Ei, rouva presidentti

Tarja Halosen lehdistöpäällikkönä ja eri yritysten viestintäjohtajana toiminut Maria Romantschuk on julkaissut muistelmansa ajastaan presidentinkansliassa ja työelämästään sen jälkeen.

Miksi, kysyn. Velvollisuudesta, sanoo hän. Uskonko? En.

Hän jatkaa haluavansa oikaista väärinkäsityksiä ja huhuja. Selvä, sen uskon. Mutta onko kirja oikea tapa ja antaako se uskottavia vastauksia? Tutkitaan.

Kirja alkaa vetävästi - jos tylsät esipuheet jätetään pois - siitä päivästä, kun presidentin kansliassa paljastui tietovuoto, joka lopulta johti pääministeri Anneli Jäätteemäen eroon. Tuo lieneekin kiinnostavin tapahtuma, jonka Romantschuk voi työuraltaan kertoa sisäpiirin silmin.

Kirjoittaja siirtyy kuvaamaan Tarja Halosen nousua politiikassa ja ulkoministeriaikaa, jolloin Romantschuk tutustui häneen siirtyessään toimittajan töistä ministerin lehdistöavustajaksi. Tiet erosivat, kun Romantschuk lähti lehdistöneuvokseksi Tukholmaan, kunnes presidentiksi noussut Halonen pyysi luottohenkilöään töihin Linnaan.

Kirjan kirjoittanut Pirjo Houni kertoo Romantschukin suulla noista vuosista merkittävimpiä tapahtumia ja arjen sattumuksia. Tietenkään mitään oikeasti luottamuksellista tai yllättävää ei kerrota, ja muutenkin tekstiä vaivaa varovaisuus. Se lienee jo sisäänrakennettu ihmiseen, joka on työskennellyt salassapitovelvollisuuden ja/tai valtiollisen etiketin alaisena suuren osan urastaan. Siksi mehukkaimmat tarinat jäävät lukijalta saamatta, uskon. Muutamia pistoja entisten työkavereiden ja muiden kumppaneiden suuntaan löytyy, korrektiuden naamiossa. Niistä ei jää hyvä maku, mutta reiluuden nimissä on sanottava, että myös omia mokiaan Romantschuk on kirjannut, tosin vaarattomia sellaisia. Lähinnä listataan onnistumisia ja tähtihetkiä, joita riitti Halosen suosion ampaistessa kattoon. Ilmeisesti tuo salaperäinen työ oli siis onnistunutta.

Ai niin, se pääasia. Poliitiikasta kirja kertoo sen, mitä jo mediasta tai kokemuksesta muutenkin tiedämme. Halosen vihertävät ja modernit ajatukset, tuulipukukansan edustajuus ja saavutukset presidenttinä - ei huomauttamista jo muualla kerrottuun. Mutta korostan nyt sitä, että arvioin kirjoja normilukijana, ottamatta poliittista kantaa tai tuntematta taustoja enempää kuin mitä tavis tietää. Reetan blogin elämäkertahaaste ei olekaan niin yksinkertainen juttu kuin äkkiseltään luulisi.

Romantschuk esiintyy kirjassa suorapuheisena luottonaisena, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä jopa presidentille. Yritysmaailmaan vapaampaan hierarkiaan tottuneesta lukijasta korostaminen on hassua; miksi ihmeessä presidentti maksaisi palkkaa suhteidensa hoitajalle, joka ei osaisi niin tehdä? Lojaliteetti pitää: presidentin toimet ja teot selitetään parhain päin, ystävyyttä todistellaan. Mehukas juoru mahdollisesta naisten välisestä suhteesta kumotaan monesti ja monin tavoin, kuten aviopuolisoita korostamalla. Ehkä se jopa oli kirjan tekemisen syy? Jälleen jää lukijalle kysymysmerkkejä. Miksi pitää todistella - kuka sitä kaipaa?

Kirjassa on muitakin ratkaisuja, joita en ensi lukemalta ymmärrä. Kuten sitä, miksi monta sivua käytetään Linnan työntekijöiden pukukoodin kuvaamiseen - koodi ei edes ole Romantschukin eikä Halosen käsialaa, eikä liity mitenkään kummankaan uraan kuin yhtenä työvälineenä. Tai miksi mukana on kopio Halosen allekirjoittamasta lehdistöpäällikkönsä irtisanoutumispaperista. Siis kopio tavallisesta valtion asiakirjasta. Ehkä se on mukana siksi, että kirjoittaja halusi osoittaa presidentin pedanttiuden, kun tämä on korjannut siihen yhden sanan käsin. Halosen korjaus on kyllä aivan paikallaan, pilkunviilaajana pisteet hänelle!

Kirja kertoo myös lyhyesti Romantschukin oman elämäntarinan pääpiirteet, kuvin varustettuna. Ajasta Linnassa on oma kuvaliitteensä. Kuvissa Romantschuk kättelee kuninkaallisia ja muita merkkihenkilöitä ympäri maailmaa. Jännittävää.

Risuja: Ylikorrekti teksti ei sytytä, hymistely ja parhain päin selittely tuntuu vaivaannuttavalta. Olen yhtä ylpeä suomalaisten naisten, kuten Tarja Halosen, saavutuksista kuin kuka tahansa muukin, mutta en usko, että Halonen olisi kirjaa tarvinnut. Jatkuva vakuuttelu missä tahansa asiassa alkaa tuntua falskilta. Ei voi välttää mielikuvaa lapsesta inttämässä hillot poskilla, ettei ole käynyt hillokaapilla. Edelleen mietin kirjanteon motivaatiota. Ehkä se perinteinen: "Haluan nähdä ja näyttää lapsilleni omat saavutukseni kovien kansien välissä". No, mikäpä siinä. Ja voihan siitä euroja tilille kilahtaa. Meille muille kirjan anti jää vähäiseksi niin kirjallisena, historiallisena kuin ajankuvallisena teoksena.

Ruusuja: Kronologiaa on kerronnassa rikottu kiinnostavasti. Erityisesti pidin uratarinasta Linnan jälkeen: Romantschukin Fortumin viestintäjohtajan ja Bonnierin viestintäjohtajan pestit olivat lyhyitä, mutta kiinnostavia, ja niissä on ainakin minulle uutta tietoa. Tuttuja ihmisiä vilahtelee (terkkuja vain Kirsi Nurmi ja Pauliina Henttonen, jos tätä luette). Yritysarki vain tuntuu niin paljon läheisemmältä kuin valtion toiminta.

Muualla:  Arvio tuulipukukansan omassa lehdessä (jota luen säännöllisesti, koska olen, no, tuulipukukansaa). Nina sanoo tällaisen muistelman tuovan presidenttejä ja muita tärkeitä henkiköitä vähän lähemmäs kansaa.

Pirjo Houni & Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti. Otava 2014.

Merkitsen osaksi jo edellä mainittua elämäkertahaastetta.