Helsingin Kirjamessut 2024: teemana tulevaisuus

Kaksi täpötäyttä messupäivää takana Helsingin Messukeskuksessa. Vaikka vuosikymmenet messuilleena jo vähän väsyttää hälinä ja kaiken ylenpalttisuus, aina messupaikalla tarttuu nautinnollinen yhteisen asian lumo ja innostuneisuus. Ja se on ihanaa ja ihmeellistä!

Messujen tulevaisuusteema kääntyi hieman yllättäen kohdallani toiveikkuudeksi ja hyvän olon kirjallisuuden tutkimiseksi. Tapasin paljon feel good -kirjailijoita ja kuulin heiltä genren filosofista taustaa. Viihde vetää, kansissa näkyy piirroskuvien trendi. 

Viihdekirja on tarkoin mietitty juttu, ei mitään mielijohdepulpahtelua! Ja kirjoissa on paljon alalajeja. Historiallinen, romanttinen, aikalainen, arkinen, fantastinen nyt ainakin tulevat mieleen. Ja kaikissa on omat alalajinsa, jotka rakentavat lukijalle turvallista yhteisöä olla ja nauttia vaikkapa ajankohdan tai sijainnin kautta. Kuten maaseuturomantiikka ja kaupunkitarinat. Ja kirjakauppaan, kahvilaan tai käsityöpuotiin sijoittuvat, yksittäisen paikan kautta yhteisöllisyyttä rakentavat. 

Romantiikassa rakkaus voi roihahtaa pitkäaikaiseen viholliseen tai ystävään. Tai mielikuvitusolentoon tai historian tai tulevaisuuden hahmoon. Kaikki voi tapahtua tässä maailmassa tai kuvitellussa. Kirjo on loputon, ja oli tosi mielenkiintoista kuulla keskustelu Suloista nostalgiaa, jossa Jylhäsalmi-sarjan kirjoittaja Kirsi Pehkonen ja Kahvila Koivu -sarjan luoja Maija Kajanto kertoivat tuotannostaan. Kirja-alan asiantuntijat Tiia Tiainen ja Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka) kommentoivat. Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -bloggaaja ja yksi @kirjagramsuomen ylläpitäjistä, veti keskustelua, kuvassa mikki kädessä, muut osallistujat edellä mainitussa järjestyksessä.

Otava järjesti Ihanan iltapäivän, jossa kuulimme lisää aiheesta niin konkarikirjoittajien kuin esikoiskirjailijoiden voimin. Mukana oli superkirjailija Tuija Lehtinen, joka viettää 40-vuotismerkkivuottaan kirjailijana ja on kirjoittanut tähän mennessä peräti 131 kirjaa (yksi vielä julkaisematon)! Uraa ei voi kuin kunnioituksella ihailla. 

Osa on aikuisten, osa nuorten kirjallisuutta, johon hän saa joskus ideoita nuorilta itseltään kiertäessään kouluissa, kuten punk-tyttö Saran kanssa kävi: Tuija sai idean ja opastusta eräältä punk-tytöltä itseltään. Ensimmäinen kirja on vuodelta 1984, Rosan talo, joka on juhlavuoden kunniaksi juuri ilmestynyt uudestaan pokkarina. Kirja on tekijälleen erityinen ja ylpeyden aihe. En ole lukenut, mutta listalle! 

Moni kirjailija totesi kirjoittavansa paikasta ja tilasta, jossa he itse haluaisivat olla, ja lukijat, suosiosta päätellen. Osa sijoittaa kirjan todelliselle paikkakunnalle, kuten Mirella Mäkilä kirjassaan Tampereella rempallaan, jolloin on oltava tarkka faktojen kanssa, mutta vapaammin voi sijoitella teitä ja rakennuksia fiktiivisessä paikassa.

Lisäksi pääsin kuvaan Anu Patrakan kanssa. Hän on kirjoittanut tutut, aina julmetun Portugali-matkakuumeen nostattavat Rui Santos -dekkarit sekä aloittanut vastapainoksi Lemmenlahti-viihdekirjasarjan alias-nimellä Tuuli Kivijoki. Lemmenlahdellekin voi lukija piipahtaa, mutta vain mielikuvituksessaan, toisin kuin Portoon. (Kuva Kirsi Ranin). 

Dekkarit ovat tavallaan feel good -kirjallisuutta nekin, vaikka lukijaa viihdytetään eri reittejä pitkin. Kuuntelin keskustelun saaristoon sijoitetuista dekkareista. Johanna Savolaisen (kuvassa vas.) Kotkan seuduille sijoittuvan sarjan kolmas Kylmempi kuin kuolema ilmestyi juuri messuille: olen kai jäävi tässä maininnassa, sillä olen saanut seurata kirjailijan uraa alusta saakka vierestä, ja se on mielenkiintoista jos mikä! Elina Backman vaihtelee paikkojaan, sattumoisin viimevuotinen Kuinka kuolema kohdataan sijoittuu myös Kotkan saaristoon. Joona Keskitalon Saari joka repesi tapahtuu Korppoossa. 

Kansainvälistä klangia messuille toivat muun muassa englantilainen Elly Griffits ja Donna Leon, suomalaisten supersuosikit; Griffits tuttu Ruth Galloway -sarjalla ja Leon tietysti Guido Brunettilla, joka ratkoo rikoksia Venetsiassa. Onnistuin näkemään vilaukselta molemmat kirjailijat, kuvassa Donna Leon, jonka uusin Hyvän nimissä lojuu yöpöydälläni puoliksi luettuna, pian lopussa. Suomentajat ovat Kaija-Mari Sivill ja Markku Päkkilä. Griffitsin uutuus Viimeinen leposija on Anna Kangasmaan kääntämä. 

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, mikä toimi hienosti, väkeä riitti kirjailijoista lukijoihin. Kirjasomen trendiraportti -esitys veti myös täpötäyden katsomon. Trendit, troopit ja meemit vilahtelivat @oonankirjat @herttuattarinna ja @tarinannuppuja kirjagrammaajien keskustelussa. "Spicy" eli mausteinen kirjallisuus trendaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla; seksiä voi olla niin tavisten kuin haltioiden kesken. Brändinrakennus on peruskauraa niin grammaajille kuin kirjailijoille, molempien eduksi. Kirjasomen tärkeys kasvaa sitä mukaa kun perinteinen media yhä vähemmän nostaa kirjoja esiin. Rakkaudesta lajiin, pääasiassa, vaikka kustantajat osaavat kirjasomea jo osin hyödyntää kaupallisessakin mielessä (tässä on kehitettävää). Kiinnostavaa oli kuulla, että miessomettajien määrän arvellaan kasvavan, puhuttiin "boybloggaamisesta". Tosin kirjablogien puolella on ollut alusta asti myös paljon miehiä. Kuvassa kanssani Amma sekä kirjailija ja grammaaja Oona Pohjalainen. (Kuva Emmi Kähkönen.)

Lukutaidon ja kirjojen merkitys oli tietysti yksi toistuva aihe, joka liittyy tiiviisti tulevaisuusteemaan. Mihin joudumme, jos emme osaa enää tulkita ja ymmärtää tekstiä? Yksi vastaus lisääntyviin lukuvaikeuksiin on selkokieli, helpotettu suomen kieli, jota voivat lukea niin kieltä opettelevat kuin ne, joille tavallinen teksti on jostain syystä hankalaa. Ja me muut; selkosuomi ei tarkoita yksinkertaista tai yksitasoista kieltä, vaan taitava tekijä saa siitä nautinnollisen lukukokemuksen kaikille. 

Selkosuomesta kertoivat Avain-kustantamon tilaisuudessa Katja Jalkasen (vasemmalta) haastattelussa selkokirjailijat Marja-Leena Tiainen, Tuija Takala, Satu Leisko ja Silja Vuorikuru. Selkokirjoja tehdään kahdella tavalla: joko suoraan selkokielellä tai selkomukautuksina, jolloin "tavallinen" kirja mukautetaan niin, että se on lyhyempi, rajatumpi ja sanastoltaan helpompi kuin alkuperäinen. 

Tuija Takala on edistänyt selkokieltä kaikilla mahdollisilla tavoilla huomattuaan aikuisopetuksen opiskelijoiden huutavan tarpeen kielen ymmärtämiseksi. Hän on toiminut maassamme selkokieltä edistävässä ryhmässä, kirjoittanut selkokielen oppaita ja useita selkoromaaneja, kuten Suomen ensimmäisen chick-litin selkokielellä, Lauralle oikean, selkorunoja, kuten Onnen asioita sekä mukauttanut niin klassikkoja kuin uutuuksia, kuten Magdalena Hain hienon Sarvijumalan. Kuulimme Töölönlahti-lavalla keskustelun, jossa Magdalena oli mukana - ensimmäinen selkokielinen kuulemani haastattelu ikinä! Todella kiinnostavaa. 

Toivottavasti Hesarin toimitus oli paikalla, sillä viime kuukausiliitteessä puhuttiin selkokielestä ihan höpöjä. Ikään kuin Aleksis Kiveä ja muita ei olisi ollut saatavissa selkokielellä jo pitkään tai että siihen liittyisi tekoäly jotenkin, ilmeisesti toimittajan yleistieto ei riittänyt tietoon siitä, että on olemassa ihan oikea selkokieli. (Olen huolissani median yleistiedon tasosta ja oikeinkirjoituksesta noin yleensäkin, se ei tunnu menevän tasokkaampaan suuntaan, tämä sivuhuomautuksena).

Kääntämisestä puhuttiin myös suomentajien haastattelussa Tammen järjestämänä. Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff kääntävät Keltaista kirjastoa. Rikmanin työtä ovat John Irvingit, Alice Munrot ja Elizabeth Stroutit, Milonoffin Haruki Murakamit, Pettina Gappahit ja Emily St. John Mandelit. Siis nämä molemmilla muiden muassa, töitä on riittänyt! Uusin Irving on Aleksin työtä, sillä Kristiina, kuvassa keskellä, terveyssyistä himmailee, kääntää kyllä edelleen. Haastavaa tai selkokielellä vaikeaa työtä, jota ilman emme saisi lukea maailmankirjallisuutta omalla kielellämme. Kirjallisuuden ytimessä siis ollaan, kun suomentajista puhutaan. (Ostin muuten divariosastolla Kristiinan suositteleman James Salterin Kiitävät vuodet, Aleksin suosittelemaa Gappahia ja St. John Mandelia olen jo lukenut).

Ydintä on myös kirjailijoiden toimeentulo ja elinmahdollisuus. Siitä puhuttiin Kirjailijaliiton lavalla ja myös jälkipeleissä. Ääni- ja lukuaikapalvelun kirjojen käyttäjien vika ei ole se, että alan tulonjako on epäselvä ja epäreilu, eli kuuntele huoletta, mutta alan itsensä eli kustantamojen (niin perinteisten kuin äänikirjojen) pitäisi saada asia terveille linjoille. Niin että meillä riittää kotimaisia kirjailijoita jatkossakin, ja hyviä sellaisia. Heli Laaksonen kertoi messuilla saavansa äänikirjasta 12 senttiä ja ääneen CD:lle lukemastaan kirjasta yhden euron. Aiemmin on sanottu, että kirjailija saa painetusta kirjasta noin 3 - 4 euroa. Tästä riittäisi juttua - kirjastot (kirjailijan saama korvaus taitaa olla 32 senttiä per kirja), kirjat jotka ovat luettuina erilaisia kuin nähtyinä, apurahasysteemit jne. - mutten lähde siihen. Kannattaa lukea asiantuntijoiden, kuten Karo Hämäläisen tai JP Koskisen juttuja/somea aiheesta. Kuvassa kanssani JP ja Heli sekä kuvan ottanut Amma. 

Mitä muuta näin? Kurkkasin Meri Kuusiston haastattelua ahdistavasta kirjasta Liila; Kuusisto on persoonallinen kirjailija, joka uskaltaa tarttua kipeisiin aiheisiin. Ahdistusta on myös Mikko Kauppilan kirjassa Terveisin K, mutta silti ote on raikas. Kirja on HS:n esikoispalkintoehdokkaana, ainoa toistaiseksi lukemani niistä. (Tainan, Taipaleen ja Raivion kirjat ainakin haluan lukea.) Ja Pajtim Statovicin kirjojen kanssa tunnen kipeästi oman ilmaisutaitoni rajallisuuden. Hänen nimmarijononsa taisi olla messujen pisin. Mutta kulki rivakasti, kertoivat jonottaneet tyytyväisinä. (Kuva Kirsi Ranin).

Tulevaisuudesta kirjallisuudessa keskustelivat tulevan ja menneen tutkija Otto Tähkäpää sekä kirjailijat Matti Kangaskoski ja Hannu Rajaniemi. Scifi ei ehkä ennusta tulevaa, mutta saattaa antaa ajattelusysäyksen keksijälle, kuten atomipommin kanssa arvellaan käyneen, kerrottiin. Elämme kirjan dystooppista aikakautta, joka alkoi 1970-luvun alussa, mutta jossain vaiheessa käänteen on tultava, kuten se aina tulee. Vuonna 2064 alkaa uusi kirjan kultakausi, ennakoi Matti Kangaskoski, jonka romaani Kosmos ja kuolema ilmestyi juuri. Tulevaisuudessa voi olla myös niin, että me luemme kirjoja, mutta myös kirja lukee meitä. Tämän haastattelun olisi suonut olevan pidempi, mutta toisaalta ymmärrän, että keskustelu nostaa vain herkkupaloja lukunälän herättämiseksi. Ja se toimii, ainakin minulle!

Ekan kerran vuosiin ehdin käydä myös ruokamessujen puolella. Tapasin ihastuttavat ranskalaisten herkkujen myyjät @libelulle.fi ja söin italialaista pastaa. Sain maistaa Heikki Valkaman puolessa tunnissa näytöskeittiössä pyöräyttämää japanilaista ateriaa. Juuri ilmestynyt kirjaa Oishii - japanilaista kotiruokaa loppui messuilla kesken! 

Johan tässä naputellessa tuli nälkä, joten tauko on paikallaan. Paljon jäi kertomatta, hurjasti näkemättä ja kuulematta. Ostin viisi kirjaa, uusina Juha Hurmeen Sammon ja Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon uusimman painoksen sekä Virpi Hämeen-Anttilan Sarastuksen. Divariosastoa kaivelin ahkerasti. Pienkustantajia yritin hieman huonolla menestyksellä nähdä, koska paikat olivat vaihtuneet - onneksi päälavat olivat "paikoillaan", jotta suunnistus helpottui - mutta Stresan sentään tapasin. Tähtihetkiä olivat kaveritapaamiset: tapasin kaksi lapsuudenystävää vuosikymmenien tauon jälkeen! Olemme suunnitelleet tapaamista vuosia, mutta nyt kaveri hokasi, että olemme saman katon alla samassa kaupungissa. Oli ihanaa tavata, kiitos Hanna ja Ari. Sekä kaikki kirjakaverit ja -somettajat, kirjailijat, kustantajat ja muut tavatut, olette huippuseuraa. Juuri sain tiedon, että messuilla tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys, lähes 98 000 kävijää! Nuorten määrä kasvoi, ja myyntimääriin ollaan myös tyytyväisiä. Kirjan kiinnostavuus ei messujen perusteella ainakaan ole himmenemässä. 

Suuri kiitos Messukeskukselle ja organisaatiolle, joka hoiti homman tyylikkäästi, ammattimaisesti ja ystävällisesti. Tervetulotoivotukset ovilla ja iloiset ilmeet ilahduttivat erityisesti. Myös Antti Tuisku oli puhunut messuilla hymyn merkityksestä. Ystävällisyys toimii aina: luo toivoa ja iloista uskoa tulevaan. Ehkä pärjäämme sittenkin. Ja pidämme kielen ja lukutaidon elävinä.

Helsingin Kirjamessut 2024: tulevaisuus. Ohjelmajohtaja Ville Blåfield. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Kirjan kertoja on nuori suomalainen mies, jolla on albaanijuuret. Muistuttaa kirjailijan aiempien kirjojen päähenkilöitä, myös kirjailijaa itseään. Tämäkin mies, Kujtim, kirjoittaa. Kirjoja, jotka käsittelevät ihmisen seksuaalisuutta, sukupuolta, rasismia, toiseutta, sortoa ja alistamista, hän kertoo. 

Mutta nyt kirjoittaminen takkuaa. Kujtimia ahdistavat karmeat lapsuusmuistot väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ankaruudesta. Myös Suomessa Kujtimia on kohdeltu kaltoin muualta tulleena, eikä homous auta joukkoon sulautumista tai hyväksynnän saamista. Mies ei tunnu pääsevän elämässään eteenpäin. Yksinäisyys, pelot ja painajaiset vaivaavat.

"Voin huonosti, olen kohdellut itseäni ja läheisiäni kaltoin, olen aina elämääni paossa ja kauhuissani tulevasta, eikä mikään tuota minulle iloa, ei ole täyttymystä, ei toivoa, ei parempaa huomista, joten haen työhuoneestani kannettavan tietokoneen ja paperia ja alan kirjoittaa viimeisiä sanoja, jäähyväiskirjeitä läheisilleni..."

Nimi Kujtim tarkoittaa muistoa, ja niitä tarinassa vyöryy. "Kasvoin vihaisessa kodissa jossa en halunnut enkä voinut viettää aikaa, joten aloin käydä kirjastossa..." Liikutaan pääosin kahdessa ajassa, 1990-luvulla miehen lapsuudessa ja nykyisyydessä. Kun Kujtimin äiti matkustaa vierailulle sukulaisten luo, mies siirtää itsemurhasuunnitelmiaan ja lähtee mukaan.

"Kuolema teettää hirvittävästi työtä... ja jos elämästään kieltäytyy itse, en tiedä tahdittomampaa elettä kuin sen teettäminen toisilla, joten matkustaminen äitini kanssa Kosovoon tuntuu sopivimmalta seuraavalta askeleelta."

Sukulaiset kyselevät asioista Suomessa. Yleinen tai ainakin Kujtimin äidin käsitys on, että suomalaiset eivät tunne "oikeaa elämää", vaan elävät kuin pehmoiseen peittoon käärittyinä. Siksi pojan on hyvä nähdä sitä oikeaa, jossa ruoka kasvatetaan itse (lehmät!), eletään ilman mukavuuksia ja hyvin vähällä rahalla. Suomea kyllä arvostetaan ja siellä on koti, sillä sotapakolaisille "Jumala joka pelasti, oli nimeltään Suomi."

Kujtim jää Kosovoon pidemmäksi ajaksi kuin äitinsä, kohtaamaan muistoja ja tutustumaan juuriinsa. Vaikka ahdistus on vahva ja kirjassa on synkeää vimmaisuutta, pelkkää surkeutta se ei minulle ole. Kirjailijan kaunista ja konstailematonta kieltä on helppo lukea ihaillen. Jopa erityisen pitkät, kiihkeät virkkeet toimivat ja kuljettavat sulavasti mukanaan. Taitavuutta, josta tulee mieleen Saramagon tyyli, tosin tässä kirjassa huomattavasti lyhyemmin, virkepituuksia vaihdellen.

Huvittaviakin sattumuksia kerrotaan, kuten muisto siitä, että joskus oli kuljettu rajavartijoiden ohi esittelemällä suomalaisen puhelinliittymän laskua, joka meni "heille jonkinlaisena lääkärintodistuksena läpi..." Tai sukulaistytön ihmetellessä, miten Kujtim on voinut osata kirjoittaa kirjojaan yli kymmenellä kielellä; hän kun on kuullut miehen kirjoja ilmestyneen monissa maissa. Kääntäjän ammatti oli vieras!

Äiti on tärkeä henkilö, joka osaa kehua poikaansa, jos välillä terävästi napauttaakin. Hän tahtoo hyvää muun muassa köyhille naapureille (ei suju hyvin, se projekti), mutta sanoo uskovansa pahaan, sillä "paha löytää aina paikkoja johon se mahtuu" - se on napakka kiteytys! Ja häpeää pidetään albaaneille sisäsyntyisenä, se "elelee hengitysilmassa". Muistuttaa suomalaisuutta? Märehtimisestä puhutaan syömisen yhteydessä, mutta monenlaista märehdittävää Kujtimilla on, lukijalla myös. Kannen symboliikka vastasyntyneestä vasikasta julman härän tallomana on rajua.

Toivottomuuteen ja synkkyyteen kirjailija Pajtim ei lukijaa onneksi jätä. Vaikka olisi liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, ehkä silti on mahdollista elää hyvää elämää, tulevaisuus voi pilkahtaa. 

Hieno, aito ja raastava tarina, joka herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Verenmakuinen ja pelottavakin, vihan ja pelon tunteineen ja väkivallan läsnäoloineen. Silti kokonaisuus on kummallisen tasapainoinen.

Kenelle: Synkkää lapsuutta kestäville, itseään etsiville ja heitä tukeville, joukkoon kuulumattomille, yhteyttä etsiville, laatuproosan ystäville. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava 2024. Kansi Mirella Mäkilä ja Piia Aho.

Helsingin Kirjamessuilla 2024 Pajtim Statovci kertoo kirjastaan la 26.10. klo 14 Senaatintori-lavalla. 

Markus Nummi: Käräjät

Tarvajoen kunnassa Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu ikäviä rikosasioita. Tai ainakin on vahva epäily sellaisista, niin vahva, että itse lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta määrätään paikallispoliisin avuksi tutkintaa johtamaan. Hän kertoo: 

"Olihan se kirkkaasti luottamuksen osoitus. Mikäs siinä, näitä hommia olin tullut tekemään, tehtävä kuin tehtävä, ajattelin. Tietysti helpompaa ja tavallansa mieluisampaa olisi ollut selvitellä vaikka tappoa tai murhaa, sellaista selkeää toimintaa miesten kesken. Silloin ovat yleensä tekijä, teon kohde ja teon välineet yksiselitteisesti määritettävissä. Ikään kuin lajissaan reiluja.

Tämä taas. Näitä naisten asioita. Nolottavia ja epämääräisiä tekoja. Niin ja tekijät, olipa siinä harvinaisen sekava lauma.

Mutta komisario näki, ettei kenelle tahansa tällaista tehtävää voinut antaa."

Dekkarikin tämä voisi olla, tai oikeussalidraama, mutta laajenee suuremmaksi, koko kyläyhteisön ja vuoden 1938 elämänmenon kuvaukseksi. Markus Nummi julkaisee harvoin, mutta aina taidokkaasti ja aina erilaista. Hämmästyin aiheenvalintaa, joka tuntui kumman konservatiiviselta Nummen tapauksessa. Mutta on siinä linja: jotain kipeää ja salattua kaivetaan näkyviin. Ja lienee niin, että iän myötä sukujuuret ja historia alkavat kiinnostaa kaikkia, eivätkä kirjailijat ole poikkeus. Vaikka kirja on fiktiota, alkuidea on oikeasta menneestä, olen kuullut. Ja tietysti hän tekee sen omalla tyylillään. 

Kirja käsittelee jo Nummen Karkkipäivä-kirjasta luettua yhtä keskeistä teemaa, lasten pahoinpitelyä. (Uskalsin muuten lukea sen vasta aikojen päästä ilmestymisestä; hieno on, eikä ahdistanut niin paljon kuin pelkäsin, Nummen taitoon voi luottaa.) Tarvajoella epäillään lasten hyväksikäyttöä, mutta on muutakin, josta tutkimus alunperin käynnistyy. Abortit ovat laittomia, mutta sikiönlähdetyksiä tehdään salaa. Paljon enemmän kuin kukaan olisi aavistanut, käy ilmi. Jotenkin helppo uskoa, kun muistaa ajan ehkäisykeinojen puutteen, köyhyyden ja naisten alivallan. Ja häpeän ja sen pelon, kansallistunteemme. Häpeän taakka on aina raskas, joillakin painavampi kuin toisilla.

"...Taimi sanoo, ettei hän enää jaksaisi. Että lapsia on jo yhdeksän. Että onko sellaista jotakin. Jotakin jonka voi laittaa. Laittaa päälle. Esteeksi. Ettei enää kymmenettä. Sen Maija huomaa, että Taimin posket hohtavat lause lauseelta yhä punaisempina, niin punaisina että häpeä tarttuu Maijaankin."

Rikostapaukset kietoutuvat toisiinsa yllättävilläkin tavoilla. Koko yhteisö joutuu kuohuksiin, kuka mistäkin syystä. Iivonen määrää pidettäviksi ylimääräiset käräjät, joilla kahta rikosvyyhtiä käsiteltäisiin. Niin Inkerin tapausta kuin sikiönlähdetyksen toimia ja osallisia. Inkeri on orpotyttö, jota on siirrelty paikasta toiseen "mielenvikaasena". Hän on säikky, näkee painajaisia ja pelkää. Jotkut alkavat ihmetellä syytä. Useimpien mielestä hän on perinyt huonon pään ja tavat äidiltään Hannalta. Jopa mielisairaalan lääkärin, joka lausunnossaan toteaa:

"Varmaa on vain, että Inkeri Seppä kuuluu rappeutuneeseen, rasittuneeseen sukuun, missä tavataan kaatumatautia, juoppoutta ja epäsiveellisyyttä. Hänessä itsessään ilmenee neuropaattinen luonne."

Vilja-täti ei ihmettele, vaan tietää. Hän ei tosin osaa puhua kenellekään eikä edes pitää ajatuksiaan koossa, on "puolijauhoonen", mutta pidetty ihminen, totuttu tapoineen. Joihin kuuluu se, ettei hän ole poistunut kodistaan opettajaveljensä Fransin luota sinne muutettuaan. Ikkunansa äärestä Vilja-täti näkee kuitenkin kaiken ja kaikki. Inkerin hauras hahmo herättää hänessä kipeitä, sumuisia ajatuksia ja tunteita. Eihän Vilja-täti ole aina ollut täti, vaan oli joskus neito. 

Näiden kahden, Iivosen ja Viljan, silmien kautta tarinan näemme ja tulkitsemme, vaikka paljon on väkeä ympärillä, jotkut kertomassakin. Ei silti tarvitse säikähtää alun nimilistaa (kuten itse tein!), kyllä pysyy kärryillä ja kokonaiskuva hallinnassa, lista auttaa tarvittaessa. Vilja tulee lähemmäksi loppua kohti, itseäänkin. Ehkä häpeän taakkakin kevenee.

"Nuoret naiset ja naiset jotka joskus ovat olleet nuoria. Nuoret miehet ja miehet jotka joskus ovat olleet nuoria. Muistelevat nyt pakon edessä kaukaisia iltoja, öitä jotka olivat jääneet taakse. 
Aamusta iltaan touhua, lypsäminen, tonkka tien varteen, kaikki päivän puuhat. Aamusta lähtien odotusta, illalla täyttymys. Iltamat työväentalolla."

Iivosen muistikirja on juonen selkäranka. Hän on kokenut ammattilainen, jota ei helposti sumuteta. Hän haluaa vilpittömästi löytää totuuden ja tietää taitonsa tason erittäin hyvin, eikä epäröi siitä muistutella merkinnöissään, mikä huvittaa lukijaa.

"Sanojen asetteluun on taitanut allekirjoittaneelle siunautua jonkinlaisia luontaisia kykyjä. Moni työtoveri oli kuulustelupöytäkirjojani luettuaan ihmetellyt kuinka en ryhtynyt kirjailijaksi. Tiedä vaikka vielä ryhtyisin!"

Vielä hän ei sitä ole, vaan hänen osuutensa on hienosti muotoiltu omanlaisekseen, virkamiehen näkemykseksi. Viljan osuus muuntuu eniten, nuoresta tytöstä puolihulluksi tädiksi, siitä oikeaksi Viljaksi.

Kielen muuttuminen kertojan mukaan on taitavaa ja kiinnostavaa. Nummi rikkoo myös totuttuja tapoja, joissa ohjeistetaan poistamaan täytesanoja ja sanapäätteitä ja kertoo laveasti. Kyseessä lienee tarkoituksellinen, puhetyylisyyttä mukaileva tapa esittää historiaa. Luova pilkutus ottaa silti oikolukijasilmään, samoin toisto, josta en ole koskaan tehokeinona pitänyt. Mutta tarina vie mukanaan, teksti on täyteläinen ja antoisa.

Tuomioita jaetaan, joillekin oikein, joillekin ei. Joillakin elämä paranee. 

"Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sallaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin."

Kenelle: Historiahulluille, koskettavien kohtaloiden lukijoille, kielestä kiinnostuneille, eteläpohjanmaalaisia juuria omaaville. 

Markus Nummen kirjoista lisää:

Kadonnut Pariisi
Kiinalainen puutarha
Frankfurtin kirjamessuraportti 2014

Markus Nummi: Käräjät. Otava 2024. Kansi Tuomo Parikka.

Asko Sahlberg: Pompeius

Kirjailija jatkaa historiallisten romaanien sarjaa merkkihenkilöistä ajanlaskumme alun tienoilta. Vuorossa on Pompeius, joka oli Rooman toinen suuri sotapäällikkö Caesarin ohella, samaan aikaan. Pompeius nousi jo nuorena diktaattori Sullan mieheksi, sillä tämä tarvitsi taitavia käskyläisiä valtakunnan laajentamiseksi. Päähenkilömme oli perinyt isältään sotajoukkoja ja toiminut menestyksekkäästi kapinallisten kukistajana, Sulla sanoo. 

"- Olet johtanut legiooniasi suuren päällikön lailla.
- Tarkoitat isäni legioonia, jotka sattuivat hänen kuoltuaan jäämään vastuulleeni. Ei minun niitä varsinaisesti johtaa tarvinnut.
- Älä vähättele itseäsi. Se on kaunis piirre, mutta se ei sovi kunnianhimoiselle miehelle.
- Olenko minä kunnianhimoinen?
- Totta kai olet. Minä käsken sinun olla, semminkin kun nait tyttäreni. Ja lopulta kolmas asia, jonka olet luultavasti arvannut. Minun täytyy turvata valtakunnan tulevaisuus ja olen päättänyt aloittaa Sisilian valloittamalla. Tarvitsen siis sinua ja miehiäsi, joskaan se ei riitä. Kokoan johdettavaksesi suuren armeijan.
- Sinä käsket ja minä tottelen, diktaattori.
- Vähempään en tyytyisi."

Niin käynnistyvät mittavat sotatoimet, valloitusretket ja valtajuonittelut, joissa Pompeius parhaansa mukaan toimii ja pyrkii urallaan eteenpäin. Hän ei ole tarinan mukaan vallanhimoisimmasta eikä etenkään verenhimoisimmasta päästä johtajana tai sotilaana, mutta haluaa hänelle kuuluvan kunnioituksen. Ystävänsä Ciceron kanssa he pohdiskelevat filosofisia tulevaa suunnitellessaan.

"- Ehkä ihmisen ei kannata piitata menneistä eikä olla huolissaan huomisesta. Niin minun isälläni oli tapana sanoa. 
- Eilinen on tosiaan kuollut eikä huominen ole vielä syntynyt, Cicero myönsi. - Toisaalta menneisyys työntää ihmistä selästä ja tulevaisuus houkuttelee häntä puoleensa. Se koskee etenkin meitä nuoria miehiä. Vanhusten sopii maata lavitsallaan tulevaisuudensuunnitelmia vailla, mutta meillä on tilaisuus muovata kohtalomme.
- Ikävä vain, että se mitä nimität kohtaloksi on alkanut minusta tuntua järjettömältä unelta.
Cicero tarttui aiheeseen mielellään. - Elämä saattaa tosiaan olla uni, josta me kuollessamme heräämme."

Ammattinsa vuoksi Pompeiuksen tarina on täynnä sotaa, ja tuolloisen politiikan seuraajille riittää sivuja valloituksista, matkoista, strategioista ja taktiikoista, joilla valtakuntaa laajennettiin. Mukaan kuitenkin mahtuu kiinnostavia hahmoja, ja tietysti naisia. Pompeiuksella ehti eläissään olla peräti viisi vaimoa: joskus valinnat olivat ylhäältä määrättyjä, joskus hän pääsi tekemään ne itse. Ajan tavan mukaan hetairoita liikkuu miesten ympäristössä, eikä vuoteen jakaminen saman sukupuolen kesken ollut tavatonta. Ihmissuhteiden rooli jää kuitenkin melko pieneksi sotilaan uran rinnalla. Pompeiusta kadutti tarinan mukaan myöhemmin, ettei hän ehtinyt tutustua edes lapsiinsa kunnolla. 

"Omissa teoissaan kukaan ei tietenkään nähnyt arvostelemisen aihetta, päinvastoin - ihmisen vaikuttavimpiin taitoihin kuului ällistyttävä kyky selitellä omat toimensa parhain päin sekä muille että ennen kaikkea itselleen."

Waltariaaniset lauseet maustavat sotaista menoa, jota tässä kirjassa on makuuni ylenpalttisesti. Sahlberg on ammattimies, jonka kauniisti soljuvaa tekstiä on aina ilo lukea ja se vie mukanaan, aiheesta huolimatta. Mietin, miksei hän ole tarttunut ilmeisimpään ajan staraan eli Julius Caesariin, mutta lisää lukemalla tajusin: kaverin vaiheet tulevat jo tässä pääpiirteittäin selvitettyä, valtaannousuun saakka. 

Eikä kirjailija ehkä halua nostaa juuri ilmeisimpiä, vaan hieman varjoissa olleita. Jos veikkaisi seuraavaa kirjan aihetta, se voisi olla vaikkapa Marcus Antonius. Hän vilahtaa tässä sivuhenkilönä, mutta miehen jatkoura ja suhde erääseen kuningattareen saattaisivat olla herkullista materiaalia, tosin siitä taitaa jo olla joitakin teoksia Shakespearen tragedian lisäksi. Mutta onko "kansanversiota", taitavana romaaniversiona? Ei silti, lukisin kyllä ilolla jälleen Sahlbergilta myös pienoisromaanin lähempää meidän aikaamme, yllättävän kohdistuksen "varjoon" jääneeseen aiheeseen, kuten hän on tavannut tehdä.

Tämä kohta on yksi helmiä. Pompeius tapaa tuntemattoman vanhuksen, joka jää pohtimaan:

"Ehkä aika, vanhus mietti, oli yhtä tympääntynyt ihmiseen kuin ihminen siihen. Vaikka aikaa hallitsivat tietenkin jumalat eikä moni ihminen ymmärtänyt uupuneensa omaan aikaansa. Sen sijaan ihmiset etsivät syytä rinnassaan ahdistavaan pettymykseen itsensä ja ajan ulkopuolelta, harhailivat elämässä tyytymättömyyden lyöminä eivätkä edes kiittäneet, kun saivat vapautuksen armeliaassa kuolemassa."

Ja aikaamme iskee myös kiistämätön toteamus ihmisen hulluudesta. 

"Kaikki katoaa, Pompeius ajatteli kallionkielekkeelle istahtaessaan, paitsi ihmisen hulluus, joka syntyy kerta kerralta uudelleen. Se matkustaa halki vuosisatojen, pesiytyy sukupolviin, raivoaa aikansa ja tekee tilaa uusille mielettömyyksille."

Kenelle: Historiaan uppoutuville, varman sujuvan kerronnan ystäville, Waltari-tyylistä pitäville, sotaa sietäville.  

Aiempia historiallisia teoksia ovat Herodes ja Pilatus, muita alla. Pimeys-trilogia saattaa olla edelleen lempiteokseni tuotannosta.

Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Häväistyt

Asko Sahlberg: Pompeius. Like 2024. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musiikkinäytelmä

Juha Pulli UKK:na, Hanna Vahtikari Kirjolohena ja Reetta Ristimäki lottotyttönä.

Karnevalistinen musiikkinäytelmä, sitä tämä toden totta on! Käsikirjoittaja Sirpa Kähkönen näyttää komeasti taitojaan humoristina, jota kaikki eivät ehkä tunne, hänen romaanituotantonsa kun on vakavanpuoleista. Mutta UKK-musiikkinäytelmässä hän saa revitellä. Idean suomettumisen ajan ja Kekkosen tuomisesta näyttämölle loi ohjaaja Taru Mäkelä. 

Alku oli hieman hidas, ennen kuin katsoja osasi asettautua oikealle taajuudelle ja meno lähti vauhtiin. Ajankohta, 1970-luvun alku, pohjustettiin kyllä huolellisesti hurmaavan lottotytön ja bändin toimesta. UKK pähkäilee vainoharhaisesti uransa jatkoa ja on jo ehkä sairastunut, ainakin valtaan, nousihan hän presidenttinä lähes diktaattorin asemaan ja pysyi pestissä ennätyksellisen pitkään. 

Kun valtaa pelataan, joillekin käy huonosti. Niin kävi Ahti Karjalaiselle, joka uskoi olevansa Kekkosen seuraaja, muttei tunnetusti ollutkaan. Muita ajan tuttuja poliitikkoja ei suoraan nimetä, mutta arkkityyppinä Karjalainen edustaa monia, samoin harmaa eminenssi, kansanedustaja ja vuorineuvos, jotka hääräävät vallan ytimen ympärillä, vaikuttajina parhaansa mukaan, kukin omien intressiensä puolesta. 

Ja tietysti itänaapurimme, jonka kanssa UKK:lla oli varsin merkillinen suhde. Musikaali sivaltaa terävästi arkoihinkin paikkoihin, kuten sisällissotaan, jossa Kekkonen soti valkoisten puolella.  Myöhemmin kolumnisti Pekka Peitsenä hän vaati kommunistien kukistamista, mutta käänsi kelkkansa yllättäen, kun tehtiin suuri päätös: koska naapurina on ja pysyy suurvalta, sen kanssa on pyrittävä sopuun. Syntyi YYA-sopimus. (Ja sitten me ryypättiin.)

Myös suhde vaimoon oli erikoinen, toisaalta kunnioittava, toisaalta jatkuvasti pettävä. Näytelmän Kirjolohi-episodi on riemastuttava ja kamala. Sylvi Kekkonen laukoo suoria sanoja. Naisnäkökulma on vahvasti esillä - silloisen ajan vertautuminen nykyiseen on sekin karmeaa katsottavaa ja ajateltavaa, mutta satiirin ja karnevaalin keinoin hienosti esitettynä. 

Paavo Kerosuo Ahti Karjalaisena ja Reetta Ristimäki Sylvi Kekkosena.

Jos UKK:n aikaa ei tuntisi lainkaan, suuri osa sivalluksista ja oivalluksista menisi katsojalta varmasti ohi. Tai ehkä koko jutun näkisi toisin, vielä naurettavampana? Vaikka tunsinkin taustaa, varmaan meni osia ohi nytkin, niin runsas ja hersyvä esitys on. Nauratti ja kauhistutti usein yhtä aikaa. Pieniä hauskoja yksityiskohtia riitti, kuten käsipuhelin. 

Näyttämö ja puvustus toimivat tehokkaasti, sekä tietysti musiikit. Rotestilaulu ja Paavo-polkka tansseineen veivät esityksen huimalle tasolle. Ja kuulinko oikein - kuin häivähdys vanhoista tutuista biiseistä muissakin lauluissa?

Esittäjät ovat upeita. Juha Pulli Kekkosena on vakuuttava, Paavo Kerosuo, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari ahertavat niin monessa roolissa, että hämmästyin. Näyttelijöitä oli tosiaan vain neljä (plus kaksi muusikkoa) - tuntui kuitenkin siltä, että lavalla vilisi väkeä. Upeaa näyttelijätyötä, muuntautumista ja heittäytymistä. Kerosuon hillitön polkka toi mieleen erään toisen väsymättömän Paavon.

Sain mitä tilasin ja vähän päällekin: riemukasta ällistymistä, fiksua historia-asiaa vähintään kolmen chilin tulisuudella, viihdettä ja ihailun aiheita. Lumoudun aina ammattilaisuudesta, millä tahansa alalla. Tässä yhdistyvät monet huipputekijät kiitettävällä tavalla. Naurettavalla siis, melkein putosi prinsessakruunu päästä hihitellessä. 

Suosittelen kaikille UKK:sta jotain tietäville ja aiheesta vitsin vääntöä kestäville sekä itselleen nauramaan pystyville, sillä mehän mahdollistimme kaiken tuon aikanaan. Olimmeko tyytyväisiä lampaita? Olimme! Halusimmeko vahvan johtajan? Halusimme! Sillä se, se vaan on sillä lailla, että sellaisia me ihmiset olemme.

Kiitos jokaiselle osalliselle syksyn hauskimmasta illasta!

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musikaali. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä.

Kuvat Markku Pihlaja.

Muissa tehtävissä:

Juha Pulli: Kekkonen

Reetta Ristimäki: Lottotyttö, Sylvi Kekkonen, Rouva Fortuna sekä taiteellinen konseptisuunnittelu

Hanna Vahtikari: Keittäjä, Henkilääkäri, Harmaa eminenssi, kansanedustaja Irmeli Riitama, Kirjolohi

Paavo Kerosuo: Kassilohimies, Ahti Karjalainen, Neuvostodiplomaatti, Väinö Tanner, vuorineuvos Vuorinen, Henkilääkäri

Niko Kumpuvaara: Kaartilainen, muusikko. Hän vastaa myös esityksen sävellyksistä, sovituksista ja musiikin johtamisesta, paitsi Rotestilaulun ja Pauli-polkan sävellys Airi Järvelä.

Jusu Berghäll / Sara Puljula Punikki, muusikko

Kuva- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, valo- ja lavastesuunnittelu Erno Seppälä, äänisuunnittelu Max Marshall, pukusuunnittelu Marja Uusitalo ja ompelu Sini Parviainen, maskeerauksen suunnittelu Ari Haapaniemi, koreografia Rami Meling, teknikot Max Marshall, Eevertti Mäkelä ja Ville Pellikka. 

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Tämän päivän ihmisistä puhutaan: sisarukset Andréi ja Sveta ovat syntyneet Valko-Venäjällä, mutta tekevät erilaiset ratkaisut tulevaisuuttaan suunnitellessaan. 

Andréi loikkasi jo nuorena länteen, mutta Sveta ei halunnut jättää kotipaikkaansa, kieltään, sukulaisiaan, kaikkea rakasta ja tuttua. Veli halusi tulevaisuuden, eikä hän sellaista nähnyt synnyinmaassaan. Edessä oli vain pimeää, jatkuvaa köyhyyttä ja kurjuutta rankasta työnteosta huolimatta, elossa pysyttelyä. Hän rakentaisi itselleen ja sisarelleen uuden elämän muualla. Veljeään kymmenen vuotta nuorempi Sveta pyrki aikuistuttuaan vaikuttamaan oloihin sisältä päin, vaikka kansalaisaktiivisuus on diktatuurissa hengenvaarallista. Molempien ratkaisujen taustat ja seuraukset kirjailija avaa ymmärrettävästi, kipeästi. Ja siksi on kerrottava myös 1990-luvusta, jolloin sisarukset olivat pieniä. Isä on poissa, äidistä ei ole huolehtimaan lapsista, jotka eno otti hoiviinsa säästääkseen heidät lastenkodilta. Hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin.

"Andréi näkee ihmisten huolet rahojen ainaisesta riittämättömyydestä, pelon huomisesta. Huolet levittäytyvät jokaisen kotiin, koululuokkaan, tyhjään rahapussiin, palkkalappuun, jota voisi käyttää sytyttimenä, jos vain puita löytyy kotoa, jos vain löytyy koti.
Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kun vain halutessaan jotain."

"- Mutta minä en halua elää missään muualla. Heta moi krai. Tämä on minun kotini.
Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa."

Poskia alkaa poltella häpeästä tarinaa lukiessa. Millaisessa lintukodossa me Suomessa olemme saaneet elää, kun sitä vertaa tuohon maahan, jota ovat jatkuvasti riepotelleet naapurivaltiot ja monenlaiset ismit. Valituksen aiheemme tuntuvat mitättömiltä, tuurimme uskomattomalta. Miten näin erilaisia todellisuuksia voi olla, ei kovinkaan kaukana meistä? Koko kuvan saamiseksi on loikattava hetkeksi myös 1940-luvulle, mummon lapsuuteen ja nuoruuteen.  

"Kuuntelijat olivat jo tottuneet agitaatioihin. Jo useamman vuosikymmenen ajan he olivat istuneet pitkien työpäiviensä jälkeen tässä samassa salissa kuuntelemassa eri isäntämaiden edustajia. Heitä oli opetettu olemaan kuuliaisia ja kiitollisia. Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella."

Viiksekkäistä vallanpitäjistä kansalaiset eivät ole vieläkään päässeet, eivätkä köyhyydestä tai pelolla ja väkivallalla johtamisesta, kuten uutisista tiedämme. Kuin aika olisi siellä pysähtynyt loputtomaan itseään toistavaan kehään, siinä missä monet maat ovat saaneet nauttia maailmansotien jälkeisestä hyvinvoinnin ja talouden kasvusta sekä henkisestä vapaudesta.

Vaikka sisältö on järkyttävä, kirjailija yhdistää sen komeaan kerrontaan niin taidokkaasti, että pahimmatkin asiat sulautuvat tarinan vuohon. Kuvaus on kuitenkin tarkkaa ja kaunistelematonta. Soudakovalla on ihmeellinen taito yhdistää nämä ääripäät, kuten nähtiin jo esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät. Yksinkertaistan: hän iskee lukijaa nuijalla päähän niin, ettei tämä edes huomaa iskua heti. 

Maan tapahtumat ovat totta, henkilöt tietääkseni fiktiivisiä. Toden tuntu on kuitenkin vahva ja muodostuu yksityiskohdista. Tehdään paljon töitä, syödään ja juodaan, tavataan sukulaisia, nuoret opiskelevat ja seurustelevat. Ruokaperinne on vahvasti esillä, aterioita ja niiden raaka-aineiden hankintaa kuvaillaan runsaasti. Köyhässä maassa on aina kasvatettu itse, säilötty, hapatettu, hillottu. 

"He juovat vadelmahillolla maustettua teetä ja syövät naliskeneja, blinikääryleitä, joiden sisällä on kermaista rusinarahkaa."

Oman kielen, kirjassa nimeltä mova, säilymisestä on saanut taistella: usein perinteinen kieli mielletään valtapiireissä vanhanaikaiseksi ja maalaiseksi, niin Valko-Venäjälläkin on ollut, kai on edelleen.

Lapsista ja vanhuksista pidetään hyvää huolta, perheyhteys on vahva. Ehkä siksikin, että se usein katkeaa väkivaltaisesti, kun asialla on milloin mikäkin valloittajamaa tai jopa omat kansalaiset, jotka valvovat diktatuurin toteutumista. Ihmisiä viedään tietymättömiin tai tapetaan mielivaltaisesti. Karmea perinne. 

Tällä taustalla Andréin ja Svetan yhteys on entistä merkittävämpi. Säilyykö se, miten he pärjäävät valintojensa kanssa? Onko vaihtoehtoja? Kirja on loputtoman surullinen, mutta toisaalta ei toivoton, virittelee jotain uutta. Tekstinä se on taidokas, kuten sanottu, vie tunnelmasta toiseen kauniisti ja kertoo hämmästyttävän paljon maltillisessa reilun 300 sivun määrässä. Tiheää mutta vetävää.

Kenelle: Naapurimaiden politiikkaa ihmetteleville, poliitikoille, opettajille, opiskelijoille, ulkomaille suuntaaville, Euroopan lähihistoriasta ja nykyisyydestä kiinnostuneille, kielen ja kerronnan ihailijoille, sukututkimusta harrastaville, monikulttuurisissa yhteisöissä työskenteleville ja asuville.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena 2024. Kansi Laura Noponen.

Merja Mäki: Itki toisenkin

Välirauha, vuosi 1942. Merja Mäen Ennen lintuja ilmestyi kohtalokkaasti juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mikä on nostanut sotaromaanit jälleen ajankohtaisiksi, ikävä kyllä. Eläytyminen evakkouteen ja huomio itärajamme turvallisuuteen ovat nyt entistä vahvempia. 

Jälleen kirjailija löytää menneestä uutta kerrottavaa. Suomi miehitti Aunuksen vuonna 1941: eipä ole tullut ajateltua, miten sekava tilanne paikallisille oli. Oltiin karjalaisia, jotka elivät Neuvostoliiton valtiossa. Ei suomalaisia, muttei venäläisiäkään, jotka kohtelivat (kohtelevat) pieniä kansoja tiukalla kurilla. Ja nyt tulivat uudet isännät. Ketä tulisi totella ja kumartaa, kun alueen kohtalo oli vielä epävarma? Vakoojia ja ilmiantajia liikkui kaikkialla, pienikin virhe saattoi olla kohtalokas, niin paljon ihmisiä oli tapettu tai kadonnut. Kapinan merkit olivat hentoja.

"Mitä olivat auttaneet mustat paidat tai värikkäät ruusut sellisia mahteja vastaan kuin hallitsijat, sota tai kuolema? Ehkä Liina oli oikeassa, henkiin jäädäkseen oli paras mukailla kulloinkin vallalla olevaa mielipidettä."

Larjan vanhemmat venäläiset olivat vieneet vankeina mukanaan, ties mistä syystä. Larja itse oli päässyt aiemmin sisä-Suomeen opettajaleirille, ja hänen palatessaan kotiin siellä asuvat enää sisko Pola ja mummo Matja, buabo. Kylän kuuluisin itkijä on nyt vanha ja sairas, tietää kuolevansa pian. Hän haluaa Larjan oppivan itkuvirsien laulamisen taidon, virsittelyn. Sillä saatetaan ihminen tuonilmaisiin ja annetaan lohtu jälkeenjääville.

"Kielemme itkusanat ovat erikoislaatuisia, koska myös edesmenneet voivat ymmärtää, kunhan ne esitetään itkemällä. Itkijä on yhdenlainen runoilija, sinäkin, Larja."

Larja ei haluaisi, hän haluaa olla opettaja. Ja vanhempansa kotiin sekä sulhasensa Misan rintamalta. Toiveiden toteutuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaikka töitä koululta löytyy. Jonkun perheestä on saatava palkkaa hengenpitimiksi. Suomalaisesta posti- ja lääkintämies Tuomaksesta on apua, he ymmärtävät toisiaan. Ovathan molemmat karjalaisia, vaikka kotoisin eri puolilta Laatokkaa ja valtion rajaa. Larjalla on vaikeuksia hahmottaa oma asemansa entisellä kotikylällä.

"Larja on hankkinut oppia Suomesta ja suorastaan tarjoilee syyn ilmiannolle. Hyväksytäänkö sinua tänne enää?" 

Itku tulee, kuitenkin, ja laulu sanoineen. Larjaa aletaan arvostaa, pyydetään jopa radioon itkemään, vaikka kaikki eivät katso suopeasti. Lasten kanssa hän tulee toimeen hyvin, vaikkei omasta haaveilekaan. Romantiikkaa ja rakkautta silti tarinassa riittää, rosoista ja siloista! 

Karjalaissukuisille kirja tarjoilee tuttuja sanoja ja paikannimiä. Äänislinna ja Vakon myymälä. Vitele, Suurmäki. Gornitsa, pertti, käspaikka, sintso. Historiaa opin Mäen ryöppyävistä kuvauksista niin ammutuista puista kuin ihmisteurastuksesta Elisenvaaran asemalla, jossa naisia, lapsia ja vanhuksia odotti Seinäjoelle ja muualle lähteviä evakkojunia, sotilaat kuljetuksiaan. Karmea tapaus, kirjassakin. Ajankuvaa saan myös arkitöiden kuvauksista ja komeista metsän kuvailuista, joista käy ilmi ero entisen ja nykyisen metsän välillä. Kiinnostavaa on myös tieto itkuvirsiperinteestä: homman ideaa en aiemmin ollut tajunnut. Keskuudessamme on paljon itkijöistä sukunimensä saaneita eli Itkosia, kuten Juha. 

Häiritsevää oli "uuden" verbimuodon käyttö: puhe alkoi sorisemaan, sanat alkoivat järjestymään. Lie ollut karjalaisten tapa puhua, muttei vieläkään tunnu minulle luontevalta, vaikka on virallisesti sallittu eikä virhe, kuten kouluaikoinani. Kirjamakuuni myös Larjan tapa puhua runollisen juhlavasti ("Olisin halunnut syöstä mustan viiman sisästäni puhaltamaan häntä päin, ja puhurini vain yltyi.") ja tarinan tunteikkuus olivat hieman liikaa. Kansi kuvaa hyvin sisältöä pastellivärityksellään ja herkällä, kyynelien kastamalla kauneudellaan. (Näin se tyyli tarttuu!)

Mutta Merja Mäen taitoja, työtä ja paneutumista asiaansa ei käy kiistäminen. Uskon kirjan valuttavan itkuvedet monen lukijan silmäkulmasta ja Karjala-aiheelle riittävän lukijoita jatkossakin.  

Kenelle: Sotakokemuksia jaksaville, tunteellisuutta sietäville, historiaan eläytyville, vanhaa Suomea ja Karjalan vaiheita muisteleville.  

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Ina Westman: Lähes elossa

Syksyllä jylläävät taas kaikenlaiset virukset. Normitauti tulee ja menee, mutta entä jos ei menekään? Koronavirus on vielä uusi ja siitä puuttuu paljon tutkimustietoa, mutta jo 21 000 suomalaista on saanut diagnoosin long covidista, taudista, jota ei vielä neljä vuotta sitten ollut olemassakaan. Long covid tarkoittaa pitkittyneitä sairauden oireita. Ne voivat olla koronan kaltaisia tai jotain aivan muuta, elimistö on joka tapauksessa täysin sekaisin. Jopa hengenvaarallisesti.  

Kirjan kirjoittaja on yksi heistä. Ina Westman on sairastanut vuoden 2020 maaliskuusta tähän päivään saakka. Migreenityyppistä päänsärkyä, aivosumua, nivelsärkyä, huimausta, pahoinvointia, syvää uupumusta (fatiikki), hengitys- ja sydänoireita, muutamia mainitakseni. Vasta vuonna 2022 hän sai sairaudelleen nimen. Hän on sitä nollaryhmää, joista tutkimustietoa on kerätty, jotta hoitoja osattaisiin suunnitella. Koekaniini siis, eikä se ole miellyttävä rooli.  

"Selviänkö päivästä, jossa ei ole yhtään ainoaa tehtävää, ja joka on silti raskaampi kuin yksikään elämäni päivä koskaan aiemmin?
Ja niin päädyin pisteeseen, jonka luulin koittavan joillekin muille. Luulin vilpittömästi tällaisen romahduksen koskevan keski-ikäisiä naistenlehtien kansikuvissa."

Tauti vei voimat ja työkyvyn, vuorokaudet ovat olleet mitenkuten selviytymistä ja kuolemanpelkoa. Tavallaan koko perheeltä on ryövätty vuosia sairauden kurimukseen. Onneksi sekä mies että lapset ovat ilmeisen viisaasti ottaneet homman "annettuna". Näin tämä vain menee, he vaikuttavat ajattelevan kirkkaalla logiikalla, vaikkei heidänkään rooliaan voi helpoksi sanoa. Perheen olemassaolo on kuitenkin voima, joka pitää sairastuneen elämänhalua yllä. 

"Joskus elämässä tulee hetki, jolloin silmät aukeavat ja kaikki muuttuu. Hetki, jolloin tajuaa eläneensä valheessa tai väärinymmärryksessä on yhtä aikaa maaginen ja kammottava. Muutos kauhistuttaa. Ihminen haluaisi vain pysäyttää ajan ja jäädä istumaan paikalleen, perua kaiken, jatkaa niin kuin ennenkin. Mutta se ei ole mahdollista, on otettava ensimmäinen askel ja opeteltava kävelemään uudelleen. Vain niin voi jäädä eloon." 

Kirjan päättyessä kirjoittajalla on lääkitys ja muita keinoja, joilla pitää pahimpia oireita hallinnassa. Työtäkin hän on päässyt tekemään, osa-aikaisena. Työyhteisö on kannatellut hienosti, samoin ystäväpiiri. Ja kyllä, kirjoittaja on hyväosaisia myös siten, että hänellä on ollut varaa käydä yksityislääkäreillä ja asiantuntijoilla, arvokkaan työterveyshuollon lisäksi. Jooga ja etenkin hengittämisen tekniikka sekä terapeutit niin fysiikan kuin psyyken kunnon hoitamiseksi ovat tulleet tutuiksi. 

Elämä on muuttunut täysin. Entinen juhlien ja liikunnan rakastaja on joutunut jättämään menot lähes kokonaan. Pieni kävelylenkki tai avannossa uinti on parhaimmillaan mahdollista. (Talviuinnista on ollut yllättäen iso apu.) Tapaamisia varten on levättävä varastoon useampi päivä ja toivottava, ettei jälleen kerran joudu perumaan. 

"Miten kipeästi kaipaankaan aikoja, jolloin olin tarpeellinen, tärkeä, kiireinen, kaivattu, juhlittu.

En ole näistä enää mitään."

Alkuun ajateltiin taudin olevan henkistä. Tutkimuksissa kuitenkin on todettu muutoksia elimistössä, kuten sydämen sykkeessä tai tietyissä ainepitoisuuksissa. Kuvittelulla ei enää voitu oireita kuitata, ja hyvä niin. Monet ovat parantuneet, mikä on hieno uutinen, mutta osa ei. Virus on katala ja kiero kaveri. Kirjoittaja ei vaikuta enää edes haaveilevan paranemisesta, vaan stabiilista olotilasta. Mutta hoitopolun ja lääketieteelliset seikat voi kukin lukea kirjasta. Hyppään muutoksen suuruuteen, joka tulee selväksi.

Miksi juuri hän sai pitkän ja vaikean tautimuodon? Kiukku ja katkeruus ovat ymmärrettäviä reaktioita, mutta niihin juuttuminen ei auta, kirjoittaja tiedosti jo varhain. Syvään päähän se on silti heittänyt, koko minuus on ollut ajateltava uudestaan, etsittävä ydin kaiken alta. Onko sitä olemassa, kuka se on? 

Kun fyysinen romahdus tuli, oli etsittävä mitä tahansa helpottavia asioita, myös korvien välisiä. Kirjoittaminen on ollut niistä yksi siinä vaiheessa, kun se alkoi olla mahdollista. 

"Kaikki kirjallisuus on autofiktiota ja terapiaa kirjoittajalleen. Koristeet tekstin päällä vain määrittelevät fiktiivisyyden tason.
Yhdentekevää.
Minä kirjoitan jäädäkseni henkiin."

Ja kirjoittajana Ina on hyvä, tiedämme hänen aiemmista romaaneistaan. Lähes elossa on ensimmäinen omakohtainen teos, ja arvostan sen avoimuutta. Vaikkei se tietysti "kaikkea" kerro (emme ehkä haluaisi kuullakaan pahimpia, sillä kirja on rankka jo nyt), lukija saa paljon konkreettista tietoa niin oireista kuin hoidoista sekä tuntemuksista ja tilanteista, joihin sairaus on hänet vienyt. 

Huono uutinen on se, ettei julkinen terveydenhuolto ilmeisesti vieläkään osaa hoitaa sairastuneita. Tai ei resurssipulassaan pysty. Lehti kertoi, että Meilahden sairaalan pitkittyneiden oireiden poliklinikalle on tullut lääkärien lähetteitä paljon enemmän kuin se voi käsitellä. Hoitoa sai vuoden 2023 loppuun mennessä 650 henkilöä. Niistä kahdestakymmenestäyhdestätuhannesta. Missä loput ovat? Ja kuinka suuri on todellinen sairaiden määrä, kun diagnosointia ei osata? 

Uskon kirjan antavan arvokasta tukea muille sairastaville ja heidän läheisilleen. Ja me toistaiseksi terveet ymmärrämme paremmin, mitä sairaus voi aiheuttaa. En tiennyt long covidista juuri mitään tätä ennen. (Enkä vagushermosta, mutta googlasin. Liittyy vahvasti asiaan.) Koronarokotukset tuntuvat entistä tarpeellisemmilta, elintärkeiltä. Vaikket niihin uskoisi, ota silti, niin suojelet jotakuta joutumasta samaan helvettiin. Pelastat henkiä, perheitä ja lapsuuksia. Huomaan peseväni käsiä entistä enemmän. 

Tekstinä kirja on tervejärkinen, suorasanainen ja pelottava. Kävisi kauhusta, jos ei olisi niin tuskallisen totta. Kiukuttaa ja surettaa niin kirjoittajan kuin muiden sairastuneiden puolesta. Tulee uniin, pakottaa ajattelemaan omaa ydintä; missä ja mikä se on, kestäisikö se vastaavan. Etenee rivakasti ja lässyttämättä, nostaa esiin niin henkilökohtaista kuin yleistä. Sanomisen tavasta pilkistää kirjoittajalle tyypillinen huumori, vaikkei tarinassa mitään hauskaa ole. 

Napakkaa sanomista kyllä. Ja toiveikkuutta elossa olemisesta, unelmiakin. Mutta nyt täysin toisenlaisena ihmisenä ja toisenlaisin resurssein kuin vielä jokunen vuosi sitten olisi voinut kuvitella. 

"Jokin uusi tarkoitus elämään pitäisi keksiä, mutta alan aavistella, että tarkoitus on kaivettava esiin jostain mutaisesta lammikosta, eikä siihen kuulu timmiä vartaloa tai kasvojoogaa peilipöydän ääressä, ylösnousemusta ja onnellista loppua, jossa kasvaa entistä vahvemmaksi ja eheämmäksi ihmiseksi, jotta voi elää täyttä elämää.
Ehkä sekin voi riittää, että on lähes elossa. Ehkä on tilanteita ja elämiä, joissa sen täytyy riittää."

Kirjan nimi on kipeästi osuva, kansi on kaunis. Lopussa on vinkkejä romaaneista, joista kirjoittaja on saanut lohtua ja kirjoista, joista on löytynyt tietoa. Samoin siellä on vinkkejä ja arvioita keinoista, joita hän on oireisiinsa kokeillut. 

Aiemmat Ina Westmanin romaanit:

Henkien saari
Arkisatuja aikuisille (yhdessä Katja Lahden kanssa)
Syliin

Ina Westman: Lähes elossa. WSOY 2024. Kansi Tommi Laihonen.

Heikki Aittokoski: Kunnon kansalainen

Päätin lukea kirjan jo silloin, kun kuulin sen olevan tekeillä. Olen seurannut Heikki Aittokoskea somessa vuosia, nauttinut niin huonoista puujalkavitseistä, painetuista hauskoista kolumneista kuin asiallisista lehtijutuista, joilla hän on voittanut mm. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Toki lehdessäkin voi olla huumoria, joka on sanavalmiille (voiko niin edes sanoa toimittajasta ja kirjailijasta?) Aittokoskelle ominaista - lukekaa vaikka tämä HS:n juttu. Aamukahvi purskahti suusta, kommentoi kaveri. Niin teki minullakin. Siis nauratti, vaikka asia taustalla on todellinen.

Tätä lajia edustaa uusin kirjakin. Sen päähenkilömies inhoaa juttelua ja kaikenlaista pikkupuhetta. Etenkin saunassa, jossa juttelu on hänen mielestään maailman suurin synti ja pyhäinhäväistys. Hän ei voi ymmärtää, miksi on avattava suu todetakseen jotain tyhjänpäiväistä tai ilmiselvää. Selviöitä, kuten hän sanoo. Ilmoja on pidellyt -lausahduksiin hän ei lähde mukaan. Ikinä.

"Hän mahtaa olla harmissaan, kun ei saa minua murtumaan, alistumaan juttelijan sortovallan ikeeseen, ryhtymään yhdeksi heistä. Moni juttelija on yrittänyt. Yksikään ei ole onnistunut."

Työkseen mies toimii vahtimestarina Varjeluspoliisissa. Siellä ei tarvitse puhua, se on talon tapa. Varsin vaikuttava on kuvaus organisaatiosta, jossa jopa kengänkopina on kiellettyä ja jonka pääjohtaja on nähnyt paljon vaivaa jäykän ja siiloutuneen organisaatiorakenteen luomisessa.

Historiasta mies pitää, samoin sanoista kirjoitettuina, hän opiskelee niitä Sivistyssanat tutuksi -kirjasta. Lempilehti on Akustiikan maailma, jota hän kustannustietoisena käy kirjastossa lukemassa. Kirjasto on mieluisa hiljainen paikka, vaikka sekin on muuttunut huonommaksi. 

"Yhteiskunta on kehittynyt meluisaan suuntaan."

Se on kyllä totinen tosi. Desibeliterrori - kirjan termi - etenkin kaupoissa häiritsee. Tai ihmisten kiusallinen henkilökohtaisten asioiden selostus vaikkapa lääkärin odotushuoneessa. Kerrankin kuulin kolmesti saman sairauskertomuksen oireineen (pusutauti), kun nainen soitteli kavereilleen. Itsekin lörpöttelen tarvittaessa ja tarpeettomasti, mutta väitän osaavani myös olla hiljaa, tarvitsen sitä. Kun mökiltä viimeksi lähtivät viiden päivän aikuisvieraat, taisimme miehen kanssa viettää seuraavan vuorokauden täysin puhumatta. Piti tankata. Liitossamme minä olen muuten vanhan Rakastatko vielä -vitsin se osapuoli, joka vastaa, että vastahan viime vuosituhannella sanoin tahdon ja ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu. Onneksi nuoret ovat tässäkin, tunteistaan kertomisessa siis, valveutuneempia, jopa miespuoliset, mitä hämmästelen ja ihailen. Se ei ole juttelua, vaan suhteiden edistämistä. Tämähän meni nyt ihan rupatteluksi, kirjasta piti puhua! Mutta näköjään se kirvoittaa ajatuksia, mikä on suuri plussa.

Miten mies hoitaa omia ihmissuhteitaan? Epävarmasti, kun kyse on teinityttärestä. "Luonteeni vastaisesti yritän olla hänen kanssaan hauska ja nuorekas." Metsään menee tyylillä "Onx ranut hyvii", yritykset nolottavat tytärtä Meikkua. Vaimo Kaija on ottanut eron, arvannette syyn. "Kaijan mielestä minä en puhunut tarpeeksi." Meikulta mies oppii paljon, myös uusia sanoja, kuten semistupido, ja saa tietää tyttärensä olevan ultravegaani. Välit ovat kuitenkin lämpimät niin Meikkuun kuin viehättävään naapurin naisihmiseen, jonka kanssa löytyy yllättävästi monenlaista yhteistä.

Hiljaisuuden arvostamiseen löytyy syitä, jos niitä on tarpeen miettiä, miehen kurjasta lapsuudesta ja laitoshoidossa olevasta Isovelusta. Ei mies keskustelua vastusta, kun puhutaan asiaa eikä jutella. Myös työpaikkahuumorin hän sallii. Kaksi kertaa vuodessa.

Hauska on vaikea jollei vaikein kirjagenre. Kuollakseen tämänkään kirjan ääressä ei tarvitse nauraa (onko sellaisia?), mutta hauskoja sanoja ja ajatuskulkuja sutjakkaassa tekstissä on viihdyttävää lukea, eikä tarvitse pelätä räävittömyyksiä, pahantahtoisuutta tai väkivaltaa (paitsi juttelijoita kohtaan lamautusfantasioina). Voi lukea turvallisesti, hihitellä jos hihityttää - lämminhenkinen höpsöttely ei loukkaa ketään, ja siksi se on hyvästä. Puujalkavitsejä on reilunpuoleisesti saunakavereiden kertomina, kertonee kirjoittajan rakkaudesta lajiin. Helppo luettava myös heille, jotka lukevat vain vähän, ehkä juuri heille ovelasti suunnattukin. Sopii tietysti myös juttelua inhoaville tai jutteluun yllyttäville sekä espoolaisille, jotka löytävät tutunkuuloisia paikkoja. 

Onko tarinan taustalla jokin vakava viesti? Aito juttelu- ja ääni-ärsytys tai kiero pyrkimys saada vaisut suomalaiset juttelemaan enemmän? Ironinen katsaus valittamiseen, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa? En tiedä, mutta saan varmasti tilaisuuden kysyä kirjailijalta syksyn kirjatapahtumissa. Esimerkiksi Oodissa 14.10. klo 16, jolloin Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin haastateltavina ovat esikoisromaaninsa julkaisseet Heikki Aittokoski ja Mikko Kauppila. Tule sinäkin! Kaikki ovat huipputyyppejä, joten varmasti on hauskaa (!). 

Aiemmin Aittokoski on julkaissut sarjan reportaasikirjoja, joissa tutkii muun muassa hyvää yhteiskuntaa ja ihmisten onnellisuutta (HS-kirjat).

Heikki Aittokoski: Kunnon kansalainen. Gummerus 2024. 

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa

Vanhemmat pelkäävät jatkuvasti, että lapselle sattuu jotain pahaa. Tauti, onnettomuus, tappelu - jotain ulkopuolelta tulevaa. Mutta entä jos lapsi itse tekee jotain todella pahaa? Harva onneksi tulee sellaista pelänneeksi, mutta painajainen olisi puhelu poliisilta:

"- Te olette Vesa Heikkilä?
- Kyllä.
- Olette Aida Daniela Heikkilän isä?
- Kyllä. 
- Tyttärenne on otettu kiinni epäiltynä murhasta."

Vesan elämä suistuu tutuilta raiteiltaan. Ilmeinen kysymys ja itsesyytökset takovat hänen mieltään.  

"Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun."

Hurja ja ahdistava tarina kuvaa yksityiskohtaisesti ja pelottavan todesti Vesan tuntemuksia ja reaktioita mielettömässä tilanteessa. Samalla se luo viisaan katseen vanhempien ja aikuisten lasten suhteisiin. 

Vesalla on kolme omillaan jo olevaa lasta, joista Aida on nuorin. Miten isä saa purkaa ajatuksiaan? Saako hän pidettyä Ronin ja Islan lähellään, sillä nämä eivät halua kuulla sanaakaan sisarestaan? Työkavereille asiasta ei voi puhua, hävettää liikaa. Naapureiden näkemisestä ja kauppakäynneistä tulee tuskallista. Eikä Vesa äijämäisesti halua hakea ammattiapua keskusteluun, jota hän haluaisi käydä lastensa kanssa - tai näiden äidin, mutta tämä on uusissa naimisissa ja kaukainen. Säälittävästi Vesa tukeutuu torjuviin lapsiinsa. Yleensä tarjoilemalla ylenpalttisesti ruokaa, varomalla jokaista sanaansa, jotta yhteys säilyisi. Vesasta tulee säikky, vaikka hän on perusvahva mies.

"Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä. Tarvitsin nyt heiltä, tai ainakin toiselta, ymmärrystä ja hyväksyntää."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen koskettavan, tunnelmientäyteisen ja tarkan tarinan tilanteesta, johon elämä voi ihmisen heittää. Arkinen, rauhallinen tyyli on tehokas ja tuo hänen aiheensa ja ihmisensä lähelle lukijaa. Etenkin aiheenvalinnassa ja tunnelmien kuvauksessa hän on omaääninen ja oivaltava. Pettämätön tyylitaju, sanoi kustantamosta joku, ja olen täysin samaa mieltä. Marttisen mittava tuotanto on takuuvarmaa lukemista ajankohtaisen arkirealismin ystäville, ja arvostan häntä kirja kirjalta yhä enemmän. Taiteilijuus on läsnä, vaikkeivat hänen kirjansa kaanonin huipulla tai palkintoehdokkuuksissa juuri näy: käsitys laadusta keskittyy monitasoisiin ja -tahoisiin, kielellä ja käsitteillä taiteileviin teoksiin. Ja mikäpä siinä, mutta on hyvä muistaa, että kirjallisuus on laajempaa. Uskon, että Marttisen kirjat jäävät dokumenteiksi ajastamme myös tuleville sukupolville. Arvokasta työtä. 

Muita lukemiani "Marttis-genren" kirjoja:
Elämä jota en odottanut
Häiriömerkintä
Korsetti
Vapaa
Mistä kevät alkaa
Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa. Tammi 2024. 

Rantala, Sarjala, Tunturi, Ijäs, Hakkarainen: Kirjojen kaipuu

1700- ja 1800-luvun taitteessa tapahtui Suomessa suuria vaikkei näyttävästi: lukuharrastus otti ensiaskeleitaan. Kirjoja alkoi olla yleisön ulottuvilla, tosin hankalasti ja kalliisti ulkomailta tilattuina, mutta kuitenkin. Tutkimukseen perustuva, 1800-luvun alkuun suuntaava katsaus kiinnostaa kirjanystävää. Mistä tämä lukuhulluus sai alkunsa?

"Missä ja miten kirjoja oli saatavilla, mitä ihmiset niillä tekivät ja miten he niitä lukivat?"

Kirjojen kaipuu kertoo tarjolla olleen luettavan sisällöstä, kirjapainotekniikan ja tieverkoston kehityksen vaikutuksesta sekä sensuurista ja ensimmäisistä kirjakaupoistamme, muun muassa, tarkoituksenaan kuvata kirjojen yleistymistä ja käyttöä käyttäjien eli lukijoiden näkökulmasta. Kiinnostavaa!

Suurkaupungeissa, kuten Pariisi ja Lontoo, oli 1700-luvun lopulla jo kymmeniä kirjakauppoja. Tuona aikana kirjatuotannon Euroopassa arvioidaan peräti kymmenkertaistuneen nopeasti. Aiemman uskonnollisen tarjonnan oheen tulivat romaanit ja runot säätyläisten ja muiden kielitaitoisten luettaviksi. Friedrich Schiller, Jonathan Swift, Walter Scott, Grimmin veljekset, Shakespeare, Goethe sekä filosofeja ja antiikin klassikoita mainitaan vuosisatojen vaihteen kirjallisuutena.

Suomen sanotaan olleen takamaata ja kirjojen keskittyneen tärkeisiin koulukaupunkeihin: Turussa, Porvoossa ja Viipurissa kerättiin kirjakokoelmia. Tiedämme, miten Turun laajalle kokoelmalle lopulta kävi - se paloi, korvaamaton menetys kirjakulttuurillemme. Sanaa "kirjallisuus" ei muuten vielä tämän kirjan kuvaamana aikana vielä edes ollut, kirjahullusta puhumattakaan. Lukuhalusta kyllä puhutaan. Tuohon aikaan se koski vain pientä osaa kansasta, kieli- ja lukutaitoista säätyläis- ja papistoväkeä sekä opiskelijoita. 

Kirjamyyntiä harrastivat alkuun kirjansitojat ja satunnaiset kirjapainopuodit. 1700-luvulla Turkuun muutti tuttu nimi, Frenckell. Ensimmäisen Johan Christopher Frenckellin poika perusti ensimmäisen pysyväisluonteisen kirjakaupan Suomessa. Mutta jo Frenckelliä ensin ehätti syntyä Seipellin kirjapuoti erikoiselle paikalle, nimittäin ainoalle Aurajoen ylittävälle sillalle, kirkkoa lähimmälle. Keskeinen toimi, keskeinen sijainti! (Kirjassa on myös piirroskuva paikasta.) Kuka matkisi idean käyttöön tänään? 

1800-luvun alussa: "Painettu sana oli tuohon aikaan vaatimatonta mutta sisälsi jo muutakin kuin esivallan tiedotuksia ja kuulutuksia tai ammatillista erityistietämystä." Seurustelu seurahuoneilla, tanssisaleissa ja huvipuistoissa toi tilaisuuksia tavata vertaisia, keskustelu virisi ja levisi lehdistöön, joka myös alkoi muotoutua.

Turun Wiikko-Sanomat alkoi ilmestyä 1820 ja oli ensimmäinen suomenkielinen säännöllinen lehti - melkein, sillä sitä ennen oli ollut vain vuoden ajan elänyt Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1770-luvulla, todella edellä aikaansa. Wiikko-Sanomat saavutti huikean 2 000 tilauksen määrän. Lehden tavoitteita olivat mm. kansanvalistus sekä suomen kielen kehittäminen ja oikeinkirjoituksen vakiinnuttaminen. Kelpo tavoitteita olisivat nykypäivän lehdistöllekin! Lehdistö, kirjapainot ja kirjamyynti olivat tuolloin kiinteästi sidoksissa toisiinsa ja kehittyivät toinen toistaan tukien. 

Toimittaja Reinhold von Becker oli syntynyt Etelä-Savossa ja edisti kirjakielen syntyä itäsuomalaisten murteiden pohjalta. "Jos Becker olisi saanut päättää, suomen kielessä ei käytettäisi lainkaan sellaisia kirjaimia kuten b, f tai g." Savolaistaustaisena sanoisin, että d-kirjain on kyllä siellä vaikein. Becker opetti ja ohjasi muun muassa erästä Elias Lönnrotia varhaisissa kalevalaistutkimuksissa. 

Mielenkiintoinen ilmiö olivat lukuseurat. Ne levisivät Tanskan ja Baltian kautta Suomeen, kuten muutkin aatteelliset virikkeet ja kulutushyödykkeet, kertoo kirja. Turussa perustettiin 1798 lukuseura, jonka jäsenet saivat maksua vastaan käyttää lukusalia lehtiä ja kirjoja. Vaasa, Kokkola, Tornio ja Porvoo saivat lukuseuransa tuossa ensimmäisessä perustamisaallossa 1700-luvun taitteen molemmin puolin, Viipuri 1806. Lukuseura oli sosiaalista toimintaa. Niissä luettiin historiaa, matkakuvauksia, teologiaa, valtio-opin ja kaupankäynnin saloja, elämäkertoja, jopa kaunoa. Näistä seuroista kehkeytyi  kirjastolaitos, kerrotaan. 

Monenlaista kiinnostavaa kirjasta löytyy selkeässä muodossa henkilöesittelyineen, kuvineen, faktaosineen ja lähdeluetteloineen, vaikka kokonaisuuden hahmotin hieman hankalasti. Puhutaan siis kirjoista esineinä, ei juuri sisällöistä - minulle vieras näkökulma, jota tutkimustyö ansiokkaasti avaa. Luulen, että lujaa mielenpainia on käyty sen suhteen, miten asiat teoksessa jaotellaan ja rajataan. Olisin kaivannut enemmän kirja- ja kirjailijaesimerkkejä ajan lukemistosta. Idea kuitenkin on selvä: keskittyminen aikaan, josta kirja-aiheen yhteydessä ei juuri puhuta, ennen suomalaisuuden läpimurtoa ja kansalliskirjailijoidemme Snellmanin, Runebergin tai Topeliuksen esiinnousua. Kyllä tällaiselle opukselle paikkansa on, ilman muuta.

Kirjan tekijät ovat historian ja kulttuurin tutkijoita Turun yliopistosta.

Kenelle: Kirjanystäville ja lukijoille, myyjille ja muille kirja-alalla toimiville, bibliofiileille, historiahulluille.  

Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs, Heidi Hakkarainen: Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alussa Suomessa. Gaudeamus 2024. 

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Sanna Vainio: Tyttö

Bea leipoo teeleipiä ja ihmettelee, mihin Niklas on mennyt. Mies ei vastaa edes puhelimeensa. 

"Aika matelee niin hitaasti ja sittenkään hän ei saa siitä otetta. Hän ei vielä tiedä, että uusi ajanlasku on alkanut. Että tämä vuorokausi tulee määrittelemään koko hänen elämänsä uudelleen. Bea sormeilee taas kännykkäänsä."

Käy ilmi, ettei Niklas aio palata kotiin, varakkaiden alueelle Tukholman Banérgatanille. Bea ei ymmärrä mitään. Heillähän on avioliitossa kaikki hyvin! Niklas toimii hyväpalkkaisena lääkärinä, Bea on jättänyt opinnot kesken, hoitanut lapsia ja tekee nyt kutsumustyötä hyväntekeväisyysjärjestössä. Uusi, superhieno keittiökin on suunnitteilla.

"Niklas on ottanut vapauksia, joista Bea ei edes uneksisi. Jättänyt perheensä kuin nallit kalliolle. Pohjimmiltaan Beasta tuntuu, että Niklas on hylännyt niin hänet kuin tytötkin. Vaatii voimia olla päästämättä raivoa valloilleen, mutta samalla häntä piinaa kalvava tunne siitä, että hän on tekemässä jotain väärin. Jollain lailla huono omatunto."

Beaa voisi sääliä, jos hän ei olisi niin ärsyttävä ja itsekäs. Niklas taas on nössö, joten kummastakaan ei voi varauksetta pitää, mutta hyvin inhimillisiä he ovat. Bea käyttää parin kaksostyttöjä usein omien pyrkimystensä saavuttamiseksi - asioita on tehtävä "tyttöjen takia". Mies ei tunnu tätä huomaavan, mutta tajuaa, ettei hän voi liitossa hyvin. Niklas haluaa selvitellä asioita itsekseen, ja se hänelle suotakoon. Kun vain Bea tajuaisi sen myös.

"Ensimmäinen asia, johon hän kiinnittää huomiota, on Niklaksen farkkutakki. Klassinen muutoksen merkki - vaatekaapin uusiminen. Aavistuksen säälittävää, muttei yllättävää. Ei etenkään tatuoinnin jälkeen. Hän ei ole nähnyt Niklasta farkkutakissa sitten heidän teinivuosiensa. Jos silloinkaan. Niklas on aina ollut pikkutakkimiehiä."

Ratkaisu ei ole yllätys, kun jo kirjan nimi siihen viittaa. Mutta se yllättää, miten vaikea tilanne on etenkin miehestään riippuvaiselle Bealle, joka on ominut Niklaksen vanhemmat lähes omikseen eikä voi kuvitella kesää ilman aikaa sukulaisten kanssa Gotlannissa, vaikka mies on ehdotellut matkoja vain oman perheen kesken. Niklaksen äiti ja vaimo aikatauluttavat ja päättävät kaiken.

"Ja sitten vielä tämä, että Bea ja Lillis liittoutuvat häntä vastaan ja kohtelevat häntä kuin lasta. 
- Voisit esimerkiksi osallistua vähän useammin illallisten suunnitteluun ja käydä enemmän kaupassa, Bea sanoo kannustavaan sävyyn, joka ärsyttää Niklasta entisestään.
- Mutta heti jos yritän, teillä on jo jokin muu suunnitelma valmiina. Enhän minä pysty ostamaan edes maitoa ilman että teen jotain väärin."

Auts, saattaisi nyt moni vaimo sanoa. Bea ei tiedä Niklaksesta kaikkea, kuten kuvittelee. Onko tämä nyt sitä, mitä sanotaan erilleen kasvamiseksi? Kivuliasta se ainakin on, ja kirja kuvaa terävästi molempien osapuolten näkökulmaa. Kulmat ovat niin teräviä, etteivät ne millään tunnu sopivan samaan kuvioon. Ja ruotsalaiseen tapaan ollaan kohteliaita, huomioidaan kaikki ja kaikkialla - paitsi ehkä sitä lähintä ihmistä. Kielellisesti kirja ei ole erityinen, kuten näytteistä näkyy esimerkiksi kulunein vertauskuvin, mutta sujuva ja vauhdikas se on lukea. 

Miten Bea pärjää, kun elämä muuttuu ja muutto lähiöön realisoituu? Löytääkö Niklas haaveilemansa rauhan ja itsensä? Kiinnostava ja raakakin (henkisesti, ei lennä veri) avioerokuvaus on noussut Ruotsissa hitiksi, käännösoikeuksia on 20 maassa. Kirjailija on toimittaja ja käsikirjoittaja, muun muassa tv-sarjassa Bonusperhe (Bonusfamiljen), jota en ole katsonut mutta nyt hieman kiinnostaa.

Kenelle: Aviossa oleville ja eronneille, sivusta avioliittoja seuraaville (ja päätään puisteleville), päällepäsmäreille ja myötäilijöille, terävien perheromaanien ystäville. 

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Suomennos Sirje Niitepõld. Gummerus 2024. Kansi Emma Graves. 

Tyttö on Sanna Vainion esikoiskirja, jossa on sattumoisin sama kuvio kuin Herngrenillä, mutta arkisemmissa ympyröissä, jossain Suomen maaseutukaupungissa. Pitkä liitto natisee ja lopulta rapistuu rikki vaimon yllätykseksi ja kauhistukseksi. 

"Mitä enemmän reagoin ja tivaan Tytöstä, sitä etäisemmäksi mies käy.
- Etkö sä nyt vaan voi myöntää, että sulla on tunteita sitä kohtaan?
- No kun ei ole. En todellakaan ole rakastunut.
- Olethan sä aivan ilmiselvästi. Miksi hitossa sä sitten luulet, että me ollaan asumuserossa?
- Kato nyt. Laitat taas sanoja mun suuhun. Sä teet aina tota. Määrittelet mitä mä tunnen."

Syy eroon ei minusta tässäkään ole pelkkä miehen ihastus toiseen: väleissä on oltava enemmän pielessä, mutta miksi sitä on niin vaikea itse huomata? Ei Friidakaan huomaa. Pelottavaa. Ja perussoppa kaikkine molemminpuolisine jankkauksineen siitä syntyy. Myös pienen Viljamin isän ikävä vie Friidalta voimia. 

"Perheemme saa puoli vuotta armonaikaa. Aika on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän: Aivan liian lyhyt totutella ajatukseen oman lapsen näkemisestä vain puolet ajasta. Tuskallisen pitkä toivoa Tytön katoavan miehen mielestä."

Kirjailija kertoo todenoloista tarinaa rehellisellä, samastuttavalla otteella. Vaimon on opittava paljon uutta itsestään päästäkseen eteenpäin. Oliko hän liian mukautuva tai ei antanut miehen olla riittävästi sankari? Pesi hiuksiaan liian harvoin? Kumpi saa sääliä itseään enemmän, vaimo vai mies? Tässä teoksessa, toisin kuin ruotsalaisessa, emme kuule toisen osapuolen näkemyksiä kuin vaimon kautta. 

Vaimo kutsuu miestä vain mieheksi, ei nimeltä, samoin kuin tämän uutta tuttavuutta Tyttöä. Saamme kyllä kuulla nimetkin, mutta pääosin he ovat nimettömiä, kuin sivuhenkilöitä. Miksi vaimo haluaa työntää heidät sivuun omasta tarinastaan, mietin. Ja miksi Tyttö saa kuitenkin niin ison roolin, että on kirjan nimenä? Eihän soppa hänen "syynsä" ole? Varsin kelvolla tavalla pohdituttava erotarina tämäkin. Herngreniä suomalaisempi ja kulmikkaampi, ehkä siten jopa tutumpi ja kipeämpi.

Sanna Vainio: Tyttö. Atena 2024. Kansi Elina Warsta.