Päivälehden mies

Jos olet allerginen politiikalle ja varovaisille sanankäänteille, tämä ei ole sinun kirjasi. Suomen suurimman lehden Hesarin päätoimittajana 1991 - 2010 toiminut Janne Virkkunen kertaa uramuistelmissaan noiden vuosikymmenien Suomen johdon ja talouden - osin maailmankin - merkittävimpiä käänteitä ja ilmiöitä, kuten suhteitamme suurvaltoihin, EU:hun ja Natoon, mutta myös muun muassa Sonera-kohua ja WTC:n terrori-iskun uutisointia.

Lisäksi hän kuvaa muutamia tärkeitä henkilöitä ja suhteitaan heihin erikseen kirjan loppupuolella; presidenttejä, pääministereitä ja muita vaikuttajia - tietysti tärkeimpänä Aatos Erkko, joka seurasi tiiviisti Hesarin tekoa taustalta ja antoi kantansa kuulua päätoimittajalle, sekä reippaiden haukkujen että kiitosten muodossa, joskus myös tekojen, jotka eivät aina olleet mukavia yllätyksiä.

Minua kiinnosti eniten lehden tekeminen ja kehittäminen tuotteena. Virkkusen aikana perustettiin Nyt-liite 1995, joka oli virkistävä avaus nuorten lukijoiden suuntaan. Reetta Rädyn ansiosta Nytillä oli alkuun oma ääni ja huumori, joka harmi kyllä on hävinnyt vuosien saatossa. Suuri uudistus oli koon vaihto tabloidiksi, jota kannatan lukijana entisen hankalasti käsiteltävän broadsheetin sijasta. Sisällöiltään HS on kunniakkaan taustansa velvoittamana (viittaan nuorsuomalaisten perustamaan Päivälehteen) pyrkinyt jatkuvasti Virkkusen mukaan puolueettomuuteen ja sananvapauden edistämiseen sekä laatujournalismiin. Kukin arvioikoon itse, miten siinä on onnistuttu.

Politiikan lisäksi talous on vahvasti läsnä, kun yritystoiminnasta puhutaan. Ennen nettiaikaa luimme talouden tilan siitä, miten paljon Hesarissa julkaistiin työpaikkailmoituksia. Huippuaikoina lehti joutui jättämään jopa 14 sivua ilmoituksia pois, koska teknisesti sivumäärä oli rajoitettu. (Sitten keksittiin liitteet). Taantumissa taas ilmoitukset vähenivät dramaattisesti, jolloin lehti joutui säästämään ja päätoimittaja kokemaan kustannuspaineita.

Virkkunen on kirjaimellisesti otsikon mukaan läpikotaisin Hesarin mies. Hän opiskeli HS:n toimittajakoulussa, josta siirtyi politiikan toimitukseen, ja sille tielleen jäi. Hänellä oli ja on laaja kontaktiverkosto, mutta ei työkokemusta lehden ulkopuolelta, luottamustoimia kyllä, myös kansainvälisesti. Jo hänen sukunsa kietoutui lehden perustajien sukuihin (Järnefeltit, Erkot), joten kohtalo lienee kuljettanut miehen paikalleen. Ja mitenkään tähän liittymättä, tiesittekö, että hän on Jean Sibeliuksen tyttärenpojanpoika?

Kiinnostavaa tietysti kuulla kulissientakaisia tapahtumia, vaikka erittäin korrektisti esitettynä. Virkkunen kirjoittaa suu supussa: faktat ovat varmasti kunnossa, mutta suuria tunneailahduksia tai tiukkoja kannanottoja hän ei tarjoile. Teksti on hämmästyttävän laimeaa ammattikirjoittajalle. Virkkunen käyttää paljon lieventäviä ja virkamiestyylisiä ilmaisuja, tyyliin "arvioisin, että", "monella muotoa", "melko","hieman", ja liitepartikkeleita (-kin, -han jne.), joihin käyttäisin punakynää. Voi olla, että on tavoiteltu jutustelevaa tyyliä. Ollaan vallan kammareissa ja tarjotaan menestyksen eväitä - fraaseja, jotka eivät tekstiä raikasta. Ja hyvin paljon lainataan Virkkusen lehtitekstejä, mikä tekee lukemisesta raskaanpuoleista, vaikka ratkaisu on perusteltu: kun asia on joskus huolella mietitty ja muotoiltu, toisto tuntui varmaan turhalta. Vuodet ison työnantajan palveluksessa ja juuri tuossa tehtävässä - jota sanotaan maan tärkeimmän mediavaikuttajan pestiksi - lienevät opettaneet varovaiseksi. Asiaa kuitenkin riittää, ja paljon. Välillä kirjoittaja onneksi puuskahtaa aidonoloisesti, kuten etuoikeutettua ja nautinnollista työtään kiitellessään:"...josta kyllä aika monta päivää vaihtaisin pois." (Riemastuin - olen aina suhtautunut epäluuloisesti "päivääkään en vaihtaisi pois" -fraasia käyttäviin.)

Kirja antaa kuvan hieman verettömästä ja kaukana pysyttelevästä, mutta työssään luotettavasta ja johdonmukaisesta tekijästä, joka hoiti tehtäväänsä tunnontarkasti ja osasi luovia verkostoissa. Epäilen, että räväkämpäänkin olisi löytynyt aineksia niin miehestä itsestään kuin etenkin tapahtumista, jotka jäivät kertomatta. Kerrottujakin kohtia pitää lukea tarkasti, jotta itse asia kirkastuu lukijalle. Hän sanoo, ettei pidä lehtijuttujen nykytyylistä, jossa kerrotaan toimittajan omia asioita; se näkyy myös hänen omassa tekstissään. Jotkin kannanotoista tuntuvat tavislukijasta kummilta tai ristiriitaisilta muuhun kerrottuun. Kuten miksi Virkkusen mielestä HS ei voinut järjestää valtioneuvoston kanslian kanssa "tasavaltalaisten voimien seminaaria" mutta Helsingin Sanomain Säätiö voi? Meille taviksille kyse on samasta tahosta, vaikka ne kuinka organisatorisesti ovat erillään. Tai miksi Kiinan suurlähettiläiden moitteille HS-kirjeenvaihtajia kohtaan "ei tarvinnut antaa mitään arvoa" - ahaa, politiikkaa, mutta vaikka asia olisikin noin, ilmaisu kuulostaa ylimieliseltä.

Joka tapauksessa. Kiinnostavaa ajankuvaa,  huima määrä faktatietoa Hesarin silmin katsottuna Suomen viime vuosikymmenistä lähes tähän päivään asti, ainutlaatuinen uratarina - vaikka vaisuhkosti paketoituna.

Sopiva ja ajankohtainen sitaatti lopuksi kohdasta, jossa Virkkunen kertoo Venäjä-vierailustaan:

"Tietoisesti halusin kertoa kuulijoille sananvapauden perusteista, sillä luultavasti se on alue, josta pitää vain jaksaa koko ajan puhua. Asiat eivät suinkaan parane itsestään. Niiden eteen pitää tehdä työtä."

Kenelle: Median toiminnasta kiinnostuneille, lähihistoriaa ja politiikkaa seuraaville.

Janne Virkkunen: Päivälehden mies. WSOY 2014.

Liitän jutun osaksi Elämäkertahaastetta.