Juhlavuosi kirjabloggaajien klassikkohaasteelle: se on elänyt kymmenen vuotta, ja nyt on vuorossa 20:s kerta, kun luemme klassikoita. Hieno ja innostava haaste!
Etenkin alkuosa sujui vauhdikkaasti: siinä kirjailija tutustuttaa lukijan Gwendoleniin, hemmoteltuun ja huolettomaan neitoseen, jonka kasvukertomuksesta kirjassa oikeastaan on kyse, vaikka nimi viittaa toiseen henkilöön. Nuorten tapaan neito olettaa maailman pyörivän vain hänen vuokseen. Häntä kuvaa hyvin idea esiintyä maalauksessa pyhänä Ceciliana. Vaikka perhe on juuri saanut kuulla taloudellisen tilanteensa muuttuneen ratkaisevasti huonompaan suuntaan, sievä Gwendolen ei osaa murehtia:
"- Pyhimyksillä ei kai ikinä ole pystynenää. Voi kun olisin perinyt maman suoran nenän: se olisi kelvannut mille hahmolle tahansa - oikea jokapaikannenä. Minulla on pelkästään iloinen nenä, se ei soveltuisi tragediaan.
- Kulta pieni, onneton voi tässä maailmassa olla nenällä kuin nenällä, rouva Davilow huokaisi syvään ja uupuneesti..."
Hän on iloinen ja osin ärsyttävä luonne, jota kirjailija kuvaa pitkään ja yksityiskohtaisesti - siinä Eliot on omimmillaan, ihmisen persoonallisuuden luomisessa, tarkkailussa ja havaintojen välittämisessä. Tarkkuudessa on tenhoa, joka pitää lukijan kiinni kirjassa, jonka mehevän rikasta tekstiä siivittää kuiva huumori.
"Ei hän suinkaan huonolla tuulella ollut: maailma ei vain vastannut hänen hienovireisen temperamenttinsa vaatimuksiin."
Aloin jo ihmetellä, miksei herra Derondaa oikeastaan lainkaan näy, ennen kuin tarina on pitkällä. Ei edes siinä vaiheessa, kun Gwendolen tajuaa, että hänen on joko ryhdyttävä palkkatyöhön tai mentävä rikkaisiin naimisiin perheen rahatilanteen takia. Kyse ei siis ole ilmeisimmästä juonesta eli romanssista näiden henkilöiden kesken. Uteliaisuuteni kasvoi lukiessa.
Deronda on myös vasta aikuisuutensa saavuttanut, mietiskelevä ja pohtiva - liikaa, sanoo kirja - ja jonkinlaista kutsumusta tai tehtävää etsiskelevä mies. "Hyvä on nähdä suunta, mutta toista on raivata tie." Hän ei täysin innostu mistään, mutta kun hän tapaa intomielisen juutalaisen Mordecain ja yllättäen pelastaa nuoren Miriam-neidon hengenvaarallisesta tilanteesta, elämään alkaa muotoutua merkitystä.
Teologiset pohdiskelut ja pitkät puheet, joita Deronda käy Mordecain kanssa, kieltämättä pitkästyttivät. Onko Mordecai ihan järjissään - meneekö Deronda huijarin ansaan, mietin. Mutta molemmat miehet vaikuttavat vilpittömiltä, vaikken ymmärrä heidän suurta innostustaan. Kirjailija tyylilleen uskollisena selostaa juutalaista maailmankatsomusta tarkasti ja ihanteellisesti: Mordecailla on suuria suunnitelmia ja unelmia "rotunsa" (sanaa käytetään kirjassa) puolesta. Hän on mystinen hahmo, joka elää ideaaleista ja aatteista, ei arjen asioista.
Mirah on hänkin eteerinen hahmo, jonka tausta on surullinen, mutta luonteen jalous kuin oppikirjasta.
"Ne joita onni on suosinut ja jotka ovat aina ajatelleet, että kohtalon iskuja tapahtuu vain muille, tuntevat sokeaa, epäuskoista raivoa tilanteen kääntyessä heitä vastaan ja miltei uskovat, että heidän hurjat huutonsa vielä muuttavat myrskyn kulkua. Mirahille sen sijaan ei ollut mikään yllätys, kun tuttu Suru palasi oltuaan vähän aikaa poissa ja istui kuin vanhasta tottumuksesta hänen seuraansa."
Mainittujen henkilöiden väliset suhteet, elämäntilanteet, toiveet, haaveet ja pyrkimykset kirjailija kuvaa pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti, ja kyllä, jossain vaiheessa ne risteävät. Sivuhenkilöistä löytyy herkullisia hahmoja, kuten taiteilija Klesmer:
"Nerous ei alkuvaiheessaan ole juuri muuta kuin poikkeuksellista kykyä kurinalaisuuteen."
Tai muutamat viisaat kypsät naiset, kuten rouvat Arrowpoint tai Meyrick, jotka edustavat tiettyjä arkkityyppejä, ja Derondan ystävä Hans. Ystävyyden kuvauksessa kirjailija iskee terävästi:
"On totta, että Hans-parka oli aina lähinnä halunnut uskoutua Derondalle eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta vastavuoroisuuteen; mutta kukapa omia asioitaan vuolaasti selittävä ei tunne kiusausta pitää pientäkin viitettä ystävän kuulumisista itsekeskeisen asiaankuulumattomana?"
Juutalaisuus nousee tarinassa suureksi teemaksi. Kaikista sivuista huolimatta en voi väittää ymmärtäväni siitä edelleenkään enempää kuin sen, miten merkityksellisiä uskonto ja henkisyys voivat ihmiselle olla, ratkaisevan tärkeä päätöksissä ja elämäntavan valinnassa. Henkilöt olivat jokseenkin epäkiinnostavia Gwendolenin kehityskaarta lukuunottamatta. Ehkä meillä jokaisella on muistissa hetkiä, jolloin maailma näyttäytyi äkkiä uudella tavalla ja kaikki on toisin, kuin aiemmin oli luultu? Hänelle kävi niin, rajulla tavalla.
Herkullisen kielen, ajankuvauksen, kertojan huomioiden ja huumorin ansiosta kirja kannatti kuitenkin lopulta suomentaa - ja lukea. Olisin lukenut sen ilman haastettakin, mutta helpottavaa on tietää, ettei olisi ollut pakko. Kuten kertoja sanoo:
"Jos kalenteria ei olisi keksitty, mitä ihmettä me kaikki tekisimme silloin, kun tekee mieli lykätä jotakin vastenmielistä velvollisuutta? Aurinkokunnan kaikin puolin ihailtavat järjestelyt, joiden mukaan aikamme mitataan, osoittavat meille aina ajankohdan, jota ennen ei juuri kannata ryhtyä siihen, mitä ei huvita tehdä."
Georg Eliot: Daniel Deronda. WSOY 2019. Suomennos Alice Martin.
Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1876. Georg Eliot eli Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä, netin mukaan ujoudesta ja siksi, etteivät naiset tuohon aikaan juuri julkaisseet, joten uskottavuutta haettiin. Daniel Deronda on hänen viimeisin romaaninsa; tunnetuin lienee sitä edeltänyt, vuonna 1966 suomennettu Middlemarch.
Sitaattien suomennokset on kerrottu erikseen laajassa selitysosassa kirjan lopussa, jossa on myös avattu lukukohtaiset viitteet ja termit. Ja niitä on paljon - lähes oma kirjansa, josta tiedonhaluinen lukija löytää halutessaan paljon, kuten viittaukset ja suomennokset klassikkorunoista ja -näytelmistä.
Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 20:ttä kierrosta vetää Tuulevin lukublogi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti