Éduard Louis: Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni

Kirjan nimi viittaisi laajaan katsaukseen väkivallasta kautta aikojen, mutta kyseessä on yhden ihmisen ja yhden väkivaltatapauksen käsittely. Joka pääpiirteissään kuvaa kaikkea vastaavaa kaikkialla tapahtunutta yhtä lailla. Kertoja Éduard kohtaa viehättävän miehen, jonka vie kotiinsa, seksin ja rakkauden toivossa.

Lupaavasti alkanut tilanne päätyy raiskaukseen, sekä fyysiseen että henkiseen väkivaltaan. Kertoja purkaa tapahtunutta ovelalla tavalla, antamalla sisarensa Claren kertoa siitä miehelleen. Ikään kuin kertoja sekä haluaisi jakaa kokemuksensa mutta toisaalta olla siitä irrallaan, etäännyttää itsensä traumaattisesta kokemuksesta. Olla koskematta pahimpaan, mutta sorkkia silti haavojaan. Koska eihän kipeimpiä kohtia voi olla tökkimättä! Claren kertomukseen hän limittää omia ajatuksiaan.

Poliisit, lääkärit, psykiatrit, koko koneisto käynnistyy, ja prosessin vaiheet käydään läpi pikkutarkasti. Éduard kulkee sen läpi ulkoisesti rikoksen uhrina, sisäisesti traumansa käsittelijänä ensijärkytyksestä eri vaiheiden (nämä olivat mielenkiintoisia) kautta ei "loppuun", mutta hetkeen, jossa syntynyt pelko tuntuu jo hallittavalta. Loppua ei kai voi olla, koska kokemus pysyy olemassa. Clare sanoo miehelleen:

"Mietin Ajattelen itse asiassa eniten niitä joita olen eniten vältellyt ja vihannut. Niin se menee. Voi siis hyvin olla, että sama pätee kaikkiin."

Éduard vastailee kysymyksiin: Miksi kutsuit tuntemattoman mukaasi? Oliko miehellä ase? Miten sait tilanteen päättymään? Häntä kohdellaan mielestäni asiallisesti, vaikka omaa osuutta käytökseen tivataan ja rasismi vilahtaa, kun syytettynä on tummaihoinen mies. Silti vaikutelmaksi jää, että sekä poliisien ja hoitohenkilökunnan mielestä raiskaus on vakava rikos, eikä sinisilmäisyydestä  rangaista. Ei siskonkaan taholta, vaikka tätä nyppii välillä veljen "hienostelu", jonka hän katsoo johtuvan itsekeksitystä erityisyydestä. 

"Ja sitten Clara sanoo, että kyllä hän oikeastaan tietää, hän tietää, miksen minä epäillyt mitään, se johtuu siitä että kiinnyn niin nopeasti, kehen vaan, olin jo lapsena sellainen enkä ole muuttunut, mutta Clara sanoo, ettei puhu siitä minun kuulteni, koska vastaisin vain, että käytökseni johtui ja johtuu edelleen yksinäisyydestä, siitä että olin perheessämme ulkopuolinen, ja Clara sanoo ettei halua kuulla kun sanon niin. Ettei se ole totta."

Clare lataa lisää teräviä huomioita veljestään, joka siskon mielestä hifistelee ja hienostelee tavatessaan lapsuudenperhettään ennen kuin "sulaa ja on taas normaali ja alkaa puhua murrettakin". Perheen työväenluokkaisuutta korostetaan Claren puhekielisyydellä. 

"Mutta se että Éduard oli sinä iltana niin varomaton, niin päätön, se johtuu varmana myös siitä, että se on kasvatettu kovalla kädellä ja se on yrittänyt liikaakin olla pelkäämättä mutta joskus pelko iskee, sanokoon Éduard mitä sanoo, ja pelko pysyy, koska ei Éduard niin paljon ole muuttunut kuin antaa ymmärtää. Mä kyllä tiedän."

Kertoja sanoo itse pelastuneensa usein valheiden avulla, eläneensä vapauden tunteen hetkiä valehtelemalla: mielikuvituksensa avulla. Mikä tarinassa on totta, mikä ei, emme voi tietää: se on silti todenmakuinen, paljastava ja ahdistavia tunteita herättävä. Paljastava nimenomaan kertojasta itsestään, hieman ympäristöstäkin. Traumakirjallisuutta, autofiktiota, totta kai.

"Minun tervehtymiseni alkoi siitä. Minun tervehtymiseni alkoi, kun tajusin, että todellisuuden voi kieltää."

Kuka tappoi isäni -teos on selkeämmin yhteiskunnallinen sukupolvikuvaus. Se kertoo kirjailijan isän tarinan pojan silmin. Jäyhä mies kärsi lapsena alkoholisti-isänsä väkivallasta ja vannoi, ettei toimi samoin omassa perheessään. "Väkivalta pelasti meidät väkivallalta." Mies piti opiskelua naismaisena eikä osannut suhtautua poikaansa, joka rakasti tanssia ja halusi esittää näytelmässä tyttölaulajaa. Suomalaisille tuttu äijähahmo, sodanjälkeisten sukupolvien lapsi, joka uskoi kovaan työhön ja halusi vain olla kuten muutkin.  

Muutos sukupolvien välillä on huima, lähes ylittämätön. Vanhoihin asenteisiin ja tapoihin tukeutuminen ei lopulta toiminut isälle, joka vanhemmiten hyväksyi poikansa eri tavalla. Isän selkä rikkoutui tehtaan palveluksessa mutta mies joutui silti raskaisiin fyysisiin töihin elättääkseen itseään ja perhettään, mistä poika kritisoi rankasti yhteiskuntaa. Kirjoittaja sitoo isän elämän Ranskan politiikkaan ja koviin poliitikkoihin, jotka ovat kurjistaneet köyhien elämää poistamalla tukia ja lääkekorvauksia. Kyynikkona sanoisin, että ei mitään yllättävää tässäkään. Taloudellinen polarisaatio vaikuttaa kiihtyvän kaikkialla. Louisin ansio on tehdä ilmiötä näkyväksi yksilön kautta ja hyödyntää asemaansa kuuluisuutena, jonka sanottava pääsee esiin.

Melko surullinen tarina tämäkin, mutta jälleen todentuntu on vahvasti käsillä. Louis ei hienostele ainakaan kirjoittaessaan, vaikka ehkä hiukan lukijaa kiusaa ihmisten koulutustaustojen erojen jatkuva korostaminen. Toivottavasti se kuitenkin rohkaisee nuoria opiskelemaan ja antaa esimerkkiä köyhyydestä eroon pyrkimiseen, kuten Louis itse teki, ja tarina löytyy kirjasta Ei enää Eddy.

Kenelle: Traumakirjallisuutta tutkiville, väkivaltaa kokeneille ja heidän läheisilleen, eriytyneisyyttä perheessään tunteville, sukupolviromaanien lukijoille, ranskalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. 

Muualla (Väkivallan historia): Mitä luimme kerran sanoo Louisin kirjoittaneen jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. (Kuka tappoi isäni) Kirja on herkkä rakkaudenosoitus isälle, jota on vaikea rakastaa, ja samalla vimmainen luokkayhteiskunnan kritiikki ja puheenvuoro sorrettujen vähäosaisten puolesta, sanoo Kirjaluotsi.

Éduard Louis: Väkivallan historia. Tammi 2020. Päällys Perttu Lämsä.

Éduard Louis: Kuka tappoi isäni. Tammi 2022. Päällys Tom Backström.

Molemmat kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.