Jane Austen -haaste: Arkaileva sydän ja muuta Austenista

Hienoa, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia, lukija kiittää! Toivottavasti ne houkuttelevat lisää lukijoita mahtikirjallisuudelle, kuten Jane Austenin, jonka syntymän 250-vuotispäivää 16.12.2025 juhlistamme. Vaikka nyt kun selasin jo lukemiani vanhojen käännösten Austeneita, niistäkin unohtuu lukemaan pitkiä pätkiä siitäkin huolimatta, että juonet ovat jo tuttuja. Jotain kummaa koukuttavuutta niissä on. Mistä se muodostuu?

Vaikkei tietäisi, millainen uranuurtaja kirjailijana Jane Austen oli - hän muokkasi ja loi perustaa aikanaan vielä heiveröiselle ja vähän tunnetulle kokonaiselle kirjallisuuden lajille, romaanille - hänen teostensa keskeiset ominaisuudet toimivat edelleen tehokkaasti. Herkulliset henkilöhahmot ja hämmästyttävän tarkat havainnot sosiaalisista suhteista ja arkisista kuvioista sekä lempeä, mutta terävä ironia ovat edelleen nautinnollista luettavaa, josta löytyy aina jotain uutta. Jokin pieni viite on aiemmin saattanut jäädä huomaamatta, jokin pisto oivaltamatta. Ja ripeästi etenevä juoni ei ole aina ennalta-arvattava, vaikka usein (en ole lukenut kaikkia) kirjat päättyvät onnellisen romanttiseen, jopa ällistyttävän äkilliseen loppuun.  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811, suomennokset Aune Brotherus 1952 ja Kersti Juva 2020) on perusteos, jossa on kaikki kohdallaan ja tasapainossa historiallisessa ympäristössä ja aikansa yhteiskunnassa, joka tuo oman viehätyksensä tarinaan. Järki ja tunteet (Pride and Prejudice, 1813, suomennokset Sirkka-Liisa Norko-Turja 1949 ja Kersti Juva 2017) on samaa tasoa, joidenkin mielestä jopa ensimmäistä parempi. Lienen lukenut vanhemmat käännökset. 

Austenin näkökulma on naisten, mullistavaa sekin aikanaan kirjoittaa auki: millaisia mahdollisuuksia tytöillä ja naisilla oli pärjätä ja elää tyydyttävää elämää silloin, kun koulutus oli mahdotonta tai satunnaista, ansiotyö poissa laskuista ja miehet hallitsivat niin omaisuutta kuin sosiaalisen aseman määräytymistä? Puhutaan keskiluokasta tai alemmasta aatelista, joka ei ole välttämättä varakasta, rahahuolet ratkaistiin hyvällä naimakaupalla ja naisen asema turvattiin lastenteolla. Toisin kuin Jane Austenin omassa elämässä kävi. 

Jane Austen päätyi asumaan sisarensa Cassandran kanssa, sai onneksi romaaneillaan jo elinaikanaan jonkin verran tuloja ja julkista arvostusta, mutta kuoli vain 41-vuotiaana, mikä menetys kirjallisuudelle! Kaksi vielä ilmestymätöntä romaania, Arkaileva sydän ja Northanger Abbey, julkaistiin postuumisti vuonna 1817. Jälkimmäisen suomensi Eila Pennanen nimellä Neito vanhassa linnassa. Se ilmestyi 1953 ja uudestaan Paula Merjamaan suomentamana 1999. 

Kaikkiaan julkaistuja romaaneja ehti kertyä kuusi, joista luin muutama vuosi sitten Emman. Mikä ärsyttävä ihminen! Kuulemma suomentaja Kersti Juvan lempihahmo Austenilta. Emman toilailut ovat kuin Bridget Jonesin esiaste. Tai Austenin muista hahmoista rouva Bennett nuorena. Kirja ilmestyi vuonna 1815, Aune Brotheruksen suomennos 1950. Ennen Emmaa julkaistiin Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814, suomennos A. R. Koskimies).

Nyt haastetta varten luin Arkailevan sydämen. Sen päähenkilö Anne Elliot on mukavan rauhallinen ja järkevä ihminen (Emmaan verrattuna!), liiankin kiltti pitääkseen riittävästi puoliaan. Siskot pomottavat minkä ehtivät; isä, Sir Walter Elliot, ei ehdi kiinnittää huomiota muuhun kuin itseensä. Äiti on kuollut, ja lähinnä sellaista vastaa perheystävä lady Russell, joka vaikuttaa olevan ainoa, joka todella välittää Annesta. Ennen kuin Anne tapaa Fredrick Wentworthin. Nuoret rakastuvat päätäpahkaa.

Mutta yleensä viisas lady antaa Annelle kohtalokkaan neuvon: meriupseeri Frederick on nuori, varaton, tilapäisesti työtön eikä edes aatelisverinen. Liian vaatimaton hänen kultaisen Annensa mieheksi! Annen avut menisivät täysin hukkaan! Neuvo on painava, jopa painostava, Anne tottelee ja antaa miehelle pakit. 

Silti hän ei saa kapteenia pois sydämestään. Kun pari tapaa vuosien kuluttua uudestaan, jännitys tiivistyy, ainakin Annen mielessä. "He olivat nyt suorastaan samalla sohvalla, sillä rouva Musgrove oli tehnyt miehelle auliisti tilaa - heidät erotti vain rouva Musgrove. Hän ei ollutkaan mikään vähäinen välimuuri." Rouva Musgrove on Annen siskon Maryn anoppi; yksi siskoksista oli siis saatu kunniallisesti avioon. 

Nyt Wentworth on menestynyt urallaan ja vaurastunut, kuten aina suunnittelikin. Annen perhe on joutunut muuttamaan kartanostaan kaupunkiasuntoon Bathiin, sillä isän arvon edellyttämät elintavat kuluttivat varallisuuden ja kartano pantiin vuokralle. Sen ja baronetin arvonimen perisi aikanaan lähin miespuolinen sukulainen herra Elliot. Serkkumiestä ei näy eikä kuulu vuosiin, mutta yhtäkkiä hän pyrkii sir Elliotin perheen suosioon. Annea äkkinäinen lähentyminen epäilyttää, mutta lady Russell on myyty: "Herra Elliotissa yhdistyi kaikki; hyvä käsityskyky, korrektit mielipiteet, maailman tuntemus ja lämmin sydän." Jos Anne kiinnostuisi tästä avioon asti, hänestä tulisi lady! Mikä erinomaisen painava seikka saattaa näitä kahta yhteen. 

Tietenkään asia ei ratkea näin mutkattomasti. Anne tapaa muitakin "täydellisiä herrasmiehiä", perheenjäsenet kohtaavat onnettomuuksia ja muuta draamaa, ja käytösetiketti on lujilla monet kerrat (huvittaa lukijaa, joka jaksaa kiemuraisten kuvioiden seurantaa), ennen kuin romantiikkaan painottuvan loppuun päästään. Sir Elliot on yksi Austenin hassuimpia hahmoja, jonka luonne tulee kuvatuksi täydellisesti jo heti kirjan alussa. Meidän aikamme setämies!

Jane Austen oli havainnoinnin mestari ja varmasti käytti kokemuksiaan ja tuntemiaan ihmisiä  inspiroijinaan, sillä hänen oma elinpiirinsä oli pieni vaikka kanssakäymiseltään tiivis, mutta suoraan yhteyksiä on vaikea huomata (mutta niitä on kiinnostava arvailla, esimerkiksi äitisuhde on kirjoissa hyvin etäinen).

Elämäkerran mukaan Austen itse olisi ainakin kerran ollut onnettomasti rakastunut; uskon, niin hienosti hän kuvaa Annen tuntemuksia. Kirjailija ei ollut aina lempeä, vaan piikitteli ilkeästikin.  Ilmeisesti henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa vielä ronskimmin, sillä hänen sisarensa Cassandra poltti kirjeitä Janen kuoltua. Kirjallisuudesta puhutaan muun muassa keskustelussa, jossa Anne vertailee miehen ja naisen elämää ja sen kuvausta kirjoissa, osuvasti, ajankohtaan nähden: 

"Miehillä on kaikki etu puolellaan oman tarinansa kertomisessa. Kasvatus on suosinut heitä; kynä on ollut heidän käsissään." 

Kersti Juvan suomennos on hieno ja oivaltava, kuten huipputekijältä saattaa odottaa. Teoksen nimessä arkaileva on parempi sana kuin viisasteleva, muttei täydellinen suomennos sekään, en silti keksi parempaa käännösehdotusta. Vaikea rakkaus? Kiperä kiintymys? Kimurantti romanssi? 

Austenin teoksia on versioitu kirjoina ja leffoina, niistä on tehty tutkimusta ja analyysia ja vaikka mitä. Elämäkertojakin löytyy useita. Olen lukenut yhden fanifiktion, Curtis Sittenfeldin Eligiblen, joka on hirmuisen hauska, Austenia nykyajassa. Tuorein tv-sarja Neiti Austen Yle Areenassa valottaa Janen aikaa (ja kirjeiden polttoa) Cassandran näkökulmasta, perustuu Gillian Hornbyn kirjaan.  

Arkaileva sydän (Persuasion, 1817).  Teos, 2024. Suomentanut Kersti Juva.

Ensimmäinen suomennos, Kristiina Kivivuoren, ilmestyi vuonna 1951 nimellä Viisasteleva sydän.

Ohessa selailemani elämäkerta on kanadalaisen Carol Shieldsin vuonna 2001 ilmestynyt ja suomeksi 2006 julkaistu Jane Austen (Ajatus/Avain). Kirja on napakan rajattu, sujuva ja informatiivinen, olihan Shields itsekin taitava kirjailija, joka jakoi Austenin kiinnostuksen tavalliseen elämään ja sen yksityiskohtiin kirjoissaan. Maria Lyytisen suomennos toimii erinomaisesti. 

Jane Austen -haastetta vetää Tuulevin lukublogi. Lue lisää Austen-juttuja! 

#janeausten #janeausten250

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. Kirjabloggarien klassikkohaaste 16.

Maastamuuttajat-sarja on ruotsalainen klassikko 

Pohjois- Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. 

Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle, nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5 - 7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021. Lue ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasarjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Luin sarjaa yhdessä Sallan lukupäiväkirjan Sallan kanssa. Salla luki osat 1 ja 2, minä koukutuin ja luin kaikki. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.

Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?

Arja: Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. 

Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan.

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?

Arja: Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä! 

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhan ajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?

Arja: Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla: Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.”

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?

Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla: Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineen vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta! 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?

Arja: Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali “Kristina från Duvemåla” perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. 

Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari.

 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?

Arja: Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. 

Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (nenän mitalta?).

Oikeastaan koko kertomus on suuri rakkaustarina, Karl Oskarin ja Kristinan kesken. Haikea olo lopussa jäi, kun heidät täytyi hyvästellä.   

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. (Utvandrarna). Otava. Suomennos Kristiina Kivivuori. Ensimmäisen osan suomennos ilmestyi 1958. Vuonna 2022 sarjasta otettiin uusi painos Seven-pokkarina.

Logo: Yöpöydän kirjat, Niina T.