Liina on toimittaja, joka lähetetty tutkimaan juttua,
"joka ei kiinnosta ketään." Miksi Yassin, hänen pomonsa uutistoimistossa, käski tutkia jonkun villieläimen puremiin kuolleen naisen tapausta Saksan maaseudulla? Näitähän tapahtuu, ja suuri osa aiheen uutisoinnista on politiikkaa kulloisenkin median intressien mukaan, kun joko ympäristötoimia reuna-alueilla halutaan kustannussyistä supistaa tai edistää toista suuntaa, antaa väestölle lupa kantaa asetta ja metsästää, kuten ennen.
Liinan ajassa, meidän tulevassamme, kuljetaan e-mobiileilla, kaupungit ovat suuria ja maaseutu tyhjää hylättyä maata, jossa villieläimet liikkuvat. Silmälasikameralla on näppärä kuvata asioita ja ihmisiä kenenkään huomaamatta.
Vastahakoisuudestaan huolimatta Liina ryhtyy hommiin ja tapaa lääkärin, joka vastasi puremakuolematapauksesta, mutta tulos oli täysin muuta kuin nainen odotti. Turhaa, vai onko?
"Liina hyvästelee, kiittää vielä siitä, että sai tulla käymään. Hän yrittää olla hymyilemättä maanisesti, kuten hän usein tekee turhautuessaan ja joutuessaan peittämään mielentilansa. Tohtori Ortlepp saattaa hänet ovelle, taluttaa lähes kädestä pitäen aivan kuin ei malttaisi odottaa, että pääsee viimeinkin eroon Liinasta. Sitten hän asettaa toisen kätensä ovenkahvalle ja toisen Liinan selälle, kumartuu tämän olan yli ja kuiskaa: - Sitä naista ei ole olemassa."
Liina on syntynyt ja kasvanut Frankfurtissa, mutta muuttanut sittemmin äitinsä kotimaahan Suomeen lähinnä terveyssyistä ja muutenkin:
"Suomessa maa kohosi nopeammin kuin merenpinta, siellä oli turvallista olla myös vesistöjen lähellä."
Ihmiset toimivat tässä maailmassa eri tavoin kuin me nyt. Matkustaminen ei kiinnosta juuri ketään, sillä simulaatioilla näkee mitä tahansa paikkoja kotoa käsin. Sairaita tai vammaisia ei oikeastaan ole, mikä hieman ihmetyttää joitakuita, vaikka tiedetään, että terveydenhuolto on edistynyt monin tavoin, vaivat ja sairaudet pystytään hillitsemään jo alkuunsa, kiitos sirun. 2030-luvun tuhkarokkoepidemia tappoi paljon ihmisiä, mutta eri viruksille on kertomishetkellä jo löydetty toimivia parannuskeinoja. Silti on epäilijöitä.
"- Özlem, tiedän toki sen, mutta nämä luvut ovat liian kauniita. - Ne ovat kauniita. Ja kaikki ovat niistä hyvillään. Mikä tässä on ongelma? Özlem jatkaa provosoimista. - Tämä nyt vain on mitä suurimmassa määrin epätodennäköistä, Ethan inttää. - Ehkä luvut on yksinkertaisesti väärennetty. - Ethan pyörittelee ärsyyntyneenä silmiään. - Näemmehän me kaikki omin silmin, miten terveitä ja hyväkuntoisia ihmiset ovat."
Sananvapaus ei vaikuta kehittyneen parempaan suuntaan. Someen on turruttu.
"Mediakenttää hallitsevat valtion uutistoimistot, viranomaiset pyrkivät mustamaalaamaan riippumatonta journalismia väittämällä sen olevan kaikkea muuta kuin riippumatonta, ja rahoitus onnistuu enää osin ulkomailta saatavien yksityisten lahjoitusten avulla. Kukaan ei tietenkään enää maksa uutisista. Useimpia ei vaikuta kiinnostavan, onko se, mikä kerrotaan, totta. Kaikkihan valehtelevat muutenkin."
Kiinnostava asetelma ja uskottava ajankuva, jossa tämän ajan ilmiöitä on viety eteenpäin, suuntiin, joita voi vain arvailla. Terveydenhuolto, ihmisten tarkkailu, uutisointi, kaupungistuminen... Millaisia ne ovat muutaman kymmenen vuoden kuluttua? Uskon, että ihmiset saavat yllättyä edelleen, kuten viime vuosina olemme saaneet. Puitteet ovat vaikuttavat ja teksti luistaa koukuttavasti. Ja kyllä, silmät liittyvät tarinaan. Kirja valittiin vuoden 2020 jännitysromaaniksi Saksassa.
Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoon osallistuvat kirjabloggarit omilla postauksillaan, joita kokoaa ja haastetta hallinnoi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat.
Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Kustantamo Huippu 2022. Suomennos Anne Kilpi, kannet Taina Värri.
