tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kuin surmaisi satakielen

Kun tuli taannoin moitittua käännöskirjan tasoa, haluan esitellä myös toista laitaa: Kuin surmaisi satakielen on jo lähes kulttikirja, eikä ihme. Luin sen kauan sitten, mutten ymmärtänyt arvostaa riittävästi. Nyt luin uudestaan, ja ymmärrän paremmin.

Eletään 1930-lukua Alabamassa, Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa. Sisällissodasta on vielä lyhyt aika, pörssiromahduksesta vielä lyhyempi. Veteraaneja ja sankarivainajia on useissa perheissä, eivätkä voittaneen pohjoisen ajatukset ole vielä kotiutuneet perinteisille rotusyrjinnän alueille, jotka pakotettiin sodan lopputuloksena osaksi yhtenäistä lakia ja valtiovaltaa.

Atticus on asianajaja, joka kasvattaa yksinhuoltajana kahdeksanvuotiasta Scoutia ja tämän 12-vuotiasta isoveljeä Jemiä. Apunaan hänellä on Calpurnia, musta taloudenhoitaja, jota pidetään perheenjäsenenä. Atticusta arvostetaan, ja perheen olot ovat aikaansa nähden mukavat ja sisäiset välit lämpimät pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Scout kertoo tarinan tytön silmin: kesät ovat loputtomia, kepposet ja kummallisuudet arkipäivää, suunnaton uteliaisuus saa tutkimaan ympäristöä (etenkin erästä naapuritalon salaperäistä asujaimistoa) tarkasti ja isoveli on tärkein maailmassa, vaikka tiukkoja tappeluita käydään. Isä on viisas, tietää kaiken ja opettaa paljon lapsilleen, joista on kasvanut tiedonhaluisia ja nokkelia. Ajan tavan mukaan lasten asema on hieman erilainen kuin nyt: he leikkivät paljon keskenään, omilla teillään. Käytöstavat on hallittava, muita ihmisiä ajateltava. Atticus on selvästi onnistunut monin tavoin ja toimii yllättävän modernina kasvattajana. Myös naapurit ja koko kylä kasvattavat, Calpurniasta tietysti puhumattakaan.

Tyyni elämänmeno häiriytyy, kun Atticus määrätään puolustamaan oikeudessa Tom Robinsonia, jota syytetään kuolemanrangaistukseen johtavasta rikoksesta, valkoisen naisen raiskauksesta. Lapset saavat hämmästyksekseen huomata, etteivät kaikki mukavat kaupunkilaiset olekaan mukavia, kun kyse on eri ihonväristä. (N-sanaa käytetään kirjassa paljon, aivan neutraalissa merkityksessä.)

Jo oikeudenkäyntiin johtava aika herättää kiihkeitä tunteita ja väkivaltaisia tilanteita, joiden kohtaamiselta Atticus ei voi mitenkään lapsiaan suojella. Sitäpaitsi lasten on syytä tietää, sanoo hän. Atticus on viisas, mutta taitaa elää hieman pilvilinnoissa? Mutta lapset ovat käytännönläheisiä ja vilpittömän suorasukaisia, mikä pelastaa heidät useimmista pulmatilanteista ja auttaa ratkomaan solmuja kaupunkilaisten välillä.

Vaikka kuulemme kertomuksen Scoutilta, se tapahtuu niin taitavasti, ettei lukija huomaa, missä vaiheessa nimetön kertoja puuttuu asiaan - sillä pakkohan niin on käydä, muuten lapsen kerronta jättäisi paljon vajaaksi siitä, mitä todella tapahtui. Vai jättääkö? Onko niin, että kirjailija ovelasti ohjaa lukijan ajattelua haluamaansa suuntaan, ilman kaiken sanomista, niin että lukija täydentää itse vajaat kohdat? Tuota ei lukija ihastuksissaan huomaa, koska tarina ei ole kömpelö mistään kohtaa.

Loistava temppu ja hieno tarina, joka liikuttaa, huvittaa, vie mukanaan eikä tunnu pätkääkään vanhentuneelta - klassikon merkki. Maailma ei valitettavasti ole suuresti muuttunut, kun syrjimistä ja etnisiä vähemmistöjä ajatellaan. Henkilökuvaus on herkkää ja elävää, etenkin lapset; he ovat oikeita, eivät paperia. Pikkukaupunki tunnelmineen tulee lukijalle tutuksi. Siitä ja lapsista on vaikea erota.

Suuri syy kirjan tehoon on erinomainen suomennos: Maija Westerlundin alunperin vuonna 1961 julkaistu suomennos on nähdäkseni sama kuin aiemmissa painoksissa 1980-luvulta alkaen, joita selailin (en tiedä, onko alkuperäistä korjailtu jo aikaisemmin), ja tätä ratkaisua ja Gummeruksen tyyli- ja tilannetajua kiitän ja kumarran. Niin kaunis, vivahteikas ja tunnelmantavoittava käännös on.

Lukiessa ei tarvitse pohtia ärtyneenä "parempaa" vaihtoehtoa tönkölle käännöslauseelle eikä kiinnittää käännökseen ylipäänsä huomiota paitsi ihaillakseen nokkelaa sanankäyttöä. Esimerkiksi: Dill oli näyttänyt olevan reimakunnossa sinä päivänä, mutta minä luulen, ettei hän vielä ollut täysin toipunut pakomatkastaan." Reimakunnossa, mikä loistosana!

No, tietysti käytetään ajan sanoja ja tyyliä, kuten "kyynillinen" ja "mäsäksi" tai "voihan jeekuti" -tyyppisiä ilmaisuja, muttei häiritsevästi, vaan sopivasti muistuttaen siitä, ettei kirja ole tehty nyt. Pieni vanhahtavuus on vain viehättävää. Kokonaisuus on luontevaa ja kaunista kieltä, jota on ilo lukea.

Kirjaa on kehuttu maailmalla ylenpalttisesti: sitä on sanottu kuvaukseksi kasvamisen kipeydestä ja kannanotoksi oikeudenmukaisuuden puolesta; se sai Pulizer-palkinnon vuonna 1961. Jos tausta kiinnostaa, kannattaa kurkata Wikipedia, etenkin omaelämäkerrallisuus-kohta.

Hypestä huolimatta yksittäiselle lukijalle kirja on henkilökohtainen ja koskettava kokemus. Joten jos et ole vielä lukenut, niin kannattaa, jos haluat lukea jotain varmasti hyvää.

Kenelle: Ihan kaikille aikuisille.

Muualla: Maailmassa saisi olla enemmän Atticus Finchejä, toteaa NorkkuLinnea sanoo aihetta kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi ja vertaa Scoutia itseensä. Ehjä, taitava ja herkkä, sanoo Marile. Jokke kuvaa kerrontaa hyvin amerikkalaiseksi John Irvingin ja Donna Tarttin tapaan. Hmm... Sehän on tietenkin syvästi amerikkalainen kirja - vähän kuin Päätalo on suomalainen, Dickens on englantilainen ja Dumas ranskalainen - mutta onko se haitta vai etu? Ainakin minä koen kansallisuuden näissä mainituissa pelkästään myönteisenä lisävärinä perushienoon kerrontaan. Salla puolestaan ei pitänyt suomennoksesta, kirjasta kyllä, ja liittää arvioonsa kiinnostavasti muita kulttuuriviitteitä. Suketus ei innostunut yhtään. Suoranainen lukuilo, sanoo Mai. Kirjakirppu suosittelee lämpimästi klassikkoa kaipaaville. Onpa hauskaa muuten bongata näitä "vanhoja" postauksia! Jokaisessa taitaa olla erilainen kansi, kun painoksia on niin monta. Varmasti muitakin blogijuttuja löytyy, jos jaksaa etsiä - jos omasi puuttuu, laitathan kommenttina tiedoksi.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 2015. Kolmastoista painos. Kansi: Jenni Noponen. Kustantajan lukukappale. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 1960. Suomennos: Maija Westerlund.

Syy uuteen painokseen (kuvassa päällimmäisenä) on tietysti yllättäen löytynyt nyt 89-vuotiaan Leen toisen kirjan käsikirjoitus, jonka Gummerus kirjailijan kustannusoikeuksien omistajana Suomessa saa julkaista (siis sai etuosto-oikeuden myös toiseen kirjaan ja käytti sen). Toivon siitä lottovoittoa niin Gummerukselle kuin lukijoillekin.

Suomentaja on nyt toinen, Kristina Drews, ja odotukset kovat. Kirja ilmestyy elokuussa 2015 nimellä Kaikki taivaan linnut, ja se on kirjoitettu ennen Satakieltä. Kun Lee vei kaikki lintunsa kustantajalle, tämä ehdotti, että Lee kirjoittaisi tarinan siitä, miten tähän tilanteeseen on tultu, lapsuudesta. Eli Satakielen, joka sitten julkaistiin tunnetuin seurauksin. Alkuperäinen kässäri sotkeutui jonnekin papereiden sekaan. Kirjailija luuli sen ikuisesti kadonneeksi, kunnes se löytyi yllättäen 2014. Nyt saamme senkin lukuun eli Satakieli jatkuu. Huima ja kiehtova tarina, tämäkin!





14 kommenttia:

  1. Minulla on tästä pokkaripainos vuodelta 1969, jolloin sain sen lahjaksi. Olen lukenut kirjan muutamaan kertaan eri ikäisenä (ensimmäisen kerran siis jo lapsena). Aina se tuntuu vain hienommalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, kirjasi on jo kunnioitettavassa iässä! Itse en tajunnut teininä tästä vielä mitään, muistaakseni pidin tylsänä. Kaikkea muuta!

      Poista
  2. Ihanaa että tykkäsit, tämä on hieno kirja!

    Minusta kirja ansaitsisi kuitenkin uuden suomennoksen - minusta käännös töksähti niin, että sen vuoksi luin kirjan alkukielellä. Esimerkiksi näytteessäsi "mutta minä luulen, ettei hän vielä ollut täysin toipunut pakomatkastaan" kuulostaa tosi tönköltä, suoraan englannista käännetyltä, ilman että olisi edes yritetty hakea sujuvaa suomenkielistä muotoa. Mutta nämähän ovat toki makuasioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, makustelin itsekin tuota lausetta kirjoittaessani, eihän se ihan luonteva ole - aikuiselle, mutta puhujana on 8-vuotias tyttö, kuten lapsenlapseni, ja näinhän he puhuvat, sanovat joka persoonapronominin ääneen ja vähän hienostellenkin, ylihuolellisesti. Siksi "kelpuutin" näytteeksi, samoin koko tekstin osalta, koska tuo tyttö tässä on kertoja. Ei silti poista sitä, etteikö muissa tekstin osissa voisi olla tönkköyttä. Olin vain niin tunnelmissa kirjan mukana, että kaikki tuntui pelkästään hyvältä!

      Poista
  3. Kattava bloggaus.

    Kirjan ydin on minusta oikeudenkäynti (Atticus Finchin toiminta oikeudenkäynnissä, ja valkoisen roskaväen reaktiot siinä, ja syyttömän miehen kohtalo).

    Omaan bloggaukseeni olen suhteellisen tyytyväinen. Olen tämän jälkeen lukenut mustien amerikkalaisten kirjailijoiden kirjoja (Toni Morrison ja Richard Wright), joissa sävy on varsin toinen ja katsantokanta.

    Tätä kirjaa pidän siitä huolimatta erinomaisena ja päihittää kaikki mainitsemani Irvingit ja Tarttit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, ydin on juuri tuo minustakin, mutta lasten näkökulma ja yksinhuoltajaisä ja kaikki se muu vie helposti huomion; loistava kirja, jossa riittää kulmia jokaiselle lukijalle. Ehkä juuri tuo ydinosa tuntui nuorena tylsältä, nyt se säväyttää ihan eri tavalla. Irvingiin ja Tarttiin (molemmat suosikkejani) verrattuna pitäisin tätä ajattomampana ja isompana tarinana, kerronnan tapa ja intensiteetti on vain hyvin toisenlainen. Upea tarina, ja hykertelen sitä, että tästä olemme samaa mieltä, koska makusi on valikoiva.

      Poista
    2. :)
      Pohdin termiä "valikoiva makusi", ehkä se tarkoittaa sitä että en pidä höpönlöpöstä enkä tekosentimentaalisuudesta, mitä Harper Leellä ei tosiaan ole. Tämä kirja on erittäin ajankohtainen juuri nyt ja aina.

      Itse en usko jatko-osan olevan tämän tasoinen. Monesti tarina pitää osata jättää kesken ja lukija kuvittelee lopun. Harvoin jatko-osat tuovat mitään uutta.

      Poista
    3. Jokke, valikoiva maku tarkoittaa tässä ehdottomasti juuri tuota, tiedän ettet hyväksy höpönlöpöä, ja siksi olin iloinen, että minäkin tajusin tämän arvon. Arviosi ikäänkuin nosti omaanikin. Seuraava kirja ei muuten ole jatko-osa tarkkaan ottaen, vaan Satakieltä aiemmin kirjoitettu, joten jännittää suuresti, oliko taannoinen kustantaja oikeassa ja nero, vai mokasiko kadottaessaan ensimmäisen kässärin?

      Poista
  4. Tämä oli todellinen lukuilo. Pieni kirja ja niin suuri sanoma. Erittäin hyvä miljöökuvaus ja historia tuli jälleen tutuksi. Tuo uusi kansikuva on huikean kaunis, mutta siltikin pidän siitä kirjan kansikuvasta jonka luin, jossa tyttönen hyppii rannalla lintujen ympäröimänä. Satakielestähän on tehty myös elokuva.
    Uskomattoman hieno juttu, että uusi kirja julkaistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minulle tuli monesti mieleen lukiessa, miten hienoa tätä on lukea. Se lienee se lukuilo! Noita kansikuvia on niin monia, etten tunnista kuvaamaasi: onkohan joka painokseen (tämä taitaa olla jo kolmastoista) tehty uusi kansi? Elokuva löytyy googlaamalla, mutta ei kovin kehuvin arvioin. Ja olen samaa mieltä, että uuden (vanhan) kirjan julkaisu on upea juttu, ja myös se, että tämä "vanha" julkaistiin uutena painoksena. Koska se on lukemisen arvoinen aina vain.

      Poista
  5. Valitsin tämän kirjan klassikkohaasteeseen eli ennakoin samalla tuota tulevaa kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, erinomainen ja fiksu valinta haasteeseen, en olisi itse tajunnut ilman Gummeruksen markkinointia edes lukea tätä "vanhaa" uudestaan. Postaustasi odotellen ja lukuiloa toivotellen!

      Poista
  6. Tämä on sellainen klassikko, joka pitäisi kyllä lukea viimeistään nyt, kun jatkoakin on tulossa.

    Luin tekstisi suurella nautinnolla, kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta <3 Samoin minä luen sinun postauksiasi. Ja tasan samaa mieltä: tämä pitäisi jokaisen kirjoja lukevan lukea. Ja jopa sellaisen, joka lukee vähemmän. Ei ole vaikea, on helppo lukea. Liikuttaa, naurattaa ja itkettää. Ja ajatteluttaa. Voiko kirjalta enempää vaatia?

      Poista