ovat lyhyitä, tekstissäni lainaan niitä tilankäytön vuoksi lyhyimmästä päästä. Nekin kertovat jo paljon, millaisesta tyylistä on kyse.
Kirjailija on niitä nimiä, joita ei usein näe kirja-alan otsikoissa tai myydyimpien listoilla, mutta jotka vaikuttavat taustalla suomalaiseen kirjallisuuteen myös muuten kuin oman kirjoittamisensa kautta. Kymmenet tai sadat Kriittisessä korkeakoulussa opiskelleet kirjoittajat ovat saaneet häneltä valmennusta ja rohkaisua. Oma taiteellinen työ on kunnianhimoista ja uniikkia, kuten esimerkiksi Laura Lindstedtin kanssa yhteinen kirja 101 tapaa tapaa aviomies upeasti osoittaa.
Enteileekö tämä myrskyä vai tunnelmaa sen jälkeen? Esimerkki alla pysäytti minut.
on niin hiljaista
niin hirvittävän hiljaista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti