Tampereen kirjamessut 2021: Viihtyisää!

Tampereen kirjamessuja on sanottu myös kirjafestareiksi, kuulemma siksi, että kokonaisuuteen kuuluu muutakin kuin päämessutapahtuma, runoilta jne. muissa sijainneissa. Mutta koska itse vierailin vain Tampere-talossa, sanon olleeni messuilla - eka kerran Tampereella. Ilmeisesti vuosia aiemmin on vastaavantyyppinen häppeninki kaupungissa ollut, mutta tässä muodossaan tapahtuma on uusi ja ihmeellinen, ainakin meille monille kävijöille. Korona siirsi sen viime vuodelta tähän, juuri kun festivaali oli saatu täysin valmiiksi, joten nyt vain iloittiin toteutumisesta ja järjestäjien pitkästä pinnasta hoitaa hommat uudella aikataululla ja tarvittavin päivityksin. Kiitos!

Talon onnistuin ohittamaan ensi yrittämällä, lähestyin sitä jotenkin väärästä kulmasta, mutta kun sisälle pääsi, alkoi tunnelma lämmetä. Ulkona olikin yksi talven kylmimpiä viimapäiviä la 4.12. Tilan hahmotus vei aikansa. Läpikierrettävän messukeskusrakenteen sijaan Tampere-talossa on kolme pitkää kerrosta, joita kuljettiin edestakaisin. Käytävien varsilla oli kustantamojen ja yhteistyökumppaneiden, kuten Tampereen kaupungin, osastoja ja infopisteitä. Ensimmäisen kerroksen takaosan suureen tilaan Sorsapuistosaliin oli koottu suurin osa kirjamyynnistä.

Esiintymispaikkoja oli lukuisia, upeimpana ns. Pieni sali, joka ei ole pieni, vaan korkea auditorio, josta on kaikkialta hyvä näkyvyys lavalle. Kaunein oli kolmanneksen kerroksen Maestro, jonka iso lasiseinä avautui ulos puistoon. Myös siellä on nouseva katsomo, mille peukku. Pienemmissä tiloissa, kuten Sonaatit aivan alhaalla 0-kerroksessa, oli perinteiset luokkahuonetyyppiset järjestelyt. Viihtyisyyttä toivat seinämaalaukset, sohvat ja muut koristeet ja tekstiilit. 

Tarjonta oli huomattavasti pienkustantamopainotteisempaa kuin esimerkiksi Helsingissä. Hintasyistä, oletan, messupaikka oli mahdollista hankkia pienemmälläkin myynnillä. Tosin puuttui kokonaan iso Otava, tai ainakaan minä en löytänyt sen pistettä, mikä hieman hämmensi. Rosebudissa taisi olla heidän kirjojaan myynnissä, jäi tarkemmin tutkimatta. Ohjelmaa riitti erinomaisesti koko kahdeksi päiväksi seurailtavaksi ja valinnanvaraakin oli, joten jotkut kiinnostavat vain oli pakko ohittaa. 

Kustantamo Huipun huippudekkaristia Simone Buchholzia en ohittanut! Hän kertoi työstään lavalla ja jakoi nimmareita myyntipuolella. Kirjailijan naseva tyyli ja napakka naisen ja perimiehisen kovaksikeitetyn dekkarin maailman yhdistäminen tehoavat, syntyi jopa nimmarijono. Chas Riley on riemastuttava romaanhenkilö! Alla kirjailija istumassa vieressäni.

Tulenkantaja-palkinnon sai Matias Riikonen kirjallaan Matara. Hyviä ehdokkaita olivat muutkin, kuvassa vasemmalta Elina Backman, Miki Liukkonen, Kuutti Koski, Matias Riikonen ja Dess Terentjeva, juontajana Markus Määttänen Aamulehdestä, palkinnon perustajataholta. Fili tukee voittajaa vientiponnisteluissa 5 000 euron valmennuskurssilla, joten kirjan mahdollisuudet menestyä ulkomailla ovat yksi vahva arviointikriteeri. Mataraa pidettiin universaalina tarinana, kauniin ja yksityiskohtaisen kielensä ohella. Päätuomari Juhani Karila vertasi sitä Goldingin Kärpästen herraan, vaikka Riikonen ei vertauksesta syttynytkään - onhan kirjoissa paljon eroja. Mutta lasten itsekehittämä yhteiskunta esiintyy molemmissa, ja ajatus kertoa lopulta enemmän kuin leikistä ja lasten suhteista.  

Kuulin Anneli Kannon paitsi kertovan Rottien pyhimyksestä (aina asiasta löytyy lisätietoa, vaikka olen kuullut esittelyitä ja käynyt Hattulassakin, Kantoa on sitäpaitsi aina hauska kuulla!) osallistuvan paneeliin, jossa pohdittiin romaanin muotoa. Kun tarinallisuusvaade on poistunut, mitä on tullut tilalle? Tiedämme, että ainakin Finlandia-voittajan kaltaisia fragmenttiromaaneja ja säeromaaneja. Pohtimassa mukana Alexandra Salmela, joka kertoi myös omassa esityksessään erikseen kirjastaan 56, otaksun. Luku ei viittaa suinkaan kirjoittajan ikään, vaan kirjassa esitettyjen naisten ja tarinoiden määrään. Kirja syntyi päiväkirjamaisesti, ja siinä on jonkinlainen minä-henkilö, mutta myös paljon muita. Kuulemma naisen elämää kirjassa vaivaavat ainakin tylsistyminen ja muut arkipaineet koronaa myöten, kuten uhkailevat tomaatit. Ja erilaisista taikinasuhteista myös puhutaan. Voiko taikina olla väkivaltainen? Kuulostaa hauskalta. 

Emmi Itäranta (alla) esitteli tietysti Kuunpäivän kirjeitä, mutta lisäksi pohti muun muassa kirjojen aiheita tietokirjailija Olli Löytyn kanssa aiheenaan Nykykirjallisuus 2.0. Pääsemmekö ikinä eroon sotatarinoista? Itäranta arveli seuraavan yhtä suuren sukupolvikokemuksen olevan ilmastonmuutos, ja tähän uskon: kirjoja on jo teemasta alkanut syntyä. Mutta ehkä valtatrendinä vasta joskus meidän aikojemme jälkeen. Olli Löytty on kirjoittanut provosoivan otsikon alla: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kiinnostaisi tämäkin.

Tuomas Muraja, rauhanturvaajakokemusta omaava toimittaja ja tiedotusupseeri, on haastatellut suomalaisia naisia palveluksessa rauhanturvaajina, ja Elisabeth Rehn on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Hän on "nimihenkilönä", koska Rehnin ollessa puolustusministerinä naisille avautui mahdollisuus päästä rauhanturvaajiksi. Kirja Elisabethin enkelit vaikuttaa kiinnostavalta: sen sanottiin kertovan suomalaisen naisen sisukkuudesta sekä pelon ja vihan voittamisesta. 

Ismo Leikola oli lähdössä takaisin Amerikkaan seuraavana päivänä, mutta ehti kertomaan kuulumisia ja kirjastaan Suo, kuokka ja Hollywood, maahanmuuttajan kokemuksista tuolla kultamaassa, josta Leikola kertoo tyylillään letkeästi ja humoristiset puolet asioista esiintuoden, mutta asiantuntevasti.

Muumi-museossa en ehtinyt käydä, mutta paljon muutakin näin: Kirsin Raninin kertovan Lukupiiri-kirjastaan (yleisöä oli paljon!), PEN Finlandin keskustelemassa Afganistanin tilanteesta ja sananvapaudesta. Finlandia-voittaja Jukka Viikilä oli estynyt tulemasta paikalle, samoin ihailemani supernanny Pia Penttala, joka olisi ollut hauska nähdä livenä. Mutta näin ihanat Lotan ja papan. Papan evakkotarina on nyt kerrottu myös kirjan muodossa. Lotta-Sofia Saahko: Papan kanssa kahvilla. Finlandian lasten ja nuorten kirjasarjan voittajan Anne-Maija Aallon kirjaa ihasteltiin monessa keskustelussa, kaunis nimi vetoaa. Mistä valo pääsee sisään lukulistalle! 

Talo on kaunis ja viihtyisä, järjestelyt toimivat. Henkilökunta oli ilahduttavan ystävällistä. Pieni happihyppely sulakkeen palamisen aiheuttaman palohälytyksen takia ei aiheuttanut paniikkia. Kerrankin oli hyötyä työpaikkojen jatkuvasta paloharjoituksista, kun rutiinilla riensin pihalle odottelemaan paluulupaa. Väkeä oli parhaimmillaan pieneksi tungokseksi asti, mutta ei täyttä, korona vaikutti, uskon. Ohjelma oli houkutteleva ja monipuolinen, vaikka osa puolen tunnin keskusteluista tuntuu turhan lyhyiltä, varsinkin jos keskustelijoita on useita. Kirja-alan ilmiöistä saisi puhua enemmänkin yksittäisten kirjojen sijaan.

Huoltotiloja eli ravintoloita, kahviloita ja wc-tiloja, on joka kerroksessa, joiden välillä pääsi kulkemaan hissillä tai useita portaita pitkin. Opaskylttejä ei voi koskaan olla liikaa, huomattiin, vaikka henkilöstöä oli paikalla runsaasti, neuvoa saattoi aina kysäistä. Karttakin oli tarjolla, painetun ohjelman kanssa: olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkka ohjelman nettitoimivuudesta (toimivatko ne ikinä?). Sain mediapääsylipun bloggarina. Kiitos järjestäjille, esiintyjille ja kanssavieraille, kokemus oli ehdottomasti myönteinen! 

Kuvat omiani paitsi Tampere-talo Mikko Valtonen, Simone Buchholz -kuva Anne Kilpi, Kustantamo Huippu