Kirjavuoteni 2024

Kun nyt mietin vuotta, jää kiireen tuntu. Vaikka olin vain puolet vuodesta töissä - tosin se aika on sitä intensiivisempää, ja juuri nyt vuodenvaihteen tienoilla kiivaimmillaan. Nimittäin kaikkien yritysten vuosikertomusten pitää olla valmiit alkuvuodesta. Näpyttelyä riittää siis niiden kirjoittajalle, ja työ on älyttömän kivaa, mutta olen kai muutakin kirjaimiin liittyvää tehnyt tänä vuonna?

Keväällä oli ainakin kolme tärkeää ja ihanaa kirjallisuustapahtumaa: Kirjojen Kannelmäki -kävely (oliko jo kolmas kesä?) toukokuussa, uusintana elokuussa. Saimme mukaan paljon kirjailijoita, kuten Taina Latvalan, kuvassa vas. (Kantsun kirjastossa haastatteli Tuulikki Kuurne) ja Topias Haikalan, alemmassa kävelyllä kanssa organisoineen ja vetäneen Tuija Takalan kanssa.

Kävelystä on tullut hitti paikallisesti, joka kerran mukana on ollut kymmeniä osallistujia. Ja aina on hauskaa, kun samoista asioista eli kirjoista kiinnostuneet kerääntyvät yhteen. Mukana oli myös Anu Juvonen (alakuvassa kanssani), joka on julkaissut jo legendaarisen lähiölapsuuskirjan Lähiöoksennus.

Toinen olennainen kevään tapahtuma on HelsinkiLit, ainoa käännöskirjallisuuden tapahtumamme Suomessa, joka myydään loppuun vilauksessa, ja syystä. Hienoja vieraita ja maailmantähtiä, joita ei muualla näe! Tapasin muun muassa Kevin Chenin, jota haastatteli Ville Blåfield, ja Elizabeth Stroutin, haastattelijanaan Sirpa Kähkönen, kuva alla. Ehdottomia kirjavuoteni kohokohtia! Liput jo hankittuna seuraavaan, joka on 16. - 17.5.2025 Savoy-teatterissa Helsingissä. Ohjelma julkaistaan helmikuussa.

Kolmas tärkeä tapahtuma oli Blogistanian oma kirjaäänestys edellisen vuoden parhaista kirjoista. Huhtikuisen tilaisuuden järjesti Kirsin Book Clubin Kirsi. Tekstin Talossa Helsingin Sörnäisissä palkitsimme kotimaisten kirjojen parhaana Iida Turpeisen Elolliset (S&S). 

Käännöskirjoista parhaaksi äänestettiin Martha Wellsin Hälytystila – Murhabotin päiväkirjat 1 (Hertta kustannus, suomentaja Mika Kivimäki). Vuoden paras tietokirja oli Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon Huokauksia luokasta (WSOY). Minna ei päässyt paikalle, mutta häntä haastateltiin etänä.

Lasten ja nuorten kirjoista voittajiksi valittiin tasapistein kaksi: J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti) ja Leena Paasion Bengtskär Itä kahdeksan (WSOY). 

Alakuvassa myös WSOY:n kirjailija Tuomas Aitonurmi vasemmalla ja Anna-Riikka Carlson oikealla.

Kesä! Mökillä oloa, saunomista, uintia, lueskelua - parasta nuorison kanssa. Pienin lapsenlapsi osaa ottaa rennosti. Hän tykkää lukea sarjakuvamuotoisia kirjoja. Vanhimmalla lapsenlapsella oli inttivuosi, haimme häntä Vekarajärveltä mökille viikonlopuiksi. Hän on tietokirjojen lukija, romaanit eivät vedä. Kummityttö vieraili Mäntyharjulla. Kirjamakumme on samantapainen, myös hän lukee paljon.

Kirjailijahaastatteluissa kävin, kun tilaisuus tuli. Jukka Viikilää haastatteli Salla Pulli.

Ja kirjajulkkareita, kiitos kutsuista! Sinikka Vuolan Myrskyn anatomiaa juhlittiin Kirjailijaliiton Villa Kivessä, jossa tapasin myös kaksi muuta suuresti ihailemaani: Elina Hirvosen ja Helmi Kekkosen. 

 

Keväällä tutustuin myös uuteen kulttuurikeskus Kasarmiin Pohjois-Savon liiton illassa, jonka päätähti oli Sirpa Kähkönen. Hyvää puhetta ja verkostoitumista. Mistä tuli mieleen Sirpan käsikirjoittama UKK-musikaali Kapsäkissä, hulvaton kokemus!

Kesällä kävin Lontoossa keskimmäisen lapsenlapseni kanssa. Kolusin tietysti kirjakauppoja, kuten Euroopan kai ainoan vedessä kelluvan Word on the Water -kirjakaupan. Vähemmän salaisella agendallani oli innostaa tyttöä kieliopinnoissa, ja se toimi! Itse sain innoituksen alkaa lukea englanninkielistä kirjallisuutta; etenkin hieman vanhemmat brittikirjat kiinnostavat. Tästä projektista kerron lisää myöhemmin. Maistiaisia on jo blogissa, kuten Muriel Spark. Mistä tuli mieleen, että menetimme vuoden mittaan monta tärkeää henkilöä, kuten Maggie Smithin, joka teki elokuvadebyyttinsä Sparkin kirjaan pohjautuvassa leffassa Miss Brodie.

Tärkeä kulttuurikokemus oli Abba-konsertti Lontoossa! Hologrammit olivat hämmästyttäviä, musiikki ja esillepano takuuvarmaa. Olimme illassa keskellä viikkoa arkena, ja halli oli tupaten täynnä.

Kesällä käväisin myös Tallinnassa ja viihtyisässä kirjakaupassa Rahva Raamat. Kulttuurista nautin myös Kaija Koon konsertissa.

Tampereen kirjamessuilla vietin viikonlopun. Ystävällinen ja täysi tapahtuma, huippuvieraita, kuten tässä Heli Laaksonen, Antti Tuomainen, Magdalena Hai ja Salla Simukka, alakuvassa Markus Nummi. Tampere-talon sijainti on junailijalle otollinen, tiloja talossa on erilaisia, mikä tarkoittaa aika lailla portaita, mutta hissikin on. 

Ja vuoden päätapahtuma, Helsingin kirjamessut, joka ylitti kävijäennätykset ja oli Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma! Suuri rooli oli kirjasomella, jolla oli oma osasto ja ohjelmaa, joka veti täysiä katsomoita. Teemaksi siinä nousivat viihdekirjat, messujen varsinainen teema oli tulevaisuus - ehkä näen näissä jotain linkkiä, näinä aikoina?

Messuja varten lämmiteltiin etkoilla monissa tilaisuuksissa, kuten Ateneumissa, joka ylitti itsensä tänä vuonna upeilla näyttelyillään ja kävijämäärillään) ja kuvassa Oodissa, jossa Ville Blåfield haastatteli Mikko Kauppilaa ja Heikki Aittokoskea. Messupostaus löytyy. (En nyt sano sitä toista sanaa, jos suinkin maltan olla sanomatta. 😁)

Maunulan kirjamessut järkkäilee Heikki Valkama. Osallistuin talkoisiin haastattelemalla kirjailija Anne Vuori-Kemilää kivassa lähiötapahtumassa Maunula-talossa. Maahan viilletty raja on hänen viimeisin julkaisunsa, ja lisää on tulossa.

Loppuvuodesta näin hienosta kirjasta Lempi tehdyn hienon näytelmän Helsingin Kaupunginteatterissa. Kuvassa kirjailijan Minna Rytisalon kanssa, oikealla Tarukirja-blogin pitäjä Margit. Ensi vuonna Jenny Hill! 

Myös Q-teatterissa on aina antoisaa käydä. Pulu huoneessa oli rentouttava ja ahdistamaton esitys! Ja Studio Pasilan Shedin Prinsessa Ruusunen sulatti sydämiä. 

Tässä tärkeimpiä vuodelta 2024: merkittävimmistä kirjoista lisää Blogistanian äänestyksen yhteydessä myöhemmin. Luin suurinpiirtein parisataa kirjaa, kuten aina. Noin 165 kirjan vuosikeskiarvoani nostivat englanninkielisten ahminta ja muutama kymmenen lukuaikapalvelusta luettua. En oikein vieläkään osaa hahmottaa niitä oikeiksi kirjoiksi, mutta opin koko ajan.

Olin paikalla, kun Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Vaikka harmittelin Heikki Kännön puuttumista, ehdokkaista löytyi valinnanvaraa lukijoille. Kuvassa vas. Pajtim Statovci, Kaj Korkea-aho, Tommi Kinnunen, Hanna-Riikka Kuisma, Anna-Kaari Hakkarainen ja Helmi Kekkonen. 

Ensi vuoteen - hyvää sellaista sinulle ja paljon kulttuurin kokemista: tekee ihmiselle hyvää! 

Aiemmat vuosikoosteet täällä.

Colm Tóibín: Long Island

Eilis muutti Irlannin köyhyydestä Amerikan luvattuun maahan kirjassa Brooklyn. Samastuin vahvasti, maalta Helsinkiin teininä muuttaneena. Hämmästelin keski-ikäisen kirjailijamiehen taitoa asettua nuoren naisen asemaan. Kosketuin, ymmärsin, tiesin tarkoin, mitä Eilis kokee. 

Kun jatko ilmestyi, riensin lukemaan, miten Eilisin elämä jatkui. Älä jatka lukemista, jos et halua tietää!

Olisi voinut tapahtua niin monenlaista. Lainaan itseäni Brooklyn-postauksesta: 

"Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan."

Eilis on naimissa Tonyn kanssa. Nelikymppinen vaimo ja äiti, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Tyytyväinen ja pätevä elämässään, jota hallitsevat miehen ja lasten lisäksi miehen italialaisperhe ja Long Islandin kotikatu, jossa suku asuu vierellä. Eilis ei ole nähnyt lapsuudenperhettään sen kesän jälkeen, kun hän kerran kävi nuorena kotiseudullaan. Ei edes äitiään.

"- Mikset kutsu häntä käymään?
- En usko, että hän tulisi. Hän täyttää pian kahdeksankymmentä.
- Kuinka kauan siitä on, kun olette tavanneet?
- Yli kaksikymmentä vuotta.

- Hän ei ole nähnyt lapsiasi koskaan.
- Ei niin.
- Se on hänestä varmaan surullista."

Taakse oli jäänyt myös nuoruudenrakkaus Jim. Mutta miten käy, kun Eilis vihdoin vierailee Irlannissa? Jimin pää on pyörällä, vähän myös lukijankin. Tiedämme, että Eilis on tyytymätön nykytilanteeseensa ja ahtaaseen aviokuvioonsa. Ja sen, että Jimille kaikki naiset ovat vain Eilisin korvikkeita (lukijan päättelyä). Eilis raportoi:

"Kirjeessä hän kertoi Rosellalle Miriamin häistä ja lisäsi, että ajatteli ostaa uuden leningin tai ehkä kokonaisen asun niitä varten, jos onnistuisi löytämään jotain mieleistään. Hän kirjoitti, että äiti ei jättänyt koskaan väliin kello kuuden uutisia, ja sitten kun yhdeksän uutiset alkoivat, hän valitti, jos niissä ei ollut mitään uutta. Hän aikoi kirjoittaa Martinista ja siitä, miten veli kulki jatkuvasti oman rantakalliolla sijaitsevan talonsa ja äidin keskustassa sijaitsevan talon välillä, mutta päätti sitten säästää sen Larryn kirjeeseen. Frankille hän vihjasi, miten vieraalta hänestä tuntui talossa, joka oli aikoinaan ollut niin tuttu. Tonya hän ei maininnut yhdessäkään kirjeessä. Hän ei halunnut sanoa Tonystä mitään."

En osannut enkä edes halunnut arvailla, miten käy. Tehköön Eilis oman ratkaisunsa, ja kaikki kunnia sille! Mutta kieltämättä kirjan luettuani tunsin lievää pettymystä: en ratkaisun takia, vaan ehkä siksi, että vaihtoehdot kapenevat iän myötä, tai siltä se tuntuu nuoruuteen verrattuna. Kun kaikki oli avoinna ja mahdollista, kun maailma oli auki joka suuntaan - se säkenöivä toivo, tulevan tuntemattomuus ja  äärettömyys puuttuvat, kun keski-ikä koittaa ja elettynä on jo puoli elämää. Ehkä vaihtoehtojen valikoima on pienempi, mutta rohkeus ja itsetunto suuremmat. Jos hyvin käy. 

Eikä Eilis ole ainoa valinnan eteen joutuva; niin käy myös hänen läheisilleen Irlannissa ja Long Islandilla. Kuten nuoruudenystävä Nancylle tai tyttärelle Rosellalle. Yhden ihmisen valinnat vaikuttavat vahvasti myös muihin, mikä tukevoittaa muuten hieman heiveröiseksi, osin hapuilevaksi jäävää tarinaa. Naisen sielunelämän kuvaus ei nouse samalle tasolle kuin nuoren tytön aiemmin. Kirjoitustaidoissa tai käännöksessä ei ole vikaa. En lainkaan panisi pahakseni kolmattakaan osaa, jossa Eilisin tarina etenee edelleen hänen ikänsä myötä, mutta kaipaisin lujempaa otetta naisen katsantoon. Ulkoisten tapahtumien kuvaus ei riitä, ja se voi olla liian suuri haaste tälle kirjailijalle.

Kenelle: Naisen kehityskertomusten ystäville, siirtolaisuuden ymmärtäjille, perhetarinoista innostuville, Amerikan ja Irlannin oloista kiinnostuneille, lievää romantiikkaa sietäville.

Colm Tóibín: Long Island. Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Kaijamari Sivill. Päällys Markko Taina. 

Helsingin Kaupunginteatteri ja Shed: Prinsessa Ruusunen - paluu tulevaisuuteen

Moderni versio Prinsessa Ruususesta kuulosti kiinnostavalta kolmen sukupolven tytöistä, ikävuosiltamme 10, 17, 39 ja 62, eikun katsomaan! Hyisen kylmänä talvi-iltana Studio Pasilassa näimme hurmaavan lämpimän musiikkiteatteriesityksen, johon ihastuimme kaikki. 

Näytelmän nimi tuo juuri oikean mielleyhtymän leffaesikuvansa mukaisesti: joku palaa ajassa vanhempiensa nuoruuteen. Nimittäin sadan vuoden nukkumiskirous saatiin tällä kertaa vaihdettua tehtävään, jonka onnistuminen pelastaisi 16-vuotiaan Ruususen odottelemasta prinssin suudelmaa kalvaana elottomana epätoimijana. Sillä tässä Ruusunen on täysin päinvastainen kuin Grimmin veljekset ehdottivat!

Hän on uhmakas ja toimelias teini, joka ei voi tajuta, miksi vanhemmat suojelevat, siis kyttäävät, teinielämää häiritsevästi. Kaikki muut saavat mennä kavereiden kanssa juhlimaan jo 15-vuotiaana! Jotain hiton haavaa pitää varoa. Mutta neuvokas Ruusunen on saanut satumaisilta kummeiltaan lahjaksi muun muassa viestintätaidot ja onnistuu ystävystymään jengiinsä vanhempiensa tietämättä. (Muita syntymälahjataitoja olivat muuten muun muassa musikaalisuus ja putkityöt.) 

Kuten tiedämme, paha haltiatar - jolla muuten on saksien kuvalla varustettu mekko, mikä huvitti minua suuresti viime aikojen hallituksen leikkauksia miettien - pääsee silti iskemään, kuten Ruususen ristiäisissä lupasi. Mutta kun kirous saadaan muutettua tehtäväksi hyvien velhokummien avulla, on vain tytön omasta ällistä kiinni, miten tarina jatkuu. 

Esitys kirvoitti paljon naurua ajanmukaisuudellaan ja yllättävyyksillään, ihastusta nuorten näyttelijöiden taidoilla ja liikutusta siitä, miten hienoa yhteisöllisyyttä ja luontevaa monimuotoisuutta näimme. Kaiken ikäiset, muotoiset, väriset ja kehitysasteiset olivat mukana lavalla. Näin aitoa iloa ja yhteisyyttä harvoin näkee. 

Shed-yhteisö oli minulle tuntematon, mutta olen tosi iloinen, että se tuli tutuksi. Lontoossa perustettu Shed-säätiö on hienosti laajentanut toimintaansa Helsinkiin, jossa myös Ruusus-näytelmän kirjoittaja ja musiikin säveltäjä Dave oli katsomossa ja kertoi meille työstään. Suomessa säätiötä edustaa Helsingin Kaupunginteatteri, joka kokoaa nuoria teatteriharrastuksen pariin. Luulen, että näimme lavalla useita tulevaisuuden tähtiä!

Paikalla oli teineineen myös Suzanne Innes-Stubb, joka on lupautunut toiminnan suojelijaksi jatkossa. Hienoa, ja tätä haluamme nähdä lisää!

Jos kaipaat elämääsi iloa ja koskettavuutta, suosittelen vahvasti kokeilemaan Shed-esityksiä. Sama koskee myös muuta nuorten teatteria, jota Helsingissä tarjoaa Narri näyttämöineen Sörnäisissä. 

Näistä esityksistä et koskaan lähde kylmänä pois, ja sopivia löytyy joka ikään. Ruusunen päättyi jo, mutta uutta on tulossa vuonna 2025 niin Shediltä kuin Narrilta. 

 

Lainaan Studio Pasilan sivulta:

Shed Säätiön musiikkiteatterihanke yhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterin kanssa antaa erilaisille 10–19-vuotiaille lapsille ja nuorille mahdollisuuden harrastaa ja tehdä musikaalia yhdessä Helsingin Kaupunginteatterin ammattilaisten kanssa. Shed-musiikkiteatteriryhmässä harjoitellaan teatterin tekemistä, laulamista, tanssimista ja näyttelemistä. Toiminnan mahdollistaa Elisan vuonna 2017 perustama Shed Säätiö, joka tukee monimuotoista ja erityislapset huomioivaa lapsi- ja nuorisotyötä.

Kirjasomen joulukalenteri 22.12.2024

 

Kirjasomen joulukalenterin luukku 22 kertoilee muutamasta joulukirjasta. Eilen kalenteri avautui blogissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, kirjailija Anna Pölkin tarjoamana – hän yhdistää omissa kirjoissaan kirjallisuuden ja kakut kauniilla tavalla! Huomisen luukun avaa Yöpöydän kirjat, jonka pitäjän Niina Tolosen työtä jo vuosien perinteen mukaan ovat kalenterimme tunnelmalliset kuvat.

Varasin kirjastosta innoissani uutta Hercule Poirotia! Ei tietenkään Agatha Christien tekemää, vaan englantilaisen Sophie Hannahin, suomennos Terhi Vartian. Hemuli ehti asialle ensin, mutta taisin pitää tästä häntä enemmän. Viihdyin mainiosti tarinassa, jossa Poirot joutuu pikkukylään ja kartanoon selvittelemään murhaepäilyä ystävänsä komisario Catchpoolin äidin painostuksesta. Ja luonnollisesti omasta halustaan, sillä Poirot on utelias, kun erikoisista murhista on kyse. Ja tässä on erikoista ainakin se, että tapauksen aikaan murhatun huoneessa – kylän sairaalassa – ei käynyt ketään. Kunnon vanhan ajan suljetun huoneen mysteeri siis.

Catchpool on tarinan kertoja, välillä välkky ja välillä höpsö, hyvällä tavalla. Hahmo on Hannahin luoma, vastaa alkuperäistä Hastingsia Poirotin apurina ja ystävänä. Hänen tuskansa äidin käytöksen vuoksi on aidonoloista, mikä huvittaa lukijaa. Mutta ei teksti Christieksi yllä: vaikka se viihdyttää, herkullisimmat koukut ja osuvimmat terävyydet jäävät puuttumaan, jos esikuvaan verrataan – ja totta kai verrataan.

Siksi en oikein ymmärrä näitä huippukirjailijoiden tuotannon jatkoja: Helppo raha houkuttaa kustantamoja ja perikuntia, mutta en haluaisi uskoa, että se olisi kirjailijan tärkein motiivi. Parhaimmillaan jatkot ovatkin yhdistelmä vanhaa ja uutta, erityispiirteet säilyttäviä mutta myös jotain persoonallista mukaan tuovaa, kirjailijan ammattitaitoa laajentavaa ja sen esittelyyn mahtavan tilaisuuden antavaa.

”Kuka muu kuin oma perheenjäsen iskisi ihmistä päähän valtavalla maljakolla – vieläpä monta kertaa – ilman mitään järkevää syytä?”

Mutta vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osat kirjailijan kuoleman jälkeen olivat minulle pettymys. David Lagerrantzin kirjoittamista puuttuu oikea henki, vaikka henkilöt ja tapahtumat kuinka istuisivat malliin. Ilman esikuvaansa ne olisivat olleet kelpo rikosteoksia.

Samaa voisi sanoa Hannahin kirjasta, mutta koska alkuperäisen kirjailijan menetyksestä on jo niin kauan, sitä voi tarkastella kauempaa ja siten neutraalimmin. Teksti toimii yllättävän hyvin, vaikka jotkin seikat Poirotissa ja muissa hätkähdyttävät. Miten Poirot on niin säyseä? Miksei hän kukkoile kuten kuuluu? Selitin itselleni nämä miehen ikääntymisen piikkiin. Arvoitusta on kuitenkin mukava ratkoa lukijana, homma ei ole liian monimutkainen, ja ympäristö 1920-luvun Englannissa vaikuttaa uskottavalta. Lontoota ylistetään, mikä sopii kaupungin fanille.

Mutta voisiko joku selittää, miten tällainen kirjoittaminen eroaa fanifiktiosta? Sehän voi myös olla todella antoisaa, lukijallekin, vaikka siinä tekijän, fanin, intohimo ohjaa tekemistä, ei raha. Sekö on olennaisin ero? L. M. Montgomeryn Runotytön tarinaa jatkava Emilia Kent löi ällikällä. Tai siis Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen löivät. Kiitos siitä. 

Toinenkin jouluksi lainaamani kirja on kiistanalainen, tai kirjailija on: Mika Waltari. Joulutarinoita-teos vuodelta 1985 on kokoelma Waltarin lehtiin kirjoittamia jouluisia tarinoita vuosilta 1928–1967. Sitä tunteellisuutta ja paatosta! Niitä kirjoittajilta varmaan toivottiin ja niistä maksettiin. Ajankuvaa, kuten maaseutujuuret ja kaupungistuminen, voi seurata tarinoiden myötä, samoin kirjailijan kehitystä. Mutta lauseet tyyliin ”miten hienopiirteisiksi ja sielukkaiksi kärsimys oli tehnyt hänen kasvonsa” tai”kaunis, kaihomielinen ymmärtämyksen lahja” saavat nykylukijan enemmän pyrskähtelemään kuin liikuttumaan. On mukana kunnon kommentointiakin, kuten kirjailijan elämästä, jota eräässä tarinassa sanotaan kuviteltavan rikkaammaksi ja värikkäämmäksi ”kuin tavallisen porvarillisen ihmisen.” Ehkä nykykirjailijakin voi samastua tähän:

”- Tiedättekö, tuo kuvitelma raivostuttaa minua! Rikkaampaa ja värikkäämpää... Ei koskaan tietoa huomisesta päivästä, ainainen huoli kalvamassa mieltä – leivän huoli ja huomisen huoli. Ja aina pitäisi kirjoittaa jotakin, ja jos kirjoittaa, niin haukutaan, ja jos ei kirjoita, niin haukutaan kuitenkin.”

Pidin myös tarinasta Kapinalliset naiset, ainakin heidän kapinapuheistaan, vaikkeivat ne (tietenkään) johda mihinkään, nolosti loppuu myös Airan hyvä kapinointi:

”Minä olen katkera! Minä en iloitse joulusta! Minä inhoan veljiäni! Olen lopen kyllästynyt työhöni! Olen vanha, katkeroitunut nainen, jolle elämä on kääntänyt selkänsä. Olen uuden ajan harhakuvitelman uhri. Olen niin sanottu vapaa, työtätekevä nainen. Se päämäärä, jonka puolesta esiäitimme taistelivat pää verissä – vähänpä iloa siitä!

---

Me olemme valveutuneita, niin, luemme jonkin huonon romaanin, joku polttaa tupakkaakin ja ylipäänsä säikähdämme jokaista sanaa, joka hieman poikkeaa sovinnaisuudesta, niinkuin sinä äsken. Me olemme vapaita, anna minä nauran. Se on totta, meille on annettu oikeus tehdä työtä, pitkiä työpäiviä huonolla palkalla. Meille on annettu ala-arvoisimmat ja kuolettavimmat työt, puhun nyt suuresta joukosta, en etevistä yksilöistä. Niin, ja itsenäisiä! Meidän on sidottu perheisiimme, meidän on avustettava äitejämme, meidän on kustannettava veljiemme opintoja. Ja tätä kaikkea pidetään niin itsestään selvänä, ettei kukaan pidä sitä edes arvossa...”

Piste Waltarille yrityksestä, vaikka tarina päättyikin perherakkauden vakuutteluun kaikesta huolimatta. Kirjan lopussa on riimikronikka Waltarin ajan joulukirjoista, joista en tunne muita edes nimeltä kuin Saima Harmajan, Knut Hamsunin ja Elisabet Russellin Isä-kirjan, yhtään en ole lukenut. Loppuun on myös liitetty joululahjasäkeitä erilaisten kirjojen mukaan laitettaviksi pakettikorttiin.”Tämän vihkosen avulla runoa kuka hyvänsä osaa punoa!”

Nämä kirjat luin paitsi kiinnostuksesta myös tätä kalenteria varten. Mutta mitä ”oikeasti” luen jouluna?

Kesken on Maggie O’Farrelin The Marriage Portrait. Halusin lukea uutta brittikirjallisuutta, mutta aika ei ihan osunut, sillä se vie 1550-luvun Firenzeen ja kertoo todellisen historian henkilön, Lucrezia di Cosimo de’Medicin, elämäntarinan fiktion muodossa. Tyttö naitettiin lapsena, ja hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Kirjailija esittää kuolemaan erään ratkaisun. Hurmaava, kiehtova ja komeasti kirjoitettu teos! Sopii erinomaisesti Helmet-haasteen 2025 kohtaan 38, elämäkertaromaani.

Seuraavaksi tartun kirjabloggarien klassikkohaastetta varten Georg Eliotin Daniel Derondaan. Pinossa on myös ihailemani Kim Leinen uutuus Henkienmanaajien jälkeen, joka päättää Ikuisuusvuono-trilogian (eka osa, toinen osa). Näiden järeiden tuhatsivuisten ohella lueskelen dekkareita ja viihdettä. Olen niin jäljessä vaikkapa Satu Rämön kirjasarjasta, Fred Vargasia jatkan, ja pinosta löytyy myös Marian Keyesin uutuus My favourite mistake.

Sinulle toivotan ihanaa kirjaisaa joulun aikaa ja levollista mieltä!

Jutussa mainitut teokset:

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö. Suomennos Terhi Vartia. WSOY 2024.

Mika Waltari: Joulutarinoita. Toimittaneet Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1985.

Maggie O'Farrel: The Marriage Portrait. Tinder Press 2022. Kirja on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. S&S 2023. Suomennos Leena Ojalatva.

Georg Eliot: Daniel Deronda. (Daniel Deronda, 1876.) Suomennos Alice Martin. WSOY 2019

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen. (Efter åndemaneren.) Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2024.
 

 

Juha Hurme: Sampo

Juha Hurme jatkaa riemukkaiden ja tiiviin tietopitoisten Suomen historian tietokirjojensa sarjaa etsimällä selityksiä Kalevalan sammolle ja sille, mitä tapahtui sammon ryöstössä, joka on olennainen osa kansalliseepoksemme legendaa. Hurmeen katsanto on aina huiman laaja, nytkin aloitetaan:

”Kun 115 000 vuoden mittainen Veiksel-jääkausi hellitti 15 000 vuotta sitten, Fennoskandian mannerjäätikkö alkoi vetäytyä Itämeren altaalta.” Josta hypätään reippaasti ajassa eteenpäin:

”3 500 vuotta sitten varhaiskantasuomi, itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten äiti, oli saapunut Itämeren rannoille ja voitti kielikilpailussa aiemmin alueella puhutut, hävinneet kielet.”

Aletaan lähestyä kalevalaista ilmaisua ja erästä ”muodikasta” (Hurmeen termi) maailmansynnyn selitystä, merineen, lintuineen ja mättäälle munimisineen. Myyttiin liittyy sittemmin mukaan myös ”tarina merkillisestä oliosta, joka myöhemmin tunnetaan nimellä sampo.” Mikä ihme on tuo olio, josta tuli symboli kaikelle hyvälle, jopa kansallinen symboli ja poliittinen voima 1800-luvun Suomessa, miettii Hurme.

Sampo, Suomen onni? Väinämöinen ja Ilmarinen alkoivat nousta runonkerääjien aineistoissa, eikä heistä Lönnrot suinkaan ollut ensimmäinen ja ainoa, vaikka teki ansiokkaan teon niin kerääjänä kuin aineiston koostajana ja täydentäjänä kertomusmuotoon, jonka tunnemme nimellä Kalevala. "Se oli temppu!" (Mies tuli muuten myös perustaneeksi tämänkin kirjan julkaisseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1831, jolloin sampo oli vielä tuntematon.) 

Vuonna 1833 Lönnrot sai ”jättipotin” (Hurmeen termi) mahtavalta loitsijalta Ontrei Maliselta, lauletun kokoelman runoja, ”joihin sisältyivät Kalevalan kaikki keskeiset kertovat ainekset.” Toinen laulaja, Vaassila Kieleväinen, täydensi kertomusten maailmaa, josta Lönnrot sai sepitettyä yhtenäisen kokonaisuuden. Ja nyt räjähti hänen tajuntaansa: ”Sampo voikin olla ihmemylly, ikiliikkuja, joka jauhaa maallista hyvää.” Tällaisena kapitalistin unelmana me olemme oppineet sammon tuntemaan. Ja tiedämme myös sen, että  sampo vietiin Pohjolaan (joka saattoi tutkijoiden mukaan olla esimerkiksi Gotlanti tai Kreeta) ja että se rikkoutui ryöstössä, jonka Väinämöinen ja Ilmarinen tekivät Pohjolan emännän (kaamea bitch, sanoo Hurme) suureksi kiukuksi. Ehkä meille jäi siitä murusia peltojemme kasvua vauhdittamaan ja elintasoamme nostamaan, joku saattaa arvella.

Akseli Gallen-Kallela osoitti ”suomalaisille ja kansainvälisestikin, miltä Kalevalassa näyttää." Jykevältä lippaalta tai arkulta, joka ilmeisesti sisälsi jonkinlaisen myllyn. Mutta sammon olemuksesta on monia muitakin tulkintoja. Se saattoi olla punottu vakka, rukousmylly, hyvän haltiattaren malja, sammakko, kala, laiva, pilari, patsas, pohjantähti, himmeli, kilpi, kantele, aurinko tai riimukivi. Esimerkiksi. Näiden kaikkien tulkintojen tutkijoista ja taustoista Hurme kertoilee.

Kiinnostava tutkija on muiden muassa professori Reinhold von Becker, joka keksi sanan "sivistys" ja joka esitteli kansalle Väinämöisen jo 1820 lehtiartikkelissaan eli ennen Lönnrotia. Sammosta hänkään ei tiennyt mitään. Kansanrunouden tutkiminen kerätyistä lähdeaineistoista muuten johti myös siihen, että maantieteellis-historiallinen metodi, jota esimerkiksi Julius Krohn käytti, herätti kiinnostusta laajasti: "Sen (ja Kalevalan) ansiosta kansanrunouden tutkimus nousi Suomessa ensimmäisenä maailmassa yliopistolliseksi oppiaineeksi", kertoo Hurme.

Mikä on sampo - siihen on Hurmeen mukaan yhtä vaikea vastata kuin siihen, mikä onni tai mikä on totuus. Lopullista selitystä emme ehkä koskaan saa, vaikka tutkimus jatkuu, mutta mytologiaa ja sen tutkimista on kiinnostava seurailla ja noukkia knoppitietoa Hurmeen viihdyttävän vyörytyksen lomasta. Tosin Sampo on kirjana tiukempi kuin aiemmat Niemi ja Suomi, täydempi faktoiltaan ja niukempi rentoilultaan.

Loistava joululahja suomalaisuuden hähmäisestä kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja kalevalaisille tiedonjanoisille. Komea kultakoristeinen kansi ja kaikki! 

Olenhan muuten kertonut tapauksen, kun minulta pöllittiin Hurmeen Nyljetyt ajatukset bussimatkalla mökille Lahden matka-asemalla? Ulkoilutauolta tullessani istuimelle jättämäni kirja oli poissa. Kirjakavereiden kanssa pohdimme, että pöllijä saattoi luulla kullattuja kirjaimia aidoksi kullaksi ja vietti illan niitä rapsutellen. Tai sitten hänelle vain iski niin kova lukuhimo, ettei voinut hillitä itseään. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin ilolla lahjoittanut teoksen pyydettäessä! 

Lisää Juha Hurmeen töistä mm. tästä.

Juha Hurme: Sampo. SKS 2024. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen, taitto Maija Räsänen.

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Kirjailijan viimeisin ja dekkaritrilogian päättävä osa on ilman muuta sarjan paras. Rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen pohtii uransa jatkoa ja haaveilee rauhaisasta yhteiselosta Annan kanssa. Mutta ihan vielä ei hän pääse lekottelemaan, sillä yllättävä kuolema tuo säröä ja töitä joulun viettoon vastoin suunnitelmia.

Tapahtumat sijoittuvat Kotkan liepeille, kuten aiemmissakin sarjan osissa. Nyt saaristoon haluaa avata huippuhotelllin Agata Holmberg, joka on kutsunut paikalle koeasukkaita jouluksi, ennen tulevia avajaisia. Agata on vakuuttunut, että suomalainen luonto ja saariston rauha vetävät varakkaita asiakkaita, kun sana leviää. Ainoa harmi on se, ettei saareen ole virallista ja säännöllistä venekuljetusta, vaan kyydit on hoidettava itse. Saarelaiset eivät ole ihastuneita ajatukseen väen ramppaamisesta asuntojensa ja mökkiensä lähellä.

Koeasukkaaksi saavat kutsun myös Anna läheisineen, joten paikalle on tulossa Veikon lisäksi myös Annan poika, Amerikkaan koripalloammattilaiseksi lähtenyt Teemu. Ei kuitenkaan luksuksen perässä, vaan nuoren miehen toive liittyy erääseen nuoreen naiseen, Eeviin, jonka nykyinen miesystävä ei ilahdu Teemun tulosta, toisin kuin Anna, joka haaveilee pojalleen hyvää perhe-elämää, onhan tällä jo pieni poikakin, Kuutti, joka tietysti on myös mukana joulun vietossa. Paikalla on myös Agatan kaksoisisko Filippa ja muita sukulaisia ja tuttavia. Ja pian myös poliisi Jami, Veikon luottokollega, sattuneesta syystä. 

Asetelmassa on räjähdysherkkyyttä alun alkaenkin, mutta kuolema yllättää silti kaikki. Miksi juuri hän, jonka pois raivaamisesta ei ole kenellekään mitään etua? 

Puitteet ovat kiehtovat, hotellin ruokakuvauksista tulee nälkä, vaikka paikallaolijoiden ruokahalua ja jouluiloa hillitsevät tehokkaasti kuolemantapaukset - sillä ne eivät jää yhteen. Ja muutakin outoa ja pelottavaa tapahtuu.

"Kukaan vieraista ei viittaa juhlaan sanallakaan, ei edes Kuutti, joka on siihen mennessä puhunut joulupukista ja lahjoista joka päivä."

Sään vuoksi saarelta ei pääse pois, ennen kuin lumisade ja myrsky tyyntyy. Karmiva ajatus (en pidä risteilyistäkään tästä syystä)!

"Ensimmäistä kertaa rikosylikonstaapeli tajuaa, mitä saarella asuminen todella on. Vapauden lisäksi se voi tarkoittaa myös vankilaa."

Kirjailija ripottelee juonen sekaan havaintoja niin ihmisluonnosta kuin ajan ilmiöistä. Moni meistä tunnistaa varmasti tämän, saarella asuvan Ramin ajatuksen:

"Aikaisemmin työ oli ihmistä varten. Nykyään ihminen on työtä varten. Kaiken mitä teet vapaa-ajalla on kehitettävä sinua paremmaksi työntekijäksi. Vapaa-ajalla on kasvatettava kuntoa tai palautettava kehoa ja älliä, että jaksat taas painaa töissä." 

Vetävä teos: vaikka kirjailija on vielä uran alkutaipaleella. Niin rakenne kuin henkilöhahmot ovat kolmessa kirjassa nopeaa tahtia vankistuneet, kokonaisuus selkeytynyt. Yksi suurimmista iloista pitkän linjan kirjabloggaajana ja lukijana on seurata kotimaisten kirjoittajien urakehitystä alusta saakka. Olen seurannut ja seuraan monia, niin tasaisen varmoja tekijöitä kuin yllättäjiä, poikkeuksellisiä tekijöitä sekä kuin itsestään selvästi tähdeksi nousseita - joista tulee mieleen Pajtim Statovci viimeaikaisen huippumenestyksen ansiosta, mutta nimiä voisin luetella kymmenittäin - ja jokainen on äärettömän kiinnostava lukijan kannalta. Ja niitä löytyy blogista. Kiitos, ja jatkattehan, minä seuraan!

Johanna Savolainen kertoi kirjamessuilla jatkavansa kirjoittamista ja että tulossa on jotain ehkä erilaista. Jään odottamaan! 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema. Kustannus Mäkelä 2024. Kansi Samppa Ranta.

Rebecca F. Kuang: Yellowface

Kustannusmaailma ja ankara kilpailu. Epätoivoinen huomion tarve ja tunnustuksen kaipuu. Nimetön, loistava käsikirjoitus. Siinä ainekset, joista Juniper Songin (alunperin June Hayward) nuori jännittävä elämä koostuu. 

Kun hänen lapsuudenystävänsä Athena nousi kirjailijana kuuluisuuteen, Juniper kiehui kateudesta. Hän oli sentään kirjoittanut pidempään, suhtautunut hommaan vakavasti. Kateus ei ole vihreää ja hapanta, se on rypemistä häpeässä ja itsesäälissä, hän kertoo. 

"Olen kuitenkin huomannut, että kirjailijoiden kateus muistuttaa enemmän pelkoa. Kateutta on äkkipiikki sykkeessäni, kun luen Athenan saavutuksista Twitterissä - taas uusi kustannussopimus, palkintoehdokkuus, erikoispainos, käännösoikeuksien kauppa. Kateus on sitä, että vertaan itseäni jatkuvasti häneen ja jään aina kakkoseksi; se on paniikkia, etten kirjoita riittävän hyvin tai riittävän nopeasti, että en riitä nyt enkä koskaan myöhemminkään." 

Dekkarimainen käänne: Athena kuolee äkisti, ja Juniper varastaa hänen käsikirjoituksensa. Kukaan ei tiedä asiasta, kustantaja iloitsee saadessaan uuden lupaavan kirjailijan. Käsikirjoitusta muokataan, ja se nousee bestseller-listoille. Athena rypee jälleen, nyt syyllisyydentunnossa ja paljastumisen pelossa.

"Mutta pointti on siinä, ettei kukaan koskaan tule ymmärtämään panostani tälle romaanille."

Hän saa uskoteltua itselleen, että oikeastaan hän on luonut romaanin, lopullisen tuotteen - kuten tekikin. Alkuperäisidea ja kehystarina vain olivat Athenan. Sen vaikuttaa tietävän myös somekiusaaja, joka alkaa vainota Juniperia. Saamme opastuksen somelakien toimintaan.

"Kun näkyvyyden kriittinen massa on saavutettu, kaikki alan ihmiset alkavat puhua asiasta."

Juniperia aletaan kiusata myös kulttuurillisesta omimisesta, kertoohan kirja kiinalaisista, joihin hänellä ei ole mitään yhteyttä, vaikka niin luullaan. Athena oli amerikkalaiskiinalainen. Painajaismainen tilanne! Miten Juniper hoitaa sen, miten kestää pää, tuleeko kaikki julki? 

Juoni ei ole kummoinen näin kuvattuna, mutta kerronta on vauhdikasta ja tiukasti tässä ajassa (no, Twitter ehti muuttaa nimensä). Mukaan heitellään kuuluja firmojen ja tekijöiden nimiä, kustannusalalta, medioista ja muualta. Kirjatapahtumissa käydään, kirjailijaelämää kuvaillaan muistiinmerkintätavoista alan tiedottajien työhön ja kirjailijakuvien ottoon. Kustannusala näyttäytyy kovana: menestys ei synny, vaan se tehdään. 

Käänteet ovat nopeita, ja Juniperin ajatuksia saadaan seurata tarkasti. Suomen kieli on hyvää, suosiosta päätellen alkuperäinenkin, tosin kielikuvat ovat paljon käytettyjä. Lyhyet lauseet korostavat kiirettä ja hätää. Hyvin koukuttavaa ja helposti luettavaa, kirja on ahmaistava saman tien.

Mutta en voi välttyä ajatukselta, että se voisi minusta hyvin olla vaikka tekoälyn kirjoittama. Siksi, että siinä ei ole tasoja, siinä seurataan vain tätä yhtä henkilöä, yhtä juonta ja sen etenemistä, mausteena alan, median ja somen termit ja käytännöt. Ja omiminen, kulttuurinen ja fyysinen (käsikirjoitusvarkaus). Kuin joku olisi etsinyt tietyssä kohderyhmässä suosittuja nettiteemoja ja yhdistänyt ne kirjan kirjoittamisaiheeseen. Tietysti mausteeksi on pitänyt lisätä myös Juniperin elämässä eräs miespuolinen henkilö, jonka rooli on pieni. 

Tietty yksinkertaisuus saa aikaan tuon ajatuksen, enkä nyt esitä mitään väitteitä, sillä perusteeni eivät riitä ja ajatus perustuu vain tunteeseen. Monet muutkin kirjat ovat juoneltaan simppeleitä, mutta nautittavia viihteellisyydessään ja helppoudessaan, kuten tämäkin. Mutta kirjan teemaan sopisi hyvin tällainen tekeminen. Ja siitä olen varma, että tekoälyn käytön yleistyessä juuri tämäntapaisia kirjoja alkaa ilmestyä yhä enemmän ja nopeammin. 

Kenelle: Ajassa eläville, kustannusmaailman kiehtomille, kirjailijuudesta uneksiville, vilpin itselleen oikeaksi selittäville, ystäväänsä vihaaville, nopeaa viihdettä hakevalle. 

Rebecca F. Kuang: Yellowface. Teos 2024. Suomennos Helene Bützow. 

Katja Raunio: Viime ajat

Katja Raunion kirjoista olen kovasti pitänyt; ne eivät ole ihan perinteisiä, mutta helposti luettavia ja paljon ajatuksia herättäviä, mielikuvitusta herkullisesti kutittelevia. Sellainen on myös Viime ajat.

Tarina sijoittuu museoon ja kohdistuu sen asiakaspalvelijaan. Ja se on muuten ilmestynyt ennen samaa aihetta käsittelevää Maisku Myllymäen Valvojaa. Nuori nainen tässäkin tarkkailee museon ja kollegoidensa toimintaa, ensin kassan lipunmyyjänä, mutta saa sittemmin ylennyksen. 

Pahat kielet supattavat, että ylennys tuli ulkonäöllä ja myötäsukaisuudella museon miesjohtoa kohtaan. Tyttö ei itse ole oikein varma - mutta totta on, että monen organisaation rakenteissa on edelleen mätää, eivätkä pitkät kauniit hiukset ja edustavat muodot ainakaan haittaa urakehitystä. Hienosti Raunio kuvaa sitä, miten epäilyttävät tilanteet syntyvät kuin huomaamatta ja ainakaan tarkoittamatta, siis alaisina toimivien naisten osalta. Ja millaista jatkuvaa torjuntaa ja varomista naisen elämä voi olla.

"Sinä et pysty edelleenkään karistamaan pois asiallisuuttasi; sinä hymyilet kireästi ja hymiset ikään kuin sinua kiinnostaisi. Mies katselee taas vartaloasi ja kasvojasi - nyt erityisen arvioivasti. - Kyy-yllä minä voin muutaman lapsen sinun kanssasi tehdä, hän toteaa. - Ehkä ei kuitenkaan, sinä vastaat. Miksi 'ehkä'? Mikä pidättelee sinua ajamasta pois tuota viheliäistä ukkelia? Hän varoittaa sinua ulkopoliittisesta tilanteesta. - Tällaisina aikoina, hän sanoo, - tyttöset tarvitsevat miehen suojelijakseen. Lähde mukaani, sinusta tulee morsiameni. Joku kieroutunut ajatuskulku mielessäsi pelkää, että saat potkut, jos et ole tuolle nilkille ystävällinen, ikään kuin työtehtäviisi kuuluisi humalaisten miesten fantasioiden kuunteleminen. Ja sitten mietit: ehkä se kuuluukin."

Naisella on rahavaikeuksia, hän on ajautunut velkakurimukseen.

"Sinä katsot kokoustarjoiluja. Et ole syönyt pariin päivään. Otat keksin lautaselta, sitten toisen. Huomaako kukaan? Kukaan muu ei syö keksejä. Otat kolmannen."

Onneksi hänellä on ystäviä ja kämppiksiä. Bileisiin ja muihin menoihin tulee kutsuja - vaikuttaa varsin normaalilta nuoren elämältä, masennuksineen kaikkineen. (Jotenkin tuntuu pahalta, että tällainen vaikuttaa normaalilta. Että näinä aikoina on sellaista, että epävarmuus ja masennus ovat normi.) Eräs mies lainaa hänelle takkiaan pelastaakseen tämän paleltumiselta, mutta haluaa takkinsa takaisin - ja nainenkin haluaa tavata miehen uudestaan. 

Kuvaus kaiken epävarmuudesta ja lepattavuudesta on osuvaa, kirjan nimeä myöten, ja sitä korostaa sinä-kertojan käyttö - kuin päähenkilö yrittäisi saada selvää ja selittää itselleen, mitä tapahtuu, näinä aikoina, mutta eihän se selviä. Mielikuvitukseen on välillä sukellettava. Mustavalkokuvat helsinkiläisistä purkutaloista täplittävät tarinaa. Puretaanko niissä vanhoja ajatusrakenteita vai turvallisuuden tunnettamme? Väliaikaista ainakin kaikki on, ne tuntuvat sanovan.

Hieno pieni (reilut sata sivua) teos. Lukeminen kannattaa, myös ja etenkin näinä aikoina. Ja aina, kun viime ajat huolestuttavat.

Lue myös Katja Raunion Sinun päiväs koittaa

Kenelle: Fiksun ystäville, nuoren naisen elämää miettiville, kuvitteleville mutta ajassa eläville.

Katja Raunio: Viime ajat. Teos 2023. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Helene Hanff: 84, Charing Cross Road

Luen nykyisin innolla vanhempaa englanninkielistä kirjallisuutta, ja löysin jälleen kirjastosta helmen. Helene Hanff oli yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka tunnetuin teos on tosipohjainen kirjeenvaihtokirja lontoolaisen kirjakaupan pitäjän Frank Doelin kanssa.

Ensimmäinen kirje on päivätty 5.10.1949. Miss Helene Hanff on nähnyt lehdestä Marks & Co -kirjakaupan mainoksen ja tiedustelee kohteliaasti, voisiko kauppa lähettää hänelle tiettyjä teoksia - käytettyinä, sillä niiden painos on loppunut ja kirjat ovat vaikeasti löydettävissä.

Jo samassa kuussa hän ilokseen saa vastauksen, jossa osan kirjoista kerrotaan olevan matkalla. Saatuaan paketin Helene kiittää, sopii maksuasioista ja kehuu erään laitoksen ulkonäköä ja tuntua: "I never knew a book could be such a joy to the touch."

Rakkaus brittikirjoihin sekä kauniisiin niteisiin (tai vähintään tasoa good clean copy) yhdistää ostajaa ja myyjää. Ja huumorintaju, jonka myötä he ystävystyvät ja vaihtavat kuulumisia muustakin kun kirjoista. Kun Helene kuulee Lontoon sodanjälkeisestä niukkuudesta, hän alkaa lähettää Frankille, tämän perheelle ja kirjakaupan väelle ruokapaketteja. Ne otetaan kiitollisina vastaan, ja myös muut kuin Frank alkavat kirjoittaa Helenelle kiitoskirjeitä, kuten Frankin vaimo Nora.

"Thanks for the good things you sent us for Christmas, you are much too kind, Helene! - and if those bodies at Marks & Co. Don't give you a banquet when you come over next year, well, they deserve to be shot."

Helenen suuri haave on vierailla Lontoossa ja kirjakaupassa, kirjan nimen osoitteessa. Lontoo kiehtoo häntä kovin.  

"Write me about London - the tube, the Inns of Court, Mayfair, the corner where the Globe Theatre stood, anything, I'm not fussy."

Rahasta on kuitenkin pulaa, ja matka siirtyy monta kertaa. Tragediaksi tilanne kääntyy, kun Frank menehtyy vuonna 1969. Ennen kuin he koskaan ehtivät tavata, 20 kirjeenvaihtovuoden jälkeen! Satuttavaa. Enkä lainkaan usko huhuihin, joiden mukaan suhde olisi ollut romanttista rakkautta. Ei ollut; molemmilla oli omat suhteensa ja elämänsä eikä konkreettisia haaveita rapakon yli, paitsi kerrotussa mielessä. Maailmantilanne ja yllättävä yhteys saattoivat nostattaa monenlaisia haaveita, eikä siinä ole mitään pahaa. Päinvastoin, fiksut ihmiset osasivat tunnistaa tunteensa ja erottaa kuvitelmat todellisuudesta. Ehkä kirjan ja oheistuotannon edistämiseksi huhua edistettiin? Mutta on myös henkilöitä kuvaavaa se, että mielikuvitus voi lentää yli realismin rajojen. Puhun nyt siis kirjojen lukemisesta.

Romaanista tulee myyntimenestys. Siitä tehdään myös näytelmiä lavoille ja tv:hen, ja vuonna 1987 elokuva, jossa pääosia esittivät Anne Bancroft ja Anthony Hopkins (tämä pitää etsiä jostain).

Helenen New Yorkin asunnon (72nd Street) talo sai nimen "Charing Cross House" hänen kunniakseen. Lontoossa kirjakaupan osoitteessa on seinällä muistokyltti, tosin talo on rakennettu uudelleen eikä kirjakauppaa enää ole olemassa.

Ihastuttava tarina, alle sata sivua, mutta draaman kaari on kohdillaan. Sopii erityisesti antikvariaattien ja brittiklassikoiden sekä harvinaisempien teosten rakastajille, sillä kirjoista tietysti puhutaan kirjeissä eniten. Mainittuja nimiä: Stevenson, Johnson, Savage Landor, John Henry Newman, John Donne ja monia muita.

Toimii hyvin myös ajankuvauksena nostalgiamielisille sekä kaikille ystävyydestä ja yhteydenpidosta kiinnostuneille ja niiden voimasta koskettuville. Sekä Lontoo- ja kirjakauppafaneille. Sopii minulle!

Helene Hanff: 84, Charing Cross Road. First published 1971 by Andre Deutsch Limited, London.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta

15 tarinaa, hyvin erilaisia - ja hyvin eri tavoin kiinnostavia. Löyhä kehys on vanha pari Nell ja Tig, tai oikeastaan vain Nell, sillä Tig on jo kuollut vaimonsa muistellessa ja kaivatessa miestään. 

"Optinen harha: etääntyvä hahmo kutistuu, pienenee pienemistään ja katoaa sitten kaukaisuuteen. Ne, jotka etääntyvät, pysyvät samankokoisina. Eivät he todellisuudessa pienene tai katoa. Heitä ei vain näe."

Nuorina he olivat iloisen piittaamattomia, kertoo Nell. Kirjan aloittaa pitkäveteinen muistelu pariskunnasta ja heidän ystävistään ja perheistään, enkä keksinyt, miksi edes välittäisin, paitsi se vahva syy, että kirjoittaja on Atwood. Juttu kissan kuolemasta ei sekään sykähdyttänyt, mutta osio Paha äitini on mainio, monin tavoin. Nauroin ja hieman liikutuinkin kirjoittajan tarkasta katseesta naiseen, joka kertoo oudosta äidistään. Tarkoitan siis todella oudosta.

Eräässä tarinassa haastatellaan George Orwellia tänä aikana (sekin on kirjassa teknisesti mahdollista), muutamien ajankohta sijoittuu kaukaiseen menneisyyteen ja taruihin ja yhden tulevaisuuteen. Yksi kertoo huonoista hampaista tai paremminkin hyvän jutun arvosta tylsän totuuden rinnalla, yksi taas naisporukan symposiumista. Lempitarinani kuvaa kotilon sielunvaellusta. Hulvaton! 

"Olivat oikeassa sielusta: se on olemassa. On kuitenkin käynyt ilmi, ettei mikään muu meille kerrottu ole pitänyt paikkaansa."

Kunnes palataan taas Tigiin ja Nelliin, lähinnä lesken elämään. Atwood tuntee hyvin ikääntyvän ihmisen tilanteet ja ajatukset, joten myös vanhenemiseen tutustuva lukija voi hyvin eläytyä. Vaikka kirja ensin oli hiukan pettymys ja herätti ajatuksen, ettei mestariltakaan kaikkea tarvitsisi julkaista, jälkipuoliskolla se kohti piristyi. Ja näin mainioita pilkahduksia terävästä älystä ja huumorista, joista kirjailija on syystä tunnettu ja tunnustettu. Kirjan suomennettu nimi viitannee myös teoksen omistukseen Atwoodin kuolleelle puolisolle.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. (Old babes in the Wood). Suomennos Hilkka Pekkanen. Otava 2024.

Alkuperäisen kannen suunnittelu Suzanne Dean ja kuvitus Noma Bar.