maanantai 28. tammikuuta 2013

Hietakehto


Kesäkallion huvilalla Kuopion kupeessa Kallaveden rannalla viettää kesää 1943 suuri joukko sodan enemmän tai vähemmän kolhimia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. On sotaorpoja, sotaleskiä ja muuten vain yksinäisiä; uusperheitä, isäntiä, emäntiä, palvelijoita ja sukulaisia. Jokaisen elämän sota on kuitenkin mullistanut, jollain tavalla.

Sirpa Kähkönen kuvaa äärettömän kauniisti tuon ajan henkeä ja henkilöitä. Kaunis ei tarkoita kaunistelua, vaan hän saa tapahtumat tuntumaan tosilta, niin että lukija uppoutuu kirjan maailmaan täysin, kaikin aistein. Kesän lämpö, värit, tuoksut ja maut ovat vahvoja, kuten myös tunteet. Sotaa ei kuvata, mutta se on vahvasti läsnä, mustanpuhuvana varjona. Menetykset, pelko, muutokset - kaikki. Mutta myös arkiset ilot ja sen tajuaminen, että tässä hetkessä on kaikki, koska tulevasta ei voi tietää.

Orpo Juho-poika on Kelon pariskunnan kasvatettavana, ja hän on oikeastaan kirjan päähenkilö. Juho on sitkeä ja viisas poika, vähän yksioikoinen äijämäiseen tapaan, liikuttava lapsen mielikuvituksineen ja leikkeineen, joissa on jo aavistus tulevasta miehestä. Juhoon ei voi olla rakastumatta. Charlotte, Saaralotta, on toinen keskeinen henkilö, myös ilman vanhempia kasvava lapsi, jonka Juho kelpuuttaa leikkikaveriksi moneen kekseliääseen puuhaan, kuten saaren oman lehden tekemiseen.

Huvilan omistajapari Kelo isännöi ssekalaista seurakuntaa - tai paremminkin emännöi, sillä Selma Kelo on se, joka määrää ja joka ahertaa. Naisten työ on suuressa roolissa kirjassa, lasten lisäksi, vaikka mukana vilahtaa muutama mieskin. Tämä oli ensimmäinen Kähköseni, joten alussa oli vaikea hahmottaa, miten ihmiset liittyvät tarinaan ja toisiinsa, kun uusia nimiä putkahtaa mukaan vähän väliä. Kuopio-sarjan aiemmat viisi kirjaa lukeneet saavat varmasti enemmän irti, mutta toimi se näinkin, kun alun ihmistulva rauhoittui. Uteliaisuus sarjaa kohtaan heräsi ainakin tehokkaasti!

Olen lapsena vieraillut paljon Kuopiossa sukulaisissa ja käynyt siellä kaupunkiasioilla, lähikunnassa asuneena. Nostalgisia väristyksiä en kirjasta silti saanut, kaupunki ei ollut niin läheinen, mutta kuitenkin elämänpiiri ja maisema tuntui tutulta, ja oli hauska bongata tuttuja paikannimiä, Säyneensalot ja Ritoniemen hiekat.

Juhosta ja Charlottesta muistin äkkiä katsomani mustavalkoiset dokumenttifilmit samoilta ajoilta, tosin Helsingistä. Ne särkevät sydäntä. Yhdessä lapset laskevat kelkalla mäkeä Kaivopuistossa, vakavina, hiljaisina. Alas lasku - ylös kipuaminen - taas alas, ilmeen juuri värähtämättä. Sota on jättänyt syvät jäljet, niin etteivät he osaa edes hymyillä, saati hihkua, kelkankaan kyydissä. Hietakehdon lapsissa on sitä samaa vakavuutta, varuillaan oloa.

Kähkösen teksti on upeaa. Se ei jumitu yksityiskohtiin tai ankeaan inhorealismiin, mutta luo täyden ja todellisen maailman lukijan silmien eteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, todella näin tapahtumat mielessäni.

Historia harvoin aukeaa näin koskettavasti. Kirjassa oli vain yksi vika: se loppui ihan kesken - olisin niin kovasti halunnut tietää, miten kävi Juholle, Charlottalle, Marille, Arville ja pienelle Mikaelalle. Vaikka oikeastaan tiedän sen hyvin: heistä tuli meidän vanhempiamme ja isovanhempiamme, ja jäljet johtavat tälle tuolille, näihin käsiin, jotka naputtavat tätä näppäimistöä.

Hietakehdon ovat lukeneet monet, myös Juholle sydämensä menettänyt Salla, ja Kirsi, joka tuntee sarjan läpikotaisin ja odottaa kärsimättömänä jatkoa.

Kirja on osa Koen 13 kotimaista -haastetta.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava 2012.

3 kommenttia:

  1. Kuopio-sarja on tosiaankin aivan mahtava! Olet kyllä siitä onnekas, että seuraavaa osaa odotellessa voit lukea sarjan aiemmat osat... :)

    VastaaPoista
  2. Minäkin tykkään todella paljon Kuopio-sarjasta. Sain juuri luettua loppuun Neidonkengän ja Hietakehto olisi vuorossa seuraavana.

    Kuten kirjoitat, historia aukeaa harvoin näin koskettavasti. Historia elää ja hengittää Kähkösen lauseissa niin vahvana ja aitona, että harvat kirjailijat samaan pystyvät.

    VastaaPoista
  3. Tämä oli hieno uusi tuttavuus, tosiaan kiva että on hyvää odotettavaa - en ole historiasta niin hirveän innostunut aiemmin ollut, mutta jostain syystä nyt se on alkanut kiinnostaa. Ainakin jos siitä on kerrottu näin hienosti, että mieltää itsensä olevan osa sitä.

    VastaaPoista