"Optinen harha: etääntyvä hahmo kutistuu, pienenee pienemistään ja katoaa sitten kaukaisuuteen. Ne, jotka etääntyvät, pysyvät samankokoisina. Eivät he todellisuudessa pienene tai katoa. Heitä ei vain näe."
Nuorina he olivat iloisen piittaamattomia, kertoo Nell. Kirjan aloittaa pitkäveteinen muistelu pariskunnasta ja heidän ystävistään ja perheistään, enkä keksinyt, miksi edes välittäisin, paitsi se vahva syy, että kirjoittaja on Atwood. Juttu kissan kuolemasta ei sekään sykähdyttänyt, mutta osio Paha äitini on mainio, monin tavoin. Nauroin ja hieman liikutuinkin kirjoittajan tarkasta katseesta naiseen, joka kertoo oudosta äidistään. Tarkoitan siis todella oudosta.
Eräässä tarinassa haastatellaan George Orwellia tänä aikana (sekin on kirjassa teknisesti mahdollista), muutamien ajankohta sijoittuu kaukaiseen menneisyyteen ja taruihin ja yhden tulevaisuuteen. Yksi kertoo huonoista hampaista tai paremminkin hyvän jutun arvosta tylsän totuuden rinnalla, yksi taas naisporukan symposiumista. Lempitarinani kuvaa kotilon sielunvaellusta. Hulvaton!
"Olivat oikeassa sielusta: se on olemassa. On kuitenkin käynyt ilmi, ettei mikään muu meille kerrottu ole pitänyt paikkaansa."
Kunnes palataan taas Tigiin ja Nelliin, lähinnä lesken elämään. Atwood tuntee hyvin ikääntyvän ihmisen tilanteet ja ajatukset, joten myös vanhenemiseen tutustuva lukija voi hyvin eläytyä. Vaikka kirja ensin oli hiukan pettymys ja herätti ajatuksen, ettei mestariltakaan kaikkea tarvitsisi julkaista, jälkipuoliskolla se kohti piristyi. Ja näin mainioita pilkahduksia terävästä älystä ja huumorista, joista kirjailija on syystä tunnettu ja tunnustettu. Kirjan suomennettu nimi viitannee myös teoksen omistukseen Atwoodin kuolleelle puolisolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti