Tarina sijoittuu museoon ja kohdistuu sen asiakaspalvelijaan. Ja se on muuten ilmestynyt ennen samaa aihetta käsittelevää Maisku Myllymäen Valvojaa. Nuori nainen tässäkin tarkkailee museon ja kollegoidensa toimintaa, ensin kassan lipunmyyjänä, mutta saa sittemmin ylennyksen.
Pahat kielet supattavat, että ylennys tuli ulkonäöllä ja myötäsukaisuudella museon miesjohtoa kohtaan. Tyttö ei itse ole oikein varma - mutta totta on, että monen organisaation rakenteissa on edelleen mätää, eivätkä pitkät kauniit hiukset ja edustavat muodot ainakaan haittaa urakehitystä. Hienosti Raunio kuvaa sitä, miten epäilyttävät tilanteet syntyvät kuin huomaamatta ja ainakaan tarkoittamatta, siis alaisina toimivien naisten osalta. Ja millaista jatkuvaa torjuntaa ja varomista naisen elämä voi olla.
"Sinä et pysty edelleenkään karistamaan pois asiallisuuttasi; sinä hymyilet kireästi ja hymiset ikään kuin sinua kiinnostaisi. Mies katselee taas vartaloasi ja kasvojasi - nyt erityisen arvioivasti. - Kyy-yllä minä voin muutaman lapsen sinun kanssasi tehdä, hän toteaa. - Ehkä ei kuitenkaan, sinä vastaat. Miksi 'ehkä'? Mikä pidättelee sinua ajamasta pois tuota viheliäistä ukkelia? Hän varoittaa sinua ulkopoliittisesta tilanteesta. - Tällaisina aikoina, hän sanoo, - tyttöset tarvitsevat miehen suojelijakseen. Lähde mukaani, sinusta tulee morsiameni. Joku kieroutunut ajatuskulku mielessäsi pelkää, että saat potkut, jos et ole tuolle nilkille ystävällinen, ikään kuin työtehtäviisi kuuluisi humalaisten miesten fantasioiden kuunteleminen. Ja sitten mietit: ehkä se kuuluukin."
Naisella on rahavaikeuksia, hän on ajautunut velkakurimukseen.
"Sinä katsot kokoustarjoiluja. Et ole syönyt pariin päivään. Otat keksin lautaselta, sitten toisen. Huomaako kukaan? Kukaan muu ei syö keksejä. Otat kolmannen."
Onneksi hänellä on ystäviä ja kämppiksiä. Bileisiin ja muihin menoihin tulee kutsuja - vaikuttaa varsin normaalilta nuoren elämältä, masennuksineen kaikkineen. (Jotenkin tuntuu pahalta, että tällainen vaikuttaa normaalilta. Että näinä aikoina on sellaista, että epävarmuus ja masennus ovat normi.) Eräs mies lainaa hänelle takkiaan pelastaakseen tämän paleltumiselta, mutta haluaa takkinsa takaisin - ja nainenkin haluaa tavata miehen uudestaan.
Kuvaus kaiken epävarmuudesta ja lepattavuudesta on osuvaa, kirjan nimeä myöten, ja sitä korostaa sinä-kertojan käyttö - kuin päähenkilö yrittäisi saada selvää ja selittää itselleen, mitä tapahtuu, näinä aikoina, mutta eihän se selviä. Mielikuvitukseen on välillä sukellettava. Mustavalkokuvat helsinkiläisistä purkutaloista täplittävät tarinaa. Puretaanko niissä vanhoja ajatusrakenteita vai turvallisuuden tunnettamme? Väliaikaista ainakin kaikki on, ne tuntuvat sanovan.
Hieno pieni (reilut sata sivua) teos. Lukeminen kannattaa, myös ja etenkin näinä aikoina. Ja aina, kun viime ajat huolestuttavat.
Lue myös Katja Raunion Sinun päiväs koittaa
Kenelle: Fiksun ystäville, nuoren naisen elämää miettiville, kuvitteleville mutta ajassa eläville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti