Tuomas Aitonurmi on ajatellut kertomiaan asioita pitkään ja pitkälle. Punnittuja mietteitä on ilo lukea. Kokeneen kirjoittajan teksti on omarytmistä ja täyttä: vaikka kirja on esikoisjulkaisu, hän on kirjoittanut paljon, niin työssään kuin harrastuksissaan ja koulutuksissaan. Kirjasampo on työ, kirjablogi Tekstiluola blogeja seuraaville tuttu, muutamia foorumeita mainitakseni. Kirjoittamisen ohella paras keino oppia kirjoittamaan on lukeminen, ja siinä hän on sekä asiantuntija että syvällinen harrastaja.
Hänen traumansa on koulukiusattuna olemisen kokemus, josta hän kertoo mutta johon ei juututa, sillä on paljon muutakin mietittävää. Pitkä piina silti tietysti jättää jälkensä. Se on sysännyt kirjoittajan miettimään omaa olemustaan tavallista syvemmin, analysoimaan itseään. Ja myös vaikuttanut omakuvaan ja käytökseen.
"Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle todella tuttua. En tajunnut itseeni kohdistuvien ajatusteni julmuutta ennen kuin toiset alkoivat huomautella minulle asiasta luettuaan tekstejäni tai kuultuaan minun puhuvan itsestäni."
Seinät: Remontti. Katto: Fyysisyys. Lattia: Trauma. Hienoja asiayhteyksiä, yllättäviä suuntia. Esseistä moneen on helppo eläytyä, vaikkei lukija olisi koulukiusattu tai homomies. Kasvusta ja kehittymisestä on kyse, ja usein tunnen, että kirjoittaja on päässyt monessa pidemmälle kuin itse monta vuosikymmentä vanhempana. Jonkinlainen rauha ja harkittu lopputulos:
"Voit olla mies omalla paikallasi. Sinulla on tilasi. Älä vie toiselta hänen tilaansa. Käännä kyynärpääsi alas ja ojenna kätesi."
Riemastuttavia havaintoja: "Miksi mukavuuden alueelta on poistuttava yhä uudelleen? Eikö välillä saisi vain olla mukavaa?" Yksi esseistä käsittelee Tuomasta kirjoittajana. Onko autofiktio Seiskan sivistynyt muoto? (Usein on, mielestäni.) Mutta taas mennään pidemmälle:
"Ehkä joskus kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstin kautta. Ehkä minä joskus sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos ihmiset ylipäänsä haluavat pysyä hengissä tässä maailmassa tulevat vuodet, vuosikymmenet - kuinka kauan aikaa vielä on? Se pitää kuvitella. Tuomas uskoo näiden kirjoitusten mahdollisuuksien elävän jossain, ne häilyvät maisemassa kuin tiivistyvä sadepilvi ja odottavat toteutumistaan."
Kuolemanpelko äkillisen vakavan sairauden myötä. Se onneksi hoituu, mutta maailmantilanne pahenee. "Mielialani ei parane samassa tahdissa ruumiini kanssa."
Kirja teki vahvan vaikutuksen harkitulla ajattelullaan, viisaudellaan ja oivalluksillaan. Löi suorastaan hiljaiseksi. Onneksi kirjaan voi palata, niin täysi se on, että ammennettavaa riittää. Toisella lukukerralla löysin paljon uutta mietittävää. Kirjassa on myös laaja lähde- ja viittausluettelo. Ja kannet ovat hienot!
"Tunsin samastumista. Se merkitsee paljon taiteen vastaanotossa."
Kenelle: Ajatteleville, oivalluksia etsivälle, trauman kokeneille, koulukiusatuille, laadukkaan esseekirjallisuuden etsijöille.
Muualla: Ammattimaista etäisyyttä ei kirjaan voinut pitää Kirjaluotsi, joka toivoo kirjailijalta paljon lisää luettavaa, kuten minäkin. Vahva, kaunis ja taidokas, sanoo 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti