Lauren Groff: Mestarinna

Mainonta tehosi: Mestarinnan liepeestä luettuani, että kirjailija on saanut Joyce Carol Oates -palkinnon ja että kirjaa kehuvat Amerikassa niin Financial Times, Time kuin Barack Obama, alkoi kiinnostaa. Asiansa ajoi myös komea kultakansi. Kirjailijan ja kirjan nimen perusteella en tiennyt opuksesta mitään, mutta onneksi se eteeni lykättiin. Sillä se tosiaan on upea, sykähdyttävä ja kiehtova, kuten kehuissa sanottiin!

Palataan 1100-luvun Eurooppaan, jossa Englannin ja muiden mahtimaiden tai sellaisiksi pyrkivien kuninkaalliset taistelevat vallasta ja rahasta, kuten aina. Eleonoora oli tosielämässä Richard Leijonamielen äiti, joka mainitaan historiassa epätavallisen taitavana, varakkaana ja luksuksesta, siis kulttuurista, kiinnostuneena. Eletään kirjakääröjen, ritarilaulujen ja trubaduurien aikaa. Kuningattaren hovin käskyvaltaan kuuluu myös orpo Marie, amatsoonien jälkeläinen, joka Eleonooran mielestä ei sovellu hovinaiseksi eikä aviovaimoksi karkeiden tapojensa ja kauneusihanteita uhmaavan ulkonäkönsä vuoksi. Niinpä hän maksaa Marien pienillä myötäjäisillä kurjaan ja köyhään luostariin, joka ei harmikseen voi muuta kuin ottaa kauhistunut ja kaikkea muuta kuin harras tyttö vastaan.

Marien elämä täyttyy loputtomasta työstä, rukoiluhetkistä ja nälästä. Hän ehtii usein toivoa kuolemaa, vaikka tietää epätoivon synniksi, mutta "viha on pahempi, ja jos Marie lakkaisi pitämästä omaansa silmällä, se repisi hänet kappaleiksi." Hän on kuitenkin toimen nainen, käy ilmi, ja saa aikaan kohennusta nunnien oloihin, joista saamme tarkan arkisen kuvauksen. Marie etenee urallaan, jos niin voi sanoa nunnasta: joka tapauksessa hän saa yhä enemmän vastuuta ja valtaa.

"Mutta Marien seitsemäs luostarivuosi on kuin luotu pyyhkimään pois kaikki pienet saavutukset, sillä koittaa myrkkyhöyryjen kesä ja oblaattilapset kuolevat yksi toisensa perään, aatelisten viimeisimmät vähäiset tyttäret, joista annettiin säälittävät myötäjäiset ja jotka sairastelivat rakkautta vailla ja kellahtivat ilkeään katseeseen tai ikkunasta puhaltavaan vetoon."

18 vuoden kuluttua tapahtuu jotain. Hän huomaa hämmästyneenä nunnien voivan paljon paremmin.

"Hän intoutuu heti siinä kadulla kiittämään Neitsyt Mariaa, eikä ainoastaan suunsa vaan myös sydämensä sanoilla, ja hän yllättyy huomatessaan sanojensa olevan täysin rehellisiä. Onpa omituista, hän ajattelee. Häneen on kasvanut usko. Ehkäpä se on vähän kuin hometta."

Marie saa taivaallisia näkyjä, jotka innoittavat häntä maanpäälliseen työhön entistä voimallisemmin. Hänestä tulee abbedissa, joka haluaa pitää nunnansa turvassa, hoitaa heitä kuin lapsiaan, oli kyse sitten mieleltään järkkyneestä, fyysisesti vammaisesta tai muuten hankalasti maailmaan sopeutuvasta tytöstä tai naisesta, sillä hän on oivaltanut kutsumuksensa ja naisten yhteisyyden voiman. Luostarin kukoistus ei herätä kaikissa iloa, siksi hän päättää suojata paikan rakentamalla sen ympärille sokkelon, joka eksyttää sisäänpyrkijät. Vuosikymmenien kuluttua vierailulle saapuva Eleonoora "kertoo Marielle, että koko maailma on hämmästynyt hänen sokkeloaan koskevista huhuista."

"Marie sanoo iloisena, että se on tosiaan aikamoinen suunnittelun ihme. Mitä kaikkea naiset saavatkaan aikaan, kun heille annetaan tehtävä! Heidän kykynsä vaikuttavat rajattomilta. 

Mutta oi, abbedissa ymmärtää kuningattaren sanojen sävyn väärin. Jotkut aateliset sanovat, että he haluaisivat tulla armeijan kanssa ottamaan paikan pois nunnilta, näyttämään heille. Taikuudesta liikkuu hurjia huhuja. Tässä kohtaa ei ole Marien kannalta ollenkaan hyväksi, että hänen esivanhempiinsa kuuluu myös keiju Mélusine. Jotkut puhuvat valtavista rikkauksista, joita nunnat pitävät luostarin kätkössä. Kuningatar on joutunut oikein rauhoittelemaan sodanhaluisimpia. Hän on joutunut jopa uhkailemaan, maanittelemaan. Se on uuvuttavaa. 

Marie laskee viininsä pöydälle. Hän sanoo tietävänsä kaiken tuon, onhan hänelläkin vakoojansa ja hän tietää, kuka puhuu mitäkin. Miten typerää onkaan sotaisa puhe köyhyydelle omistautuneiden hartaiden netsyiden yhteisöstä. Jumalatonta vähintään."

Miten luostarin ja Marien käy, jätän lukijan tutkittavaksi. Kirja on kerrassaan mainio niin teemoiltaan kuin kieleltään. Naisten välinen ystävyys ja rakkaus, fyysinenkin, on kouriintuntuvasti läsnä, samoin yhteisöllisyys ja luja usko, kauniisti ja luontevasti kuvattuna. Hahmot ovat herkullisia, kuningattaren ja Marien itsensä lisäksi sokea Emme, Goda, joka on tyly ja taitamaton kaikessa muussa paitsi eläinten hoidossa, älytön Duvelina, viehättävä Nest, villi Avice ja aivan liian kaunis ja kavala Sprota ja monet muut, joista tuo kaukainen yhteisö rakentuu ja jota Marie johtaa ei suinkaan pehmein käsin. Mitä kaikesta jää jäljelle, kun hän miettii myöhemmin elämäänsä? 

Lukiessa tuli monesti mieleen Anneli Kannon upea Rottien pyhimys. Yhteistä kirjoille on erityisiä kykyjä omaava nainen historiassa, uskonnollinen ympäristö, johon yhdistyvät luontevasti arki fyysisine yksityiskohtineen, linjakas ja nautinnollinen kieli - kiitos suomentajalle - ynnä inhimillisyyden eri asteet pyhyydestä pölhöhuumoriin. Jos pitää valita, kotimainen on parempi (tietysti): Kannon tarina on monipuolisempi ja syvempi, virkeämpi ja koskettavampi, mutta Mestarinna voi olla monen listalla ykkönen: siinä on enemmän kuin ripaus mystiikkaa, jonka vastaanottaminen tehdään lukijalle luontevaksi ja uskottavaksi. Ja feminiinisyyttä, joka pakosti naisyhteisössä korostuu. Vertaile itse! Mielessäni Mestarinna on Amerikan Rottien pyhimys. 

Kirjailija sanoo lopuksi kirjan olevan omistettu sisarille, sekä ruumiin että hengen. Hyvin summattu!

Kenelle: Historiahulluille, pyhyyttä pohtiville, komean kielen ihailijoille, luostarielämästä kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, laadukkaan historiaviihteen ystäville.  

Muualla:  Mestarinna on pienillä feministisillä painotuksilla maustettu viihdyttävä kirja historiallisten romaanien ystäville, sanoo Tarukirja. Hän ei taida olla yhtä vaikuttunut kuin minä. 

Lauren Groff: Mestarinna. S&S 2023. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Jenni Saari.