Antti Rönkä: Kiltti poika

Kasvaako kiltistä pojasta kiltti mies? Ainakin tässä kirjassa hänestä kasvaa yksinäinen ja pelokas mies, joka herää pohtimaan tilannettaan, kun se alkaa kärjistyä. Onko kaikkia miellytettävä? Miten muuten voi olla olemassa? Mistä miellyttämisen malli kumpuaa - kotikasvatuksesta, äärimmäisestä herkkyydestä, koulukiusattuna olemisesta?

"Sieltäkö kaikki alkoi, kaikki mikä johtaisi tänne, takapenkille, taksiin jonka tilasin humalassa, vakaana aikeenani tappaa itseni. Ja joka ajaa nyt kohti lentokenttää, paikkaa jonne meneminen tuntuu kielletyltä ja kummalliselta niin kuin meneminen minne tahansa."

Minäkertoja kuvaa lukuisia pelkojaan tarkan viiltävästi, ajatuksiaan, jotka poukkoilevat arkiasioista suoriutumisen vaikeudesta ympäristön jatkuvaan tarkkailuun ja hetkittäisiin ylilyöviin rohkeudenpuuskiin. Hänen on vaikea olla, missään, joten hän haluaisi olla "muualla", vaikka tietää hyvin, ettei itseään pääse pakoon missään. Matkalla, hotellissa tai baarissa ehkä hetken? 

"Jalat painavat, niitä on kiskottava kuin rahtia. Katseen reunalla aaltoilee viime yön unettomuus. Asuntoni kuitenkin hylkii lähestymistä. Se on samanapainen magneetti. Siellä yksinäisyys tuijottaisi ja tiivistyisi, pesiytyisi jääkaapin hurinaan ja ikivanhojen pattereiden kohinaan ja nimettömiin rappukäytävässä kumiseviin askeliin."

Hänen kaverinsa Kettu sanoo, ettei noita pidä liikaa miettiä. Kettu suorittaa asioita rennosti ja isosti, ja keskustelu helpottaa päähenkilöä aina hieman. Muttei poista ahdistusta tai yksinäisyyttä, josta on vaikea sanoa, onko se syy vai seuraus vai jotain siltä väliltä. Olen Ketun kanssa samaa mieltä, mies miettii liikaa, itseään ainakin. Mutta minkä sille voi? Onko kiltteys pelkkä riesa ja pahe? Onko mies ymmärtänyt käsitteen aivan väärin? 

"Olen sekoamassa", hauska ääni sanoo päässäni. Tulossa hyvää vauhtia hulluksi. Ja vastaan sille että ei kai, ei nyt sentään. Niin kuin lapsena kun ajatteli jotain kiellettyä, tulipaloja tai sitä että opettajalle tai luokan pojille tapahtuisi jotain ikävää, kolari esimerkiksi, ja säikähti ja hoki mielessään: Anteeksi, ei oikeasti, anteeksi, ei oikeasti.

Millä muulla maailmaa pitäisi koossa ellei ajatuksilla?
Tällainen elämä ei voi jatkua enää kauaa. Minut saadaan kiinni, poliisi pysäyttää minut ja ilmoittaa ettei tällainen enää sovi. Tällainen sekavuus, elämän pakeneminen. Käteni lyödään rautoihin ja minut viedään jonnekin..."

Antti Rönkä kirjoittaa kipeästi mutta kauniisti. Ei terävinä, huolella karsittuina lauseina kuin isänsä Petri Tamminen, vaan kuulaammin, ilmavammin. Monia kohtia voisi nostaa, mutta jään miettimään kirjassa 27 vuotta täyttävän miehen hätää. Onko tämä ikäkauden kuvausta - tätäkö on se ahdistus, joka ajaa Y-sukupolveksi nimettyjä, jotka ovat tottuneet nettiin, terrori-iskuihin, talouden ja ilmaston kriiseihin, tilapäisiin töihin, seksuaalisten vähemmistöjen ja eriväristen ihmisten läsnäoloon mutta jotka on kasvatettu aiemman maailman opeilla. Kotona opetettu "kiltteys" ennalta-arvattavine koulu- ja uraputkineen ei enää toimi. Kun ei ole mallia olla, kun "kaikki" on vapaata ja valinnaista ja mitä vain arvaamatonta voi tapahtua, on helposti hukassa.  

Jotta kiltteyden vaade - ulkoinen ja etenkin sisäinen - korostuisi, teksti sisältää pienen pojan päiväkirjapätkiä. Pelokkuus ja tunne omasta heikkoudesta ovat läsnä jo niissä. Tarinassa vilahtavat naiset esittävät hyviä huomioita kiltteydestä, kuten entinen tyttöystävä Varpu. 

"- Kaikki tulee torjutuiksi, hän sanoi. - Ei torjutuksi tuleminen ole ongelmallista, vaan se että siitä välittää niin paljon. Se on ikävää varsinkin muille, koska eihän lopulta kukaan tiedä että mitä sä oikeasti ajattelet."

"- Et sä ole kiltti, Sonja sanoo. - Sä olet kylmä. Ja täynnä vihaa. Sen näkee sun silmistä."

Noin kommentoi satunnainen baarituttava. Mutta mies ajattelee, ettei "halua enää maailmassa, jossa kiltteys on heikkoutta. Ja olenko minä nyt jotakin velkaa tässä, minäkö sinut pyysin siihen istumaan? Pitääkö nyt vastata odotuksiin, esiintyä, todistella, putoaako muuten pelistä, saako potkut, kirjoittaako joku jo vihakommenttia? Ollaan muka uusviattomia ja tiedostavia ja hyväksytään erilaisetkin, mutta jos se erilaisuus ei vastaa omaa mielikuvaa erilaisuudesta niin sitten ei tietenkään hyväksytä."

Niin. Menneessä ei saisi rypeä, tulevaisuutta ei osaa kuvitella, kaikki nykyinen pelottaa, ihmiset ja etenkin oma itse, joka on "vääränlainen". Ei kadehdittava olotila, mutta varmasti monelle erittäin totta. Mistä kertoo esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmien kasvu. Ehkä myös väkivallan? Yleensä puhutaan kiltteydestä kärsivistä tytöistä, mutta sama voi vaivata miehiäkin. Jos kiltteyden siis ymmärtää vaivaksi, liialliseksi suorittamiseksi ja miellyttämiseksi. Eikö se voi olla myös muuta? Avartavaa luettavaa. Ja kirjailijan tuotantoa aion seurailla jatkossakin.

Antti Rönkä: Kiltti poika. Gummerus 2024. Kansi Jenni Noponen.