sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas. Klassikkohaaste 15.

 


Jo ensi lauseesta tiesin lukevani todellista klassikkoa. Nyt tajuan kyseisen lauseen siteeraukset ja viitteet siihen; sivistyin, kuten klassikkoa lukiessa aina. Vaikka jos olisin tiennyt kirjasta enemmän, mietin, olisinko tohtinut ottaa urakaksi - sen verran myrskyistä luettavaa se on. Välillä olin hukkua epätoivon aallokkoon, mutta hetkittäin kellottelin maailman valtamerillä tyytyväisenä maisemia katsellen ja jännittäen, saako kapteeni Ahab laivansa ja miehistönsä toteuttamaan syvimmän unelmansa: pyydystämään valkoisen valaan, Moby Dickin, merten jättiläisen, legendaarisen hirviön, jonka pelkkä nimi saa merimiehet kauhun valtaan tai, kuten Ahabin tapauksessa, hillittömän murhanhimoiseksi.

Tiedän myös nyt valaanpyynnistä parisataa vuotta sitten enemmän kuin olisin koskaan toivonut tietäväni. Nykyisin pyynti on tarkkaan säädeltyä, mutta romaanin aikaan oli vain yksi tavoite: saada kiinni mahdollisimman paljon noita valtavia elikoita, joista ammennettiin rasva talteen ja öljy käyttöön valonlähteeksi ennen petrolin keksimistä.   

Tarinaa kertoo mies, joka pyytää kutsumaan itseään Ismaeliksi. Onko se hänen oikea nimensä ja kuinka luotettava kertoja ylipäänsä on, sitä voi lukija pohtia, mutta pätevän tuntuisesti ja yksityiskohtaisesti hän kuvaa valaanpyynnin käytännöt ja välineet. Mies pestautuu laivalle ilman valaanpyyntikokemusta ja tuntematta kapteeni Ahabia, mikä hieman kuumottaa matruusin paikan ottanutta. Mutta saahan hommassa olla merillä, tutustua uusiin asioihin ja samalla hankkia vähän rahaakin, joten matkaan vain!

Ja se vasta on matka se; läpi maailman valtamerten lämpimästä kylmään ja takaisin, palloa ympäri, aikatauluna kolme vuotta. Kertoja kuvaa matkan vaiheet, pyynnin etenemisen, miehistön jäsenet ja heidän arkensa sinnikkäällä tarkkuudella, joka lähes uuvuttaa lukijan, vaikka tämä onkin utelias tietämään, miten retki loppujen lopuksi onnistuu. Mutta kuten yleensä elämässä, tärkeintä on matka, ei määränpää, ja se jos mikä pätee tähän kirjaan, samoin kuin filosofointi maallisen vaelluksemme tarkoituksesta, sillä sitäkin kertoja saa ujutettua mukaan aimo annoksen, uskontoa ja ajan käsityksiä samalla kuvaten. Ja tietysti merta, sen salaperäisyyttä, valtavuutta ja asukkaita, ihmisen pienuutta luonnonvoimien armoilla. Varmaa on se, että kertoja rakastaa ja kunnioittaa tuota elementtiä.

"...kerskailipa ihmislapsi miten paljon tahansa tiedoillaan ja taidoillaan ja karttuipa tuot tieto ja taito toiveikkaassa tulevaisuudessa miten kovasti tahansa, niin ajasta aikaan ja ikuisesti, tuomiopäivään saakka, meri sittenkin herjaa häntä ja surmaa hänet ja lyö murskaksi ylväimmän, vakaimman fregatin, minkä hän pystyy rakentamaan." 

Kertoja on sivistynyt mies, hän viittaa usein vanhoihin taruihin ja muuhun lukemaansa ja oppimaansa, joskus jopa hullunkurisiin ajatussfääreihin päätyen, mutta palaa pian uskollisesti teemaansa; päättymättömään merimatkaan ja sen ponnisteluihin valkoisen valaan löytämiseksi. Samalla selostetaan niin valaslajit rakenteineen ja ruumiinosineen kuin erilaiset ruokalajit, joista valaasta oli tapana tehdä, kuin amerikkalaisten ylivoima valaanpyynnin mestareina maailmassa. Muun muassa. Yli kuuteen ja puoleen sataan sivuun mahtuu paljon! 

Matka on usein kirjassa symboli, ja niin sen monet ovat tulkinneet tässäkin: itse elämäähän siinä simuloidaan, jos asiaa niin haluaa katsoa. Seikkailusta on kyse, hengenvaarallisesta sellaisesta. Jopa ohjeita annetaan, konkreettisten sattumusten kautta: 

"Älä tuijota liian kauan tuleen, oi ihminen! Älä koskaan nuku käsi ruorinkammessa! Älä käännä selkääsi kompassille." 

Kieli on aikansa mukaista, ja suomentaja on tehnyt mahtavan työn, niin elävää teksti on, erikoissanaston hallinnasta puhumattakaan. 

Huh, huokaan! Jälleen yksi klassikko selätetty, harppuunoitu ja anti ammennettu, kuin valaanpyynnissä ikään. Suosittelenko luettavaksi? Ei sovi kaikille, mutta yrittämistä ei kielletä. 

Kenelle: Meriromaanien ystäville, pikkutarkkaa pelkäämättömille, valaanpyyntiuraa suunnitteleville, nojatuolimatkailijoille, amerikkalaiskirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Pitkä ja perinpohjainen, pakkomielteen kuvailu on ajatonta, sanoo Jokke.


Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas. (The Whale or Moby Dick, 1851). WSOY 1993, viides painos. Ensimmäinen painos ilmestyi 1956. Suomennos Seppo Virtanen. Päällys Urpo Huhtanen.


Kirjabloggarien 16. klassikkohaastetta vetää Ankin kirjablogi, logo Niina Tolonen. 

Liitän kirjan samalla myös Kirjakamaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, jossa luetaan merellisiä kirjoja.


 





16 kommenttia:

  1. Kas, olet kyllä ison klassikon taklannut taas kerran. Jotain tästä tietysti on kuullut monen muun teoksen kautta, mutta luulen että tämän jätän jatkossakin lukematta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella ison myös kooltaan! Varauksetta en voi suositella, mutta on tietysti ansiokas tavallaan...

      Poista
  2. Kuulostaa tosi haastavalta, joskin kiintoisalta! En välttämättä itse jaksaisi lukea tuon pikkutarkan kuvailun takia, kun sivujakin on noin paljon.
    En myöskään tiennyt tästä mitään, luulin että tässä kuvataan maailmaa tuon valaan näkökulmasta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väsähtää olin itsekin, niin tekniseksi kuvailuksi teksti kävi pitkät pätkät. Sinnillä ja katse maaliin päin (tässä kai satamaan) piti puurtaa :)

      Poista
  3. Tämä sopisi loistavasti Kirjoja ulapalta -haasteeseen, mutta enpä taida olla nyt niin seikkailumielinen. 😅 Nostan hattua, että tartut todella näihin haastaviin klassikoihin. Minä olen lähestynyt haastetta enemmän mukavuusnäkökulmasta. Tosin kaksi Henry Jamesin ihmissuhdesoppaa peräkkäin oli jonkinmoinen koettelemus sekin 😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina, eivät omatkaan valintasi helppoja ole. Haaste on hyvä paikka vaativammalle, kun ei kehtaa keskenkään jättää, olisi liian noloa.

      Poista
  4. Moby Dick on yksi tylsimpiä klassikoita, jonka olen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon. Mikähän olisi vielä tylsempi? Noin seuraavaa haastetta ajatellen...:)

      Poista
  5. Huh! Nyt Arja selätit klassikon, jonka lukemisesta olen haaveillut pitkään. Ehkä seuraavalla kierroksella? Tämä on hyllyssä odottamassa, ja innostuneen arviosi myötä nousi lukulistalla monta kymmentä sijaa eteen päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuota, kuten Gregoriukselle sanoin, en ihan varauksetta suosittele... Aika pitkäpiimäistä, mutta sopii yksityiskohtien ystäville ja kärsivällisille. Jos olisin tiennyt tästä, tuskin olisin itse ottanut lukuun.

      Poista
  6. Valaanpyyntiura taitaa jäädä vain haaveeksi ;ts. liian kylmää ja liian märkää ja se valaskin on niin iso ja pelottava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi voi, sitten on pakko pohtia vaihtoehtoja, vaikka ymmärrän sen hankalaksi.

      Poista
  7. Pysyn kuivalla maalla täällä sysi suomessa.
    Jos kirja on pitkäpiimäinen ja uuvuttava se palautuu, en kärvistele huonolukuisen kirjan kanssa. Lukeminen on iloa, eloa kirjan tarinan kanssa, en tee siitä pakkopullaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on oikein! Korkeintaan järvi saa olla maisemissa. Joskus kärvistelen ihan uteliaisuudesta, kuten nyt. Ei kaduta, sopiva haaste itselle, ja oli iloakin mukana. Lukemisesta oppii monenlaista, ehkä eniten itsestään.

      Poista
    2. Se miksi meistä on tullut jo silloin kauan sitten kirjanlukijoita johtunee monista asioista, koulussa oli vaikeaa paitsi lukemaan oppiminen, koko koulu oli sitä, Se ilon päivä, kun kirjasto- auto alkoi käydä koulun pihassa. Kirjat tarjosivat omaa aikaa, pois kaikesta ikävästä. Viisikoista ja Sos- kirjoista se lukutaival alkoi.
      Muut opi on oivaltanut tässä pitkän lukuinnostuksen kestäessä. Lukuharrastus pysyy aina käsitöiden ohella.
      Kansakoulun kauhukäsitöiden jälkeen meni vuosikymmeniä ennen kuin rohkenin tarttua neulepuikkoihin. Siinäkin hommassa oppii monenlaista.
      Olemme samaa ikäpolvea, sinä muistat nuo ajat.

      Poista
    3. Muistan kyllä, kirjastoautolta alkoi omakin lukutaipaleeni. Se ilo omasta kirjastokortista!

      Poista