Täytyy myöntää, etten vieläkään hahmota ihan selkeästi eroa muistelmien ja autofiktion välillä silloin, kun jälkimmäinen perustuu selkeästi ja tiettävästi todellisuuteen. Muutaman viikon takaisessa kirjailijatapaamisessa, jossa olivat paikalla kotimaiset tuoreet autofiktio-esikoiskirjansa julkaisseet Meri Eskola (Ehdin rakastaa häntä) ja Venla Pystynen (En voi lakata ajattelemasta kuolemaa), minua valistettiin, että ero on tekemisen prosessissa. Muistelma on tietokirja, jonka tuotantotapa on erilainen kuin romaanin, sen tajuan. Mutta onko sillä lukijan kannalta väliä muuten kuin kirjastossa oikeaa hyllyä luokituksen mukaan etsiessä? Löytyykö hyllystä 1.4 vai 99.1.?
Autofiktioon toki voi lisätä fiktiota, muistelmiin ei, mutta se ei tunnu merkittävältä lukijana. Minulle on jokseenkin sama, onko kirjoitettu totta vai ei, jos teksti on kiinnostava ja taidolla tehty. Muistelmien kohdalla tilanne on toinen - löysinpäs selkeän erottavan tekijän siis!
Arvelen yhdeksi lausumattomaksi luokituskriteeriksi myös kirjoittamisen kunnianhimon tason, ehkä taidonkin. Niin Genberg kuin kaksi ensinmainittua muuta ulkomaista kirjailijaa (mainittuja kotimaisia en ole vielä käsitellyt) ovat huolella mietittyä, taitavaa proosaa; sellaista, joka saa lukijan päässä aikaan kihinää, omien muistojen mietintää, oivalluksia, uutta näkökulmaa ja ajateltavaa. Näin tekevät muun muassa suomenruotsalainen Merete Mazzarellan teokset, mutta silti ne luokitellaan tietokirjallisuuteen romaanien sijasta, huomaan! Eli kaadoin oman teoriani korttitalon pienellä puhalluksella...
Joten jätetään luokitukset. Genbergiltä Yksityiskohdat on ensimmäinen suomennettu, esikoisensa Söta fredag hän julkaisi vuonna 2012. Näiden lisäksi tuotannosta löytyy kaksi muuta kaunokirjaa ruotsiksi. Wikipedia juoruaa kirjojen yhden tärkeän teeman olevan ystävyys, ja se korostuu myös Yksityiskohdissa, joissa hän kuvaa suhdettaan neljään tärkeään ihmiseen, jotka ovat olleet - ja menneet. Kolme heistä on naisia, yksi mies. Viidentenä, ikään kuin sivuhenkilönä mutta lopulta tärkeimmäksi ja pysyvimmiksi osoittautuvana mukana on myös ystävä Sally.
Neljä kuumeista lyhyttä tarinaa, pirstaleista koostuvaa mutta täyttä. Olen ihminen, joka rakentaa kokonaisuuden yksityiskohtien kautta, en toisin päin, kuten monet tekevät, joten kerrontatapa sopii minulle. Ja monelle muulle, tyylin suosiosta päätellen. Ymmärrän kertojaa, kun hän sanoo: "...tieto oli pelkkää pintaa, kaukana niistä yksityiskohdista, jotka olivat mielessäni..."
Kirjaa kuvaa myös tämä:
"Ehkä kokonaisuudesta pitäisikin kertoa antamalla vain ihmisten vaeltaa sattumanvaraisesti silmieni edessä. Ei ole mitään 'alkua' tai 'loppua', ei varsinaista aikajärjestystäkään, on vain silmänräpäys ja kikki mitä siihen sisältyy."
Lyhyistä havainnoista, tuntemuksista ja muodostuu kuvio: mahtoiko lopputulos olla kirjailijalle itselleen kirkas jo alussa, vai yllättyikö hän itse? Tältäkö elämäni ja ihmissuhteeni näyttävät? Hän ei kaunistele jos ei kerro kaikkeakaan, mutta tunsin tavoittavani jotain hänen olemuksestaan syvemmin kuin olisin tehnyt lukemalla perinteisen kronologisen muistelman. Tutustuin häneen paremmin - en ehkä tunne samastumista enkä suurta ystävyyttä, mutta pystyn tajuamaan joitain hänen valintojensa ja tekojensa taustoja. Avartavaa, ja kuten sanottu, taidolla tehtyä tekstiä, jota on helppo lukea, mistä kiitos myös huomaamattomalle suomennokselle - se on hyvä silloin, kun lukijan ei tarvitse kertaakaan miettiä, mikä mahtoi olla alkuperäinen ilmaisu.
"...toisistamme meidän on etsittävä, jos jotakin haemme."
Kenelle: Autofiktion ystäville, havaintoja etsiville, uteliaille.
Muualla: Palasista hahmottuu kokonaisuus, sanoo Kirjakimara
Ia Genberg on yksi kevään 2023 HelsinkiLit-tapahtuman vieraita. Häntä haastattelee Katja Kallio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti