ISO

Fiksu aikuinen ei nyrpistele tummaihoisille, ei hihittele vammaisille eikä halveeraa homoja. Monikulttuurisuus on rikkaus, ja erilaisia elämäntapavalintoja arvostetaan. Mutta on yksi ihmisryhmä, jota sivistynytkin ihminen voi julkisesti paheksua, arvostella ja pyytämättä neuvoa, yrittää kaikin keinoin saada tätä muuttumaan tai ainakin huomaamaan oma arvottomuutensa; arvaatko mikä?

Ylipainoiset. Lihavat. ISOT. Pekka Hiltunen on tarttunut kuumaan aiheeseen, ajan pakkomielteeseen lihavuuden poistamisesta. (Kyllä, juuri se sama Pekka Hiltunen, joka kirjoittaa Lontooseen sijoittuvaa Studio-dekkarisarjaa.)

Anni on 37-vuotias sinkku, jolla on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Pätkätöitä ei jatkettu Tampereen Metson kirjaston tietopalvelussa. Hän rakasti työtään ja oli siinä hyvä, jos Annia itseään on uskominen. Ja kyllä lukija uskoo, sillä Anni on fiksu. Hän pääsi hetkeksi töihin kahvilaan, mutta sekin oli lyhytaikainen pesti. Annin mielestä hänen lihavuutensa on katkaissut niin työ- kuin miessuhteetkin ja estänyt uusien saannin. Hän on tosi lihava mutta terve.

"Minä olen hyvin terve. Olen ihminen, jollaista ei pitäisi olla olemassa, mutta meitä on."

Anni osaa käsitellä tietoa ja koota faktoja lihavuudesta ja niiden hoidoista, mikä ei takaa suosiota laihdutusryhmän vetäjän silmissä. Ryhmään hänet on määrätty terveydenhuollon taholta. Eihän hän oikeastaan edes halua laihtua, vaan tulla hyväksytyksi. Kapinamielisenä hän haluaisi kertoa muille osallistujille ryhmänvetäjän kauhuksi siitä, miten väärässä lihavuustutkimukset oikeastaan ovat: Annin mukaan ei ole todistettu, että lihavat olisivat sen sairaampia kuin normaalipainoisetkaan. Ja siitä, miten heppoisella pohjalla painoindeksi mittarina loppujen lopuksi on tai miksi laihdutusleikkaukset voivat olla vaarallisia. Mutta tieto ei ole aina tervetullutta, eivätkä ihmiset toimi järjen ja faktan ohjaamina.

Totta on, että Annin ruokasuhde on ongelmallinen. Ruoka on hänelle "elämän keskeinen onnen lähde." Se on "uskollinen rakas", jonka tuottama nautinto ei petä koskaan. Ruoka tuo turvaa ja lohtua ja tyydyttää tarpeita, joita joku muu tyydyttäisi toisin tavoin. Luonnollisesti Anni on analysoinut asiaa, omaa ruokasuhdettaan ja lihavuutensa syitä, vuosikausia, mutta ei silti pysty muuttamaan itseään eikä enää edes halua - tai ainakin näin hän on päätynyt järkiselittämään itselleen.

Arvostelu satuttaa eikä siihen totu, vaikka Anni jopa tunnustaa huutelijoiden verbaalisen luovuuden. Nimitukset kantturasta läskitehtaan johtajaan ovat tuttuja. Vaikka hän käy laihdutushoidoissa ja keskusteluryhmissä, hänen ensisijainen tavoitteensa ei ole laihtuminen, kuten sen asiantuntijoiden mielestä pitäisi olla. Annin toive on vähintäänkin kohtuullinen:

"Että saisi elämän, joka ei pyöri painon ympärillä. "

Työpaikan, reilun miehen, tavallisen seuraelämän. Kun ihminen mitataan ja arvotetaan vain ulkonäön mukaan, tulee painosta elämää suurempi kysymys. Jopa lihavat halveksivat toisia lihavia.

"Sosiaalinen paine pakottaa monet laihduttamaan. Sitten paine osoittautuu niin kovaksi, ettei sen kanssa jaksa."

Annin kokemukset viiltävät lukijaa: kun omat vanhemmat ovat aina sanojensa mukaan juuri syöneet, kun tytär menee käymään. Kun hän muistaa tarkasti ne kuusi kohteliaisuutta, jotka on elämänsä aikana olemuksestaan saanut. Eikä kukaan huomaa, miten onneton ja hädissään Anni on, kun hänestä tehdään erakko, normaalielämästä eristetty, kuin hän sairastaisi vaarallista tarttuvaa tautia. Hän löytää ystävän vuokraemännästään Huivirouvasta, jolla on oma "handicappinsä", mutta sellainen, jonka saa piiloon. Lihavuutta ei voi peitellä, kun on niin isoissa mitoissa kuin Anni.

Lopulta Anni saa tarpeekseen laihdutusneuvojista ja terveysfasisteista. Itse sosiaali- ja terveysministeri julistaa mediassa populistisen sodan läskejä vastaan. Anni vastustaa kiihkomielistä, poliittisia tarkoitusperiä palvelevaa julistusta omalla tavallaan. Mutta miten käy, muuttuuko mikään?

Hiltunen on kerännyt kirjaansa paljon faktaa ja tutkimustietoa, joka puhuu vastakkaista kuin meille totuutena kerrottu lihavuuden epäterveellisyys. Uskoi sitten mitä tietoa tahansa, Annin tarina on terävä muistutus siitä, että mustavalkoisia totuuksia harvoin on olemassa. Ja että yksisilmäisyys ja yhden totuuden julistaminen missä tahansa asiassa on pelottavaa. Ainakin kun se muuttuu yhden ihmisryhmän suoranaiseksi mollaukseksi, syrjinnäksi ja hävittämistarpeeksi. Laihuuden ihannointi mainoksissa ja muotikuvissa on sentään joitakuita mietityttänyt. Kun alle kouluikäiset lapset ovat huolissaan painostaan ja terveysvaikutuksiltaan vaihtelevia light-tuotteita tarjotaan joka lähtöön, voi miettiä, milloin mennään hysterian puolelle. Siksi Hiltusen kirja on paikallaan ja tarpeellinen second-opinion. Hän herättelee meitä harkitsemaan, kenen pakkomielle on suurempi, lihavuuden vihaajien vai isojen?

Kuten Annikin toteaa, ravinnon puutteeseen kuolee maailmassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin liikasyömiseen. Soisin itsekin, että edes osa ylipainon vastustamiseen suunnattua energiaa kohdistettaisiin ensinmainitun epäkohdan poistamiseen.

Hiltunen kirjoittaa sujuvaan, fiksuun ja miellyttävään tapaansa runsaan tietomäärän pohjalta, jopa niin runsaan, että se tuntuu välillä jo tukahduttavalta. Kirja muistuttaakin enemmän tietokirjaa kuin romaania, jollaisena tämä ei ihan täysillä toimi, juuri erityyppisten faktaosuuksien vuoksi. Tiedosta koostuu omanlaisensa kirja, johon Annin tarina lomittuu. Anni tulee tutuksi, mutta ei iholle, itse ilmiö on pääosassa. Ja siihen liittyvää asiaa vyörytetään, niin että lukija saa tiedonnälkäänsä suorastaan yliannostuksen, teemaan sopivasti. Hieno aihe, kiinnostava kirja, eikä hyvän tekstin ystävä pety, vaikkei Hiltusen dekkareista tuttua lennokkuutta ja huimia juonenkäänteitä tästä löydäkään.

Kenelle? Lihaville ja laihoille, auktoriteettiuskovaisille ja kyseenalaistajille, syitä etsiville ja selitystä kaipaaville.

Pekka Hiltunen: ISO. WSOY 2013.
Kustantajan arvostelukappale.