sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Valérie Perrin: Vettä kukille

Harvoin näkee kirjaa, jonka keskeinen tapahtumapaikka on hautausmaa - heti kiinnostaa. Teos tuo asetelmaltaan mieleen Siilin eleganssin, vaikka tässä ranskalainen päähenkilörouva, Violette, on puolet nuorempi, mutta portinvartijana hänkin toimii. Ensin junaradan puomilla, sitten hautausmaalla, surkimusmiehensä Philippen kanssa. 

Kirjailija saa homman vaikuttamaan kiehtovalta. Violette rakastaa kukkia ja kasveja, ja huoltaa aluettaan "moitteettomasti", kuten pormestari toteaa. Usein surevat läheiset uskoutuvat hänelle, ja vaikka omasta miehestä ei ole apua, lähellä ovat haudankaivajat ja hautausurakoitsijat, joiden kanssa kuolemasta voi jopa laskea leikkiä. "Se on minun tapani nujertaa kuolema, pitää se aisoissa." Ja lukuisat kissat ja koirat, jotka eivät halua jättää edesmenneitä omistajiaan. 

Elämänmeno on hiljaista, ja pian saamme tietää, että Violettella on takanaan suuri suru. Pieni tytär, jota ei enää ole, mutta joka on jatkuvasti Violetten mukana, mielessä ja ajatuksissa. Sitä kuolemaa mies ei pysty nujertamaan. Kauniita muistoja jää, kuten eräs mökkiloma.

"Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa."

Ei Violette varsinaisesti onneton ole. Ehkä vielä kriisissä ja turta, säikähtänyt, mutta ei täysin lamaantunut. Kukkana hän olisi sinnikäs, prameilematon mutta vettä ja ravinteita kipeästi tarvitseva. Hän pitää työstään ja ystävistään ja on sitä tyytyväisempi, mitä vähemmän näkee miestään ja saa hoitaa työtään rauhassa.

"Luulen, että yksinäisyys ja tylsyys osuvat ihmisen onttoihin kohtiin. Mutta minä olen ääriäni myöten täysi. Minulla oli useita elämiä, jotka täyttivät sisimpäni kokonaan: tyttäreni, lukeminen, musiikki ja mielikuvitus."

Isä ei ole piitannut tyttärestään, vaan on hurvitellut omiaan ja muuten totellut sokeasti äitiään, tämä ei hyväksynyt Violettea koskaan. Vasta liian myöhään hän alkaa ajatella olleensa typerys. Ja uskaltaa ajatella tyttären kuolemaa tarkemmin: mitä oikein tapahtui?

Tyttö on kuitenkin poissa pysyvästi. Kun hautausmaalle äitinsä tuhkat tuova Julien saapuu paikalle, Violette auttaa muistopuheen kirjoittamisessa, suremisessa siis, hän on alan asiantuntija. Miksi äiti halusi juuri tänne, pojalleen tuntemattoman miehen viereen, eikä aviomiehensä? He selvittävät syitä yhdessä.

Ranskaa on sanottu maaksi, jossa on yleistä pitää rakastajia ja rakastajattaria avioliiton ohella. En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta tässä teoksessa annetaan ymmärtää näin olevan, niin hämmästyttävän paljon erilaisia romanttisia virityksiä ja seksin hakua siinä harrastetaan. Joskus jälkimmäinen voi muuttua rakkaudeksi.

Tapahtumallista seikkailua enemmän tarina on kuitenkin romanttinen ja tunnelmoiva, tummatunnelmainen mutta ei synkkä. Se kuvaa kauniisti surua, poismenneiden kunnioitusta, erään naisen elinpiiriä. Kuoleman teemasta huolimatta miellyttävää luettavaa, joka välttää onnistuneesti yli-imelyyden. Kirja on noussut - epätavallisen aiheensa ja rauhallisesti soljuvan tyylinsä vuoksi, oletan - bestselleriksi monessa Euroopan maassa. 

Kenelle: Romantikoille, kaipaaville, hautausmailla viihtyville, ranskalaisuuden ystäville. 

Muualla: Kietoo lempeyteen, rakkauteen ja surun voittamiseen, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään.


Valérie Perrin: Vettä kukille. (Changer l`eau des fleurs). WSOY 2023. Suomennos Saara Pääkkönen. Päällys Emmi Kyytsönen.



2 kommenttia: